On siis se aika kesästä, kun olen loman jäljiltä pörheän onnellinen – ja kun palsta alkaa pöngätä kesäkurpitsoja sellaisella tahdilla, että ei tarvitse miettiä, mistä ruokansa tekee.

Itse rakastan eniten kesäkurpitsavuokaa ja kesäkurpitsapizzaa, mutta lykkään kesäkurpitsaa ihan kaikkeen. Raastan kastikkeisiin, pilkon piirakoihin ja paistan rapeaksi leivän päälle. Jostain syystä en ole kuitenkaan tavannut käyttää kesäkurpitsaa raakana, ja havahduin tähän epäkohtaan tänä kesänä kolmen askelman kautta:

Ensinnäkin olen tänä kesänä kasvattamani kesäkurpitsalajikkeet ovat osoittautuneet maultaan niin mainioksi, että pohdin voivani rouskuttaa niitä sellaisenaan. Miksi en siis tekisi niin?

Pontta ajatukselleni sain, kun kesän reissussa eräällä lounaalla sain kesäkurpitsasalaattia. Miten voi tosiaan olla, että en ole itse hoksannut käyttää noita pötkylöitä raakana kotikeittiössä?

Kolmas töytäisy tuli, kun ystävä oli laittanut mökkijuhliin tarjolle vihersalaattia, jonka kastike oli niin hyvää, että lopulta sain luvan kanssa ja leipää apuna käyttäen nuolla kulhon. Mietin, että tämä kastike pitäisi yhyttää ihan kaikkeen, myös kesäkurpitsaan.

Makusalaisuutena (vegaaninen) parmesaani ja reilu määrä sitruunaa

En tiedä, mistä ystävä oli alun perin salaatinkastikereseptin bongannut, mutta hän oli muuttanut sitä hivenen, ja minä muutin sen sitten vielä vegaaniseksi. Kastikkeeseen kun tulee parmesaania – eipä ole ikinä ennen tätä tullut mieleenkään yhdistää sitä salaatinkastikkeeseen – ja vaihdoin lehmänmaitotuotteen omassa versiossani kasvisperäiseen.

Toinen juttu salaatissa on reilu määrä sitruunaa. Itse olen aikoinaan ysärillä oppinut siihen, että sitruunamehua tulee salaatinkastikkeisiin aina vain pieni loraus, mutta tähän sitä laitetaan kokonainen hedelmä raastettuine kuorineen. Ysärimakumuistoihin liittyy myös se, että pitkään luulin, että en oikein pidä sitruunasta. Ihmettelin sitä, sillä rakastan limeä. Aivan liian myöhään kävi ilmi, että kyllähän minä rakastan sitruunaakin, en vain pidä siitä sitruunan näköisessä muovipullossa olevasta valmismehusta, joka omassa lapsuudessani ja nuoruudessani oli yhtä kuin sitruuna.

Ystävä sekoitti tämän parmesaanista ja sitruunasta makutaikansa loihtivan kastikkeen vihersalaattiin, jossa oli monenmoista salaattia rukolasta babypinaattiin sekä granaattiomenaa. Se oli taivaallisen hyvää.

Ja kyllä, sama ihmekastike toimii myös kesäkurpitsan kanssa. Sitruunaisessa kesäkurpitsasalaatissa korostuu kesäruokien ihanuus; vähän raaka-aineita, yksinkertaista ja hyvää. Voisin syödä tätä salaattia sellaisenaan, kuten olen tehnytkin, mutta lisukesalaattina se on ihana. Grillattavien kyljessä, uusien perunoiden sekä tofuskagenin kanssa, (kesäkurpitsa)pizzan kanssa.

Seuraavaksi ajattelin kokeilla, taipuisiko kesäkurpitsasalaatti kuuman pastan lisäämällä raikkaaksi kesäkurpitsapastaksi.

Sitruunainen salaatinkastike + kesäkurpitsa = ehkä maailman ihanin kesäkurpitsasalaatti

• 1 keskikokoinen tai vähän isompikin kesäkurpitsa (kunhan siemeniä ei ole vielä ehtinyt kehittyä, sellaiset lykkää mieluummin johonkin lämpimään ruokaan)
• 1 luomusitruuna (luomu erityisesti siksi, että kuorikin käytetään)
• 1 pieni valkosipulikynsi
• 1 dl hyvää oliiviöljyä
• 1 tl sokeria
• ripaus suolaa
• reilut rouhaisut mustapippuria myllystä
• Vegeparmesaanipala tai -pussi (esimerkiksi Oddlygood Italian Style)

Pese sitruuna huolella, purista sen mehu ja raasta kuori salaattikulhoon. Kuori valkosipulinkynsi, hienonna se veitsellä pienen pieneksi silpuksi ja lisää kulhoon. Mittaa loputkin kastikeainekset kulhoon ja sekoita puuhaarukalla.

Pese kesäkurpitsa. (Minä käytin vaaleakuorista kesäkurpitsaa, joten selvyydeksi sanottakoon, että toisin kuin kuva voisi huijata, kesäkurpitsaa ei missään nimessä kuorita.) Pilko kesäkurpitsa haluamallasi tavalla esimerkiksi ohuiksi viipaleiksi, pieniksi kuutioiksi tai kuten minä tein, lyhyiksi tikuiksi.

Sekoita kesäkurpitsa kastikkeen joukkoon kulhossa. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa. Anna tekeytyä jääkaapissa vartin verran ennen tarjoilua.

Oli juhannus, oli. Semmoinen, jonka kanssa olin jo valmis myöntymään, että ole sitten tommoinen, paska, väsynyt ja tylsä juhannus. Ihan kuten viettäjänsäkin.

Minä olen meidän perheemme juhlajärjestelijä. Se, joka suunnittelee, kutsuu, miettii koristeet ja musiikit, pohtii menun, tekee kauppalistan, ehkä käy kaupassakin (tämän yleensä delegoin), siivoaa (delegointiyritelmä tämäkin kanssa), valmistaa ruuat, kattaa pöydän, tarjoilee ja pohtii ohjelmaa valmiiksi. Se, joka varmistaa, että on servetit, kukat, kynttilät ja pakkasessa on tarpeeksi jääpaloja.

Se olen minä, sillä minä tykkään juhlista ja – ainakin muistaakseni – myös niiden järjestämisestä.

Tänä vuonna erinäiset työt ovat pitäneet kuitenkin niin hoppuisena, että en ole ehtinyt ja nyt lopulta enää edes jaksanut ajatella juhlien järjestämistä.

Se on tarkoittanut sitä, että koko tämän vuoden meillä ei ole ollut (meidän järjestämänä) kuin kalenteriin merkittyjä juhlia, ja nekin ovat olleet pliisuja. Sellaisia, että minä menen työpäivän jälkeen pyörimään Prismaan ympyrää ja paiskon ostoskärryyn jotain, mikä ehkä herättäisi kyseisen juhlapäivän eloon.

Se ei tunnu haittaavan ketään muuta. Se saa aikaan nolostuttavan ketjureaktion, jossa ärsyynnyn, kun ketään muuta ei kiinnosta, minkä tietenkin marttyyripäissäni saan kohdistumaan myös kritiikiksi – tai vielä pahempaa, välinpitämättömyydeksi – niille aikaisemmin järjestämilleni juhlille.

Enkä minä nyt (aina) mahdottomia vaadi. Juhannukseksi olisin toivonut pientä Suomen lippua pienen mökkimme pieleen ja niittykukkakimppua pöydälle. Sitä että olisi laitettu ruokaa yhdessä, syöty yhdessä.

Että olisi pienillä asioilla nostettu päivät tai ainakin juhannusaatto arjen yläpuolelle, luotu tietoisesti juhlatunnelmaa, tehty poikkeamaa normaaliin.  

Mutta sen sijaan vietin juhlaviikonlopun väsyneenä ja vittuuntuneena, missä ei ole mitään poikkeamaa viime aikoihin. Uutuutena vain hämmennys siitä, että rasittuneiden silmien sanelema kolmen päivän pakkoloma ei resetoikaan viime kuukausien vatsahaavatahtia. Niin minä löydän itseni miettimästä, että olisi sittenkin pitänyt käyttää nämä päivät kirjoittamiseen, että käteen jäisi muutakin kuin kasa itkusta räkäisiä papereita.

(Osaan kymmensormijärjestelmän, joten voin kirjoittaa silmät kiinnikin, hemmetti.)

No.

Tämä ei ole mikään ”mutta sitten näin sateenkaaren ja ymmärsin elämän ja paskojen juhannusten tarkoituksen” -loppunostatus, mutta kun sunnuntaina illalla sain vihdoin eteeni kesän ensimmäiset uudet perunat mökkiterassilla, tunsin koko juhannuksen onnen tiivistyvän siihen.

Oli riidelty ilmaa puhtaaksi, revitty sieluun kirveleviä haavoja ja balsamoitu niitä yhdessä. Aistittu, miten Kivinokka nukahtaa iltapäivän viileyteen, ja muina väsyneinä leijonina nukahdettu myös.

Sen jälkeen pyöreä, täydellisen kypsäksi keitetty ja kermaisen suussa sulava uusi peruna tuntui suorastaan pyhältä. Tilliä, sormisuolaa, iso nokare margariinia.

Uusi peruna, sitten toinen ja kolmaskin vatsassa oli helpompi nähdä ne pienet onnenhippuset, joita juhannukseen sisältyi. Ja kun niitä mietti, niistä tuli isompia.

Kuten se, kun sain kastella palstaa kuunnellen rannalta kuuluvia juhannustansseja. Livebändi solisteineen musisoi iskelmää, ja tahteihin sekoittui ihmisten naurua. Olin liian väsynyt ollakseni sosiaalinen, mutta sain olla osa kollektiivista juhlahumua turvallisesti omalta palstalta käsin.

Tai se, kun koko Kivinokka kasvattaa, eli kun ystävät toiselta mökiltä adoptoivat kyselemättä lapset melkein koko juhannukseksi. Ruokkivat, pystyttivät telttaa, ripustivat riippumattoa ja laastaroivat. Ymmärsivät, että joskus on sellainen sekopäinen mörrimöykkyolo, että tahtoisi juhlat, mutta ei silti halua tulla edes kahville, koska se vaatisi liikaa sosiaalista reippautta.

Se kun saatiin mökkinaapureiden koira yökylään, ja pieni olento nojaa sääreen, luottaa. Korvarapsu, masurapsu, pyllyrapsu. Vilkaisu narun päähän, että ootko ihminen vielä siellä, mennäänkö.

Puutarhatuolin siirtäminen sitä mukaa, kun aurinko liikkuu taivaankannella. Kirja, joka on niin kamala, että oksettaa, mutta juuri siksi tahtoisin puhua siitä kaikille.

Kävelyt metsässä käsi kädessä, pulahdukset mereen kahdestaan.

Yöunet mökin viileydessä ja raikkaudessa. Puhtaat lakanat, herätyskellottomat aamut. Ne, ne aivan ehdottomasti.

Ja ne uudet perunat, yhdessä kiireettä nautitut.

Mikä lie opetus sitten. Että paljoa ei onneen vaadita, mutta ei myöskään vitutukseen.

Oli miten oli, heti kun suinkin taas jaksan, järjestän sellaisetkin juhlat! Niissä jättimäinen kattilallinen perunoita ei riitä alkuunkaan.

(Ps. mun on pitänyt kirjoittaa postaus ”Miten kirjoitat romaanin tunnin pätkissä puolen vuoden aikana”, mutta niin, tulikin sitten tälläinen prologi-postaus sille näin alkuun.)