Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Minä ja piano, meidän väliimme ei helposti pääse itseään änkeämään edes lapsiperhehärdelli. Ovet, seinät ja vastamelukuulokkeetkaan eivät saa aikaan samanlaista näkymätöntä seinämää ympärilleni kuin pianoharjoittelu.

Kun istun pianon ääreen ja avaan nuottivihon, jok’ikinen solumyttyrä aivoistani tarvitaan, jotta saan kuljetettua nuotit pääni kautta käsiin ja siitä pianokoskettimiin. Se on jotain ihan muuta kuin teen työkseni, se on ihan erilaista kuin mikään harrastukseni. Siksi se on niin ihanaa, kamalaa ja täyden keskittymiseni vaativaa.

Pään kokonaisvaltaisen käytön täytyy selittää se, että voin lasten – ja useasti myös heidän kavereidensa – mekastaessa ympärilläni soittaa täysin uppoutuneena tekemiseeni. Koska jos yritän samassa metelissä vaikkapa kirjoittaa omassa työhuoneessani, oven ollessa kiinni ja vastamelukuulokkeiden soittaessa pianosäveliä korviini, ajatukseni keskeytyvät vähän väliä.

Pianoa soittaessa on toisin. Kun vain pääsen alun haparoinnin jälkeen sisälle harjoitukseen, muu maailma ympäriltä katoaa. Ympärillä kyllä juostaan, tanssitaan ja tehdään kärrynpyöriä. Nujakoidaan, tapellaan ja kommunikoidaan juuri niin kovaan ääneen kuin lapset välillä kommunikoivat. Mutta ärsykkeet eivät kulkeudu minulle asti, kaistaa ei ole vapaana niiden vastaanottamiseen.

Vasta silloin, kun möly yltyy ympärilläni niin isoksi, että en kunnolla kuule, mitä soitan, keskittymiseni herpaantuu.

Olenkin miettinyt, että jos olisin parempi soittamaan pianoa, pystyisinkö samaan. Jos nuottien kieli olisi tuttu kuin äidinkieleni ja sormet osaisivat kulkunsa ilman sataprosenttista pinnistelyä, sulaisiko näkymättömiin seiniin mökän mentäviä reikiä. Todennäköisesti.

Mutta minulle piano tulee luultavasti aina olemaan jännittävä ja mysteerisyydessään ärsyttäväkin. Kuin matka tuntemattomaan maahan ja kulttuuriin, jossa kulkiessaan tarvitsee ja haluaa keskittää kaikki aistinsa, jotta osaa kulkea, olla ja nauttia.