Minä olen ollut tähän vuoteen asti parilla mokkapalapellillä vapaamatkustanut vanhempi. Siitä huolimatta, että tiedän tämän:

Ilman vapaaehtoisten toimintaa meidän lapsillamme ei olisi koulussa Halloween-diskoa tai koko lähiön jouluperinteenä paistattelevia joulumyyjäisiä. Ilman urheiluseurojen vapaaehtoisten toimintaa toisen lapsemme harrastus ei voisi toimia ollenkaan tai ainakin olisi valtavasti kalliimpi. Toisen lapsen harrastuksesta valmentajien kontolla taas olisi paljon sälää, mikä olisi pois itse valmennustyöstä ja kausimaksut nousisivat.

Ihan vain muutamia esimerkkejä antaakseni.

Oma jaksamiskapasiteettini on kuitenkin korissut niin pohjalukemissa vuosien ajan, että on ollut helpompi sanoa kaikkeen ei. Kaltaiselleni ihmiselle on hankalaa tehdä vain vähän, ja tiedän, että jos olisin lähtenyt vanhempaintoimikuntaan, olisin seuraavaksi ollut kirittämässä urheiluseuran myyjäisiä ennätyslukemiin ja vetämässä lapsen joukkueelle futistreenejä ilman minkäänlaista ymmärrystä jalkapallosta.

Oli helpompi järjestelmällisesti kieltäytyä kaikesta ja osallistua juuri sen verran (ja sen verran monella mokkapalapellillä), että ei jatkuvasti hävettänyt oma lusmuilu.

Samalla olin ja olen tolkuttoman kiitollinen niille, jotka tekevät, ja koetan muistaa sen heille myös kohdatessa ääneen sanoa.

Minä-keskeinen elämänasenne tukahduttaa yhteisöllisyyden

Minulle yhteisöllisyys on tärkeä osa elämisen mielekkyyttä. Seuratoiminnan lisäksi olen osana monenlaisia yhteisöjä, joissa vapaaehtoisuudella luodaan ympärille hyvää.

Vaikka itse olen ollut oman jaksamiseni takia vaihtelevan lusmuilevassa roolissa niissäkin, olen saanut seurata likeltä niiden toimintaa puolison ollessa aktiivinen tekijä.

Ilman pienen pienellä kokouspalkkiolla toimivia aktiiveja ja vapaaehtoisia kesämaja-alueellamme olisi hurlumhei-meininki ja monet kaikille kaupunkilaisille avoimet tapahtumat juhannustansseista ulkoilmaelokuviin jäisivät järjestämättä. (Ylipäätään koko kulttuurihistoriallisesti arvokasta Kivinokkaa ei enää olisi olemassa ilman aktiiveja.) Sama juttu taloyhtiön kanssa; moni asia yhteisen kuntosalin remontista pihan ylläpitoon ja ihan talon sekä sen asukkaiden yleiseen hyvinvointiin jäisi hoitamatta tai pitäisi kalliisti ulkoistaa.

Tuntuu, että yhä harvempi ymmärtää, että tämä kaikki tapahtuu rakkaudesta lajiin (tehtävästä riippuen mitättömän pienillä palkkioilla voideltuna). Minä-keskeinen asenne elämään tuntuu sumentaneen käsityksen siitä, että valtaosa elämäämme huomaamattakin mukavoittavista toimijoista ja toimista perustuu talkootyöhön ja vapaaehtoisuuteen.

Olen huuli pyöreänä seurannut, miten vaaditaan palvelua ja ihmetellään, miksi tuo tai tämä asia ei jo tapahdu ja miksi sähköpostiin kesti vastata niin pitkään.

Moni ei tunnu aidon oikeasti ymmärtävän, että niistä hommista vastaavat tekevät sen kaiken töiden jälkeen, vapaa-ajallaan, rakkaudesta lajiin tai yhteisöön.

Ei ole yksi tai kymmenen kertaa, kun olen puolisolle mökillä tai kotona huokaissut, että olisi kiva, jos voisit joskus hoitaa meidän oman mökimme tai kotimme hommia, kun hän sen sijaan hoitaa meidän kaikkien mökkiläisten ja talossa asuvien asioita.

Samalla olen valtavan ylpeä hänestä ja kiitollinen meidän kaikkien puolesta, että hänenlaisiaan ihmisiä vielä on. Jos kaikki huolehtisivat vain omasta navastaan ja tontistaan, olisi maailma aika hitokseen kurjempi paikka.

Joukkueenjohtajana antamassa takaisin yhteisölle

Liekö pikkulapsivaiheen väistymisellä osuutta asiaan, mutta omassa jaksamiskapasiteetissani tapahtui selkeä nousu tänä vuonna. Yhtäkkiä tuntui, että sosiaalinen patterini ei piiputtanut jatkuvasti viimeisillä prosenteillaan ja jaksaminen oli muutenkin paremmissa kantimissa.

Tajusin, että nyt on minun aikani alkaa antaa takaisin yhteisölle.

Kun siis lapsen kilpacheerleading-joukkueeseen syksyllä haettiin uusia jojoja, eli joukkueenjohtajia, minä nostin käden ylös.

Kokemusta jojoilusta on vielä vähän, mutta jo nyt se on tuonut elämääni kymmenittäin uusia ihmisiä, ymmärrystä uudesta lajista, suloisia uusia kokemuksia ja mahdollisuuden olla ihan uudenlaisella tavalla läsnä oman nuoreni sekä joukkueen muiden nuorten elämässä.

Kalenterini natisee liitoksissaan (samassa jaksamiskapasiteettinousupäissäni hain ja pääsin kilpailevaan muodostelmaluistelujoukkueeseen), mutta tämä on täysin sen arvoista. Hyvän elämän perusteisiin kuuluu merkityksellisyyden tunne, ja sitä tämä pieni suuri jojo-mantteli on jo nyt tuonut.

Yhä myös leivon ne mokkapalapelliset silloin tällöin, sillä siinä samalla leivon yhteisöllisyyttä ja ripottelen iloisenvärisiä nonparelleja päälle.