Latasin tänään lähes kahden viikon tauon jälkeen somesovellukset puhelimeeni ja vilkaisin sähköpostilootaan. Mitään ei vyörynyt, kaatunut tai naksahtanut, vaikka olin ehtinyt kehitellä ns. vähän paniikinpoikasta jonnekin henkitorven ja sydämen välimaastoon. Mitätön kikkare asiaksi muille, mutta itselleni pisin aika täysin tavoittamattomissa muille kuin läheisilleni sitten öh, lapsuuskotiini hankitun modeemin?

Parissa viikossa ehtii valahtaa pehmoiseen välitilaan jossain todellisuuden ja olettamusten välillä, jossa viikonpäivät vanuvat yhdeksi pehmeäksi massaksi ja aika sekä läsnäolo käpertyvät sisäänpäin. Tuntui eriskummalliselta lukea aamuisin Hesaria, jossa tapahtui ja tehtiin. Miten se kaikki ehtii olla olemassa sinä aikana, kun itse lähinnä ulkoilen, syön ja nukun.

Koko kahteen viikkoon ei tehnyt mieli kirjoittaa, mikä kertoo siitä, että paussi tuli enemmän tarpeeseen kuin kuvittelin. Elän kirjoittaakseni, mutta kirjoittaakseni on elettävä, elettävä ilman ulkopuolelta tulevia odotuksia ja olettamuksia.

Ensimmäiset päivät pää sähisi ja suhisi ideoita, kuten sillä tapana on, mutta hiljalleen mieli ikään kuin laajeni eri ilmansuuntiin, antoi tilaa hitaasti kelluville ajatuksille ja avasi näköyhteyden horisonttiin. On taito ajatella ajattelematta mitään, ajattelin.

Kirjoittamisen sijaan luin, ahmin pitkälti toistatuhatta sivua toisten kirjoittamia sanoja, tullen jokaisesta sivusta yhä nälkäisemmäksi. Luistelin, retkeilin ja nukuin niin paljon, että pelottaa, miten vähempi, tarpeeksi, tulee taas riittämään. Saunoin, lilluin ja uin. Rakastin ja riitelin.

Ja kuten aina tiiviin yhteiselon aikaan, haaveilin yksinolosta, vaikka samalla tunsin onnen läikähtävän kehossa, kun lenkiltä kotiin kulkiessa näki kodin ikkunoissa loistavat valot, perheeni lämmön. Elämä on tehnyt minusta sillä tavalla mittaamattoman rikkaan, että on koti, jossa juuri minua odotetaan. Että minulla on varaa kaivata yksinoloa.

Vuoden vaihtuessa tuuli puhalsi aavan yli, pakkanen virkkasi meren riitteille ja yhtäkkiä oli seesteisen tyyni olo. Mieli on taas täynnä ajatuksia, mutta ei sähikäisiä. Työhuoneen suljetun oven takana ei enää tunnu odottavan vain tunkkaista ilmaa.

On vakaa tunne, mihinkään perustamaton etiäinen, että tästä tulee hyvä vuosi.