Mikä hengästyttävän upea hääviikonloppu meillä onkaan takana! En olisi ikinä osannut edes kuvitella, että naimisiin meneminen ja meidän häiden juhliminen voisi olla näin vavahduttavan ihanaa. En tiedä, mitä odotin, mutta juhlapäivän suloisen kutkuttava jännitys, kaiken yllä leijunut lämmin rakkaus ja sydämen onnelliset kuperkeikat pääsivät yllättämään kokonaisvaltaisesti.

En menisi sanomaan mitään päivää elämäni onnellisimmaksi, sillä uskon, toivon ja tiedänkin niitä mahtuvan elämään monta ennen ja jälkeen hääpäivämme. Mutta yksi elämäni onnellisimmista ja ikimuistoisimmista päivistä se oli. Tai oikeastaan kaksi niistä, sillä hääjuhlan jälkeisen sunnuntain brunssi  ja juhlapaikan rannassa olevan saunan löylyt sekä pulahdukset mereen häävieraiden kanssa olivat jotain niin mielettömän ihanaa kaiken jatkoksi, että eihän sellaista nyt voi edes olla.

Luulin myös, että ei naimisiin meneminen muuttaisi parisuhteessamme mitään 20 yhteisen vuoden jälkeen, mutta tässä sitä ollaan; häkeltyneen ja ihan höpsähtäneen onnellisena siitä, että saan olla hänen vaimonsa. Rouva kahdella vasemman käden nimettömässä killuvalla sormuksella.

Naimisiin meneminen on tuonut välillemme jotain nimeämätöntä lisäkihmelöintiä ja varpaiden päissä asti tuntuvaa onnea. Kokeneemmat kertokaa; mitä tämä taika oikein on – ja kai siitä jää ripaus kaiken tämän rakkauden päälle häähumun laskeuduttuakin?

Olen ihan varma, että hääpaikan 130-vuotiaisiin hirsiin pakkautui hääviikonloppumme aikana rakkautta tuleviksi 130 vuodeksi. Ja että tanssilattian kohdalta vanhan huvilan lankkulattia painui pysyvästi ainakin sentin alemmaksi. Oli mieletöntä ja etuoikeutettua saada vannoa valat ja juhlia rakkautta lähisukulaisten ja ystävien läsnä ollessa.

Kun perjantaina someen alkoi tulla ensimmäisiä kuvia siitä, miten vieraat ovat matkalla Helsinkiin eri puolilta Suomea ja maailmaa, en voinut käsittää onneamme. He kaikki ovat tulossa tänne ihan vain meidän takiamme! Enpä olisi osannut kuvitella sitäkään onnentunnetta etukäteen. Nenänpieltä kutitteli onnenkyyneleet ja suupielet nykivät hihityshymyyn, kuten kuluneiden kahden viikon ajan on ollut non-stoppina tapana.

Häävalokuvaaja tekee duunia kuvien kanssa tovin, mutta olen katsonut yhtä muutaman sekunnin häävalssivideota viimeisen kahden vuorokauden aikana noin kaksisataaviisikymmentä kertaa. Yhtään liioittelematta. Joka kerta onni kouraisee kutitellen vatsanpohjaa. Että tuo videossa kanssani tanssiva herkkupeppuinen unelmapoikkis tosiaan valitsi minut ja tahtoi rinnalleen aviovaimoksi vielä 20 yhteisen vuoden jälkeenkin.

(Kuvassa meillä on häälahjaksi saamamme upeat sydänkuvioiset rakkausvillasukat, jotka miehen äiti oli neulonut meille. Anopiksi minä häntä olen leikilläni ja lopulta tosissani kutsunut jo parin vuosikymmenen ajan, mutta nyt hän on sitä ihan virallisestikin. Ihanaa, sekin!)