Palsta kuin Peppi Pitkätossulla. Se ajatus mielessä olemme hiljalleen kahden kauden aikana muokanneet palstapaikkaamme, jonka saimme villiintyneenä ja heinittyneenä. Toiveisamme on, että palstalla kukkii kaikissa väreissä, syötävää nousee joka kulmalta ja että työleirin sijaan se on paikka, jossa leikitellen nauttia.

Nyt palsta on todentotta kuin Huvikummun takapihalta, mutta totta puhuen kaiken tarvitsisi olla ihan näin heikunkeikun. En myöskään usko, että Peppi olisi ihan niin suruissaan epäonnistumisista kasvatuspuuhien kanssa, mutta ehkäpä hän ei myöskään näkisi niin suurta arvoa yhdessä täydellisessä parsakaalissa.

Palstanhoitajat mahdollistavat pidemmät reissut

Jos koko kevään ja alkukesän olen haravoinut käytäviä ihan vain tyydyttääkseni tekemisenhaluani, nyt heinäkuun ajan palstalla on käyty tekemässä vain välttämättömimmät. Lopunaikaa olemme sitten painelleet menemään ympäri Suomea, kun pikkumökkiä lainailleet ystävät ovat samalla hoitaneet myös palstaa. Iso kiitos mökin ja palstan perään katsoneille!

Mutta ai että, miten nautinkaan joka kerta, kun palstalle olen päässyt! Eipä olisi se kiukkuitkulla tillipenkkiä lapsuudessa kitkenyt Hanne uskonut, että joskus vielä nauttii samaisesta puuhasta. On valtavan tyydyttävää nähdä työnsä jälki, voida seurata kasvunihmettä ja saada siemenestä aikaan jotain konkreettista; syötävää ja kukkivaa.

Nämä kuvat on otettu vajaa pari viikkoa sitten, kun viimeksi kävin palstalla, joten todennäköisesti heti huomenna palstalla käydessäni vietän ensimmäisen vartin vain kulkien aarin kasvimaatamme ympäri ihastuksesta huokaillen. Niin tosin taidan tehdä melkein joka kerta. Tilusten tarkistuskierros on tärkeä osa palstaonnea.

Villiintyneet perennapenkit

Tänä vuonna laitoin keväällä paljon aikaa perennapenkin parantamiseen. Toiveenani kun oli paljon kukkivaa iloa niin pörriäisille kuin itsellenikin. Sain hakea muiden pihoilta ja palstoilta perennojen juurakkoja, ja luulin tietäväni ja muistavani tarkkaan, mitä missäkin on. Että kirjaan ne ylös sitten kun paremmin joudan. Nythän tilanne on se, että joka paikassa kukkii, mutta muistan ehkä joka toisen kasvin nimen.

Maanpeittokasveiksi hankkimani matalat perennat ovat vallanneet tilaa enemmän kuin ymmärsin, ja palstan vanhat perennat kasvavat valtoimenaan peittäen alleen kaiken muun. Siemeninä kylvämistäni kukista nousi vain palstan aidanvierustan heinäpöheikön tilalle ripottelemani niittykukkasekoitus. En uskalla oikein perata kukkapenkkejä, kun en tiedä, mikä on perennaa ja mikä rikkaruohoa.

Mutta ihaninta ja oleellisinta on, että palsta kukkii. Ehkä 10 vuoden päästä päähän mahtuu kaikkien kukkivien nimetkin, ja 20 vuoden päästä osaan tunnistaa ne perennapenkistä jo huhtikuussa. Jo nyt kahden vuoden jälkeen hämmästytän itseäni tunnistamalla kasveja puutarhaliikkeissä.

Mansikkamaan superhypersuojaus myyriä vastaan

Palsta on alkanut myös antaa satoa. Pieni mansikkamaamme helli meitä muutamien viikkojen ajan useammalla litralla mansikoita melkein joka päivä, ja nyt viimeisimmät kukinnot ovat kypsymässä marjoiksi. Hyvänen aika, miten hyvältä voikaan itse kasvatetut mansikat maistua! Ehkä senkin takia, että missään nimessä ei mansikoiden (tai muunkaan palastalla kasvavan) kohdalla silti voi sanoa, että itse tein ja säästin. Ehei, etenkin jos laskee mukaan palstanhoitoon käyttämämme tunnit.  

Viimme vuonna kuivuuteen kuolleista mansikantaimista oppineena olemme kastelleet mansikoita paljon, etenkin tämän vuoden uusia taimia. Rakensimme mansikkamaan ympärille matalan aidan, jonka päälle levitimme varjostusverkon.

Pidimme verkkoa siinä koko pääsatokauden ajan. Sen lisäksi, että varjostusverkko vähän vaimensi auringonpaahdetta, se säästi mansikat lintujen nokista meidän syötäväksemme.

Laitoimme mansikkamaalle myös hiirenloukkuja, sillä viime vuonna lähes jokaisesta, siis todellakin noin 95 prosentista mansikoista olivat myyrät käyneet haukkaamassa palan.

Tämä on vähän nurinkurista, kun toivoo olevansa yhtä luonnon kanssa, mutta kunhan se perkeleen luonto ei hampaineen koske meidän mansikoihin. Tai jos koskee, voisi edes syödä yhden mansikan kokonaan, eikä maistaa jokaisesta palasta.

Viinimarjat ja karviaiset voivat makeasti

Marjasatoa näyttäisi olevan tulossa runsaasti myös palstan punaviinimarjapensaista. Keväällä istutettu mustaherukka on sekin antanut jo muutaman marjan palkaksi palstan kastelusta. Sen sijaan kaksi istuttamaamme vadelmapensasta kuoli. En oikein tajua, miten se edes on mahdollista, kun kuulemma muilla vadelma ihan villiintyy. No, kevään esikylvöistä ainoa epäonnistuja meillä oli minttu, vaikka muilla sitä kasvaa puutarhoissaan riesaksi asti. Että tiedä näistä sitten.

Mutta palstan vanhat karviaispensaat sen sijaan heräsivät henkiin kuolleista. Puoliso oli jo nostamassa niitä ylös, sillä viime vuonna niihin tuli vain muutama hassu lehti ja pari känttyistä marjaa. Mutta kas, ne olivat vain huolenpitoa vailla.

Nyt keväällä annoimme niille kunnon herkutteluannoksen kompostoitua hevosenlantaa, syksyllä annetun syyslannoituksen lisäksi. Lisäksi olemme kastelleet niitä aina kun muutakin palstaa. Ja noin vain, nyt molemmat karviaiset puskevat kiitollisina lehteä sekä marjaa.

Epäonnistumisia, ihmetyksiä ja sato-onnea

Yksivuotisten kasvien kanssa onni on ollut vaihtelevaa. Aloitetaan herneistä, joille kävi köpelösti.

Varhaisherneistä iti vain muutama hassu, ja nekin jäivät versomittaan. Myöhemmät herneet sitten nousivatkin komeasti ja ehtivät antaa monta pulleaa ja syvän vihreää palkoa, kunnes vihdoin sain aikaiseksi laittaa pitkin maata kasvavalle herneelle tukea. Mitä lie sitten tapahtuikaan, kaiken järjen mukaan ei ainakaan kuivuminen, mutta seuraavalla kerralla koko hernepenkki oli keltaisenaan ja selkeästi sitä mieltä, että kiitti ja moi.

Muutenkin palstalla riittää hämmästeltävää. Samoista siemenistä esikasvattamani parsakaalit kasvavat ihan eri tahtiin, vaikka ovat samassa mullassa kasvulaatikoissa ja melkein samassa kohtaa palstaakin. Osa on vielä ihan alkutekijöissään, kun toisista korjattiin jo satoa pannulle.

Sama juttu lehtikaalin ja varsisellerin kanssa. Nekin olen esikasvattanut saman siemenpussin siemenestä, mutta toiset kasvavat rehevänä ja toiset näyttävät siltä kuin eivät tietäisi, mikä niiden tehtävä elämässä on.

Sipulit sentään ovat kasvaneet tasaisen hyvin, ja meidän loppukesän ruokavalio tuleekin olemaan hyvin sipulipainotteinen. Samaten salaattia kasvaa niin että salaattia rakastavanakin olen vähän ihmeissäni, mihin saadaan se kaikki kulumaan. Rucolaan sen sijaan iski joku eläin, liekö etana, joka söi sen kaikki lehdet reikäisiksi, minkä jälkeen rucola alkoikin jo kukkimaan. Kaksi erilaista kylvämääni pinaattia jäivät muutamaksi hassuksi maasta nousseeksi lehtinykeröksi.

Viime vuonna komeudellaan hämmästyttäneet porkkanat ovat tänä vuonna kitukasvuisia, mutta olemme silti saaneet ihanan paljon oranssia nakerrettavaa ja porkkananaateista tehtyä pestoa. Perunamaalla potut ovat vielä saaneet kasvaa kokoa. Ehkäpä nyt tillitkin ovat ehtineet kasvattaa vähän lisää vartta, jotta sitä saa laittaa kunnon nivaskan perunoiden kylkeen.

Avomaakurkkuja olemme saaneet syödäksemme muutamat, mutta ihan tyytyväisiltä oloihinsa kurkut eivät vaikuta. Kurpitsat himmailivat ihmeen pitkään kasvunsa kanssa tänä vuonna, mutta luulen, että nyt meitä odottaa palstalla muutamat valmiit ja ehkä vähän liiankin jötkylät kurpitsat.

Palstan vanha lipstikka rehottaa jättimäisenä puskana, ja olen vieläkin vähän hukassa tuon itselleni entuudestaan tuntemattoman kasvin kanssa. Raparperit sen sijaan ottivat vähän nokkiinsa tämän kevään siirrosta, mutta toivottavasti siitä tokenevat ensi vuodeksi.

Sydän syrjällään – huolesta ja onnesta

Olenkin miettinyt, että en ikinä pystyisi samaan kuin maanviljelijävanhempani. Että elanto olisi kiinni maassa. Että hyvin usein ei riitä se, että kylvää rakkadella ja kaikkensa tekee.

Tulee vääränlaisia säitä väärään aikaan; kuivaa, sadetta, hallaa, myrskytuulta, hellettä. Tai on tulematta silloin kun tarvitsisi. Tulee kasvitauteja, rikkaruohoja, hometta ja ei-hyvisötököitä, mutta ei tulekaan tarpeeksi pölyttäjiä. Sadosta omasta ottavat myyrät, etanat, hiiret, rastaat, peurat ja muut metsäneläimet.

Itse olen ihan sydän syrjällään näiden asioiden kanssa, vaikka meillä on vain aarillinen kasvimaata omaksi iloksi, ja ruokaa saa muiden kasvattamana kaupasta.

Ja juuri se tekee tästä pettymyksineenkin niin ihanan ja kokonaisvaltaisen harrastuksen. Tätä ei tarvitse tehdä pakosta, vaan ilosta. Saan surra rupuisia perunoita, mutta se ei tarkoita, että kellari olisi ensi talvena tyhjä ruuasta tai pankkitili rahasta. Jokainen viljelykausi opettaa jotain kasveista, luonnosta ja itsestänikin. Jokainen maasta nouseva verso on ihme, ja jokainen itse kasvatettu kurttuinen porkkana ja kittana mansikka ovat aarteita.

Palstaviljelijänä ymmärtää paremmin, miten hentoisesti elämä on kiinni maassa, meillä ihmisilläkin.

Jos kaipaat vertaistukea epäonnistumisiin kasvimaalla, lue myös postaukseni Ei oo helppoo olla kaupunkiviljelijä.