Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Viikot juoksevat niin vikkelään, että en ehdi kirjoittaa arkikuvapostauksia tänne sitä mukaa kun kuvia kertyy. Tässä nyt vihdoin kuvaksi tallennettu hetki elämästämme muutaman viikon takaa. Vietimme silloin leppoisaa kotilauantaita, joita olen onnistuneen kokeilun jälkeen viettänyt lasten kanssa useastikin. Päiviä, joiden ohjelmassa ei ole mitään erityistä. Täydellistä!

Tässä on elelty hektisiä, mutta – erityistärkeänä lisähuomiona – silti hallinnassa pysyviä arkiviikkoja. Senkin takia viikonloppuna on ihana hipsutella kotona, tasoitella kuluneen viikon roiskeita ja keräillä energiaa uuteen viikkoon. Viikata pyykkejä, lukea kasoiksi kertyneitä aikakausilehtiä ja soittaa kesän keveyttä enteileviä biisejä Spotifystä. On ollut huojentavaa huomata, että vuosien säntäilyn jälkeen kykenen yhä siihen. Hetkittäiseen tekemättömyyteen ja olemisessa leijailuun.

Sellaisina päivinä voisi kuvitella, että saattaisi olla kiva ajan kanssa ja rauhassa häärätä keittiössä. Hauduttaa ja vispata. Toisinaan onkin kiva, mutta aina ei vain huvita. Ei tuona lauantaina. Sinä lauantaina kuopus nukkui päiväuniaan makuuhuoneessa ja me loikoilimme tanssitunnilta kotiutuneen esikoisen kanssa sohvalla yhdessä kasassa; jalat solmussa keskenään ja päät samalla tyynyllä. Selailimme Kotivinkistä pääsiäisjuttuja, ja kevätaurinko paistoi lämmittäen varpaita ja saaden aikaan ramaisevan olon. Vaikka ei oikeastaan väsyttänyt, silmät sulkemalla olisi valahtanut hetkessä pehmeään uneen.

Tajusin, että nyt pitäisi alkaa tehdä päivällistä. Tuumittiin esikoisen kanssa yhdessä, että tässä on kyllä juuri nyt niin hyvä, että ei kyllä vissiin muuten nousta mihinkään. Kun oikein kurkotin, yletyin juuri ja juuri pöydällä olevaan puhelimeen. Selasimme Woltista ruokatarjontaa ja lapsi äkkäsi nepalilaisen annoksen kuvan. Tuota! Muutamalla napautuksella olin tehnyt vakkaritilauksen kaikille kolmelle; lapsille paneer tikkat, minulle khursani paneer ja yksi extra valkosipuli-naan.

Nakkasin puhelimen takaisin pöydälle ja otimme paremman asennon sohvalla lehden kanssa. Mihin jäimmekään? Ai niin, söpöihin pupuihin ja mämmirasioihin.

Puolta tuntia myöhemmin olimme yhä siinä, iltapäiväauringon helliminä ja lapsen saippualta ja hiekkaleikeiltä tuoksuva pää rintakehääni vasten nojaillen, kun havahduimme ovisummerin soimiseen. Ruoka on täällä! Kömmimme sohvalta tokkuraisena ylös. Minä avasin ruokalähetille oven ja nappasin kiitellen sisään kassin, josta leijaileva tuoksu sai nälän aktivoitumaan teräväksi sillä sekunnilla. Kävimme herättämässä unesta pörröpäisen kuopuksen syömään.

Minä asettelin ruokakippoja pöytään ja valitsin kaapista astiat sekä aterimet. Lapset valkkasivat servettivalikoimista vaaleanpunaista – huomasin nauraen, että ne mätsivät edellispäivän kuvauksiin ostamiini ruusuihin. Sitten istuimme syömään yhdessä.

Välillä arki voi näyttää myös tältä. Vaaleanpunaisen suloiselta kuin ruusut. Välillä kaiken yllä on hyvä flow ja asiat etenevät ilman että niitä tarvitsee työntää hartiavoimin edellään. Välillä onni on toisten laittama ruoka muovirasioissa ja kolme lauantaileppoisuuden pökerryttämää tyyppiä saman pyöreän pöydän ympärillä.