Eräänä heinäkuisena päivänä, kun kaiken lämmön keskelle oli valunut tuulien mukana viileyttä ja sadetta, lähdimme puolison kanssa kahdestaan yön yli retkelle Merenkurkun saaristoon.

Olimme tuolloin viettämässä ystävän ja tämän lasten kanssa mansikkalomaa Pohjanmaalla vanhempieni luona, ja ystävä nappasi lapset hoteisiinsa ja kehotti ottamaan parisuhdeaikaa. Sitä komentoa oli ilo totella.

Vanhemmiltani lainaan saadulla autolla ajelimme ensin Vaasaan ja siitä kohti saaristoa. Haaveenamme oli alun perin venematka ja yöpyminen jossain ulkosaariston saaressa, mutta koronan takia yhteysalukset saariin eivät kulkeneet. Veneettä oli siis pysyttävä sisäsaaristossa, mikä oli sinällään hyvä.

Tunnen nimittäin Merenkurkun saaristoa hävettävän huonosti, vaikka olen viettänyt lapsuuteni ja osan nuoruudestani sen kupeessa – ja  erään tarinan mukaan jopa saanut alkuni niillä seuduin, köklottilaisella mökillä juhannuksena 1982. Oli siis hyvä aloittaa Merenkurkun saaristoon uudelleen tutustumisen ihan perusteista.

Raippaluodon siltaa pitkin saaristotunnelmiin

Ensimmäinen retkietappimme oli Raippaluodon sillan kupeessa oleva levähdysalue. Olemme tehneet sinne retken myös lasten kanssa, mutta nyt sytytimme nuotion ja katoimme aterian ihan vain kahdelle. Uudet perunat maistuivat niin hyvältä kuin vain juuri maasta kuokitut uudet perunat maistuvat, ja jälkiruokakahveille kiipesimme levähdysalueen torniin.

Horisontin läpi kohoava Raippaluodon silta näytti kuin joltain tieteiselokuvan lavasteelta. Minun lapsuudessani paikalla kulki vielä lautta, jolla tehdyt matkat ovat tallentuneet jonnekin lapsuusmuistojeni perustuksiin. Miten lautalla oltiin vielä kaupungin ja saariston välimailla, mutta meren tuoksu oli jo sekoittunut tuuleen.

Maailmanperintöportti kertaa, mikä oikein on homman nimi

Ruokatauon jälkeen jatkoimme sillan toiselle puolelle, jossa toimii Maailmanperintöportti-museo. Siellä yritimme ymmärtää, mitä Merenkurkussa tapahtuu ja tulee tapahtumaan, mutta tuntui, että menin vain enemmän sekaisin. Kaikkien uusien sanojen keskellä olisin tarvinnut sanakirjan, jotta olisin voinut jäsennellä faktat mielessäni oikeisiin kohtiin kuin palapelin palaset, saadakseni esiin kokonaisuuden.

Mutta tämä on selkeää, joskin kreisiä: Viimeisimmän jääkauden jäljiltä Merenkurkussa maa kohoaa 8–9 millimetriä vuodessa, eli 100 vuodessa vajaan metrin. Se on sellainen vauhti, että sen aiheuttamat muutokset ehtii ihminen eläessään huomata. Merenkurkun saaristo onkin niin ainutlaatuinen, että se on Suomen ainoa luonnonperintökohde kansainvälisellä Unescon maailmanperintölistalla.

Näköalatorni ja tekemättömyyden luksus

Merenkurkun kummallisuuksia pääsee omin silmin näkemään Saltskaret-näköalatornista, jonne suuntasimme seuraavaksi. Tornin ympäristössä on ollut jääkauden aikana 2–3 kilometrin paksuudelta jäätä. Ei ihme, että maa on painunut kasaan ja nousee nyt sellaisessa tahdissa, että maisema ehtii harvakseltaan tehtyjen saaristovierailujen välillä muuttua.  

Saltskaretilta Ruotsin puolelle Uumajaan on vain kuutisenkymmentä kilometriä. Jos ilmastonmuutoksen ja jäätiköiden sulamisen vaikutusta ei huomioida, 2000 vuoden päästä tuosta kohdin pääsee kävelemään kuivin jaloin Ruotsiin. Nyt tuo kohoaminen näkyy maisemassa kuin merestä kohoavina hiekkadyynirivistöinä, mitä nyt muodostelmat eivät ole hiekkaa, vaan jääkauden muovailemaa kallioperää.

Näköalatornin jälkeen kävimme vielä kävelemässä alueen kävelyreiteillä villinä kasvavien tyrnipuskien lomassa ja aistimassa saaristolaistunnelmaa Svedjehamnin kalasatamassa.

Ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään varsinaista tekemistä tai etenkään kiire minnekään. Se oli outoa, niin kummallista, että keho oudokseltaan laittoi vastaan. Mutta kun antoi löysien minuuttien kulua, vaihtua tunneiksi, siitä kaikesta tuli luksusta. Pienet asiat ja vivahteet nousivat esiin: saariston värit, tuoksu ja äänet.

Yöpyminen autiotuvaksi muutetussa vanhassa venevajassa

Yöpymispaikkaamme lähdimme jo varhain. Se kun oli juuri niin ihana kuin uskalsimme etukäteen toivoa. Olimme yötä vanhassa veneliiterissä, joka on ainut säilynyt rakennus paikalla aikoinaan olleesta saaristotilasta. Veneliiterissä yöpyminen oli täysin ilmaista, sillä se on meidän kaikkien suomalaisten omistama ja Metsähallituksen hallinnoima Vargis-autiotupa.

Että jos viime kesänä Pohjanmaan-reissulla olimme treffeillä suolla ja yövyimme autiotuvaksi muutetussa vanhassa aitassa, yhtä komeat olivat pohjalaiset treffipuitteet myös nyt!

Vargis-autiotuvassa on laveripaikat 6–8 hengelle, ja tuvan pihapiirissä on puucee, laavu, halkovaja ja laituri. Vargis on kuulemma erityisesti melojien suosiossa, se kun on ihan merenrannassa. Luultavasti tuulisesta säästä johtuen melojia ei kuitenkaan näkynyt, ja me saimme koko venevajan itsellemme.

Pulahduksia mereen ja kynttiläillallinen venevajassa

Pilvet olivat vesipisaroista painavaa ja paksua massaa, kun laitoimme tulet venevajan kamiinaan hätistelemään kolean kosteuden nurkista. Puolison pedatessa makuupussejamme ja makuualustojamme katonrajassa olevalle parvelle, minä esivalmistelin illallisen.

Kun kaikki oli yöpymistä varten valmista, lähdimme uimaan. Merivesi oli ilostuttavan kirkasta, kun laskeuduimme veteen harmaantuneelta laiturilta. Siellä täällä näkyi pienen pieniä kaloja, jotka tulivat uteliaana ihmettelemään polskuttelijoita.

Yhden pienen ikkunan venevajassa oli hämärää jo alkuillasta. Joku oli jättänyt tupaan kynttilän, jonka sytytimme pöydälle. Illallisen kylkeen olimme ostaneet kaupasta paikallisen olutpanimo Kvarken Breweryn maistelukolmikon. Itse panimo ei ollut tällä kertaa auki, mutta onneksi lähikaupasta tärppäsi.

Jälkiruuaksi lämmitimme kamiinalla vuohenjuustoa, kunnes se oli sisältä valuvaa. Lämpimän juuston kylkeen kaadoimme vielä reilun litran mansikoita. Siitä sitten kahdella lusikalla ja yhdeltä lautaselta laitettiin nauttien. Kahden ruokalajin ja viiden tähden kynttiläillallinen.

Aamulla vanhasta venevajasta oli lyhyt matka pulahtaa aamu-uinneille mereen ennen aamupalaa. Sillä aikaa kun minä keitin kamiinalla kaurapuuroa, lähti puoliso hakemaan metsästä mustikoita puuron päälle. Metsä antoi mustikat ja lisäksi yllätykseksi myös muutaman kauniin herkkutatin, jotka paistettiin sipulin kanssa aamiaispöytään.

Saaristolaishaaveita

Laiskan raukean aamun jälkeen lähdimme vielä kävelemään Vargiksen ympäristössä kulkevia vaelluspolkuja. Metsään oli yöllisen sateen ja myräkän jäljiltä hiipinyt haituvainen aavistus vuodenaikojen kohtaamista. Napsimme mustikoita välipalaksi suoraan mättäiltä ja poimimme mukaan muutamat reitille osuneet tatit.

Ennen mantereelle paluuta pysähdyimme vielä keittämään retkikahvit. Kallioisilla rannoilla tuuli leikitteli ilkikurisesti, ja jalkani seisoivat sammaleen, kanervan ja jäkälän täplittämillä kallioilla kuin olisivat kiinnittyneet kauan sitten katkaistuihin juuriinsa.  Miten joku voi tuntua niin uhmaavalta, jännittävältä ja pelottavaltakin  ja sitten niin omalta samaan aikaan.

Merkittäköön, taas kerran hentoiseksi suuntaviivaksi itselle; vielä joskus tahdon kokea arkea siellä, missä tuuli takuttaa hiukset ja tyrskyt tuoksuvat suolalta.

Merenkurkku-retkestämme löytyy videomuotoinen reissupäiväkirja Lähiömutsin IG-profiilista, kohokohta-palluraksi tallennettuna.