Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Siinä me olemme hivenen pölmistyneen näköisinä Tervajoen juna-asemalla odottamassa Helsinkiin vievää junaa. Takana pari viikkoa aikataulutonta maaseutuelämää ja yksi arkeen palauttava oksennustauti. Seuraavana päivänä alkaisi esikoulu ja toinen lapsista palaisi päiväkotiin parin kuukauden lomailun jälkeen.
Ennen uudenlaisen arjen alkamista olin huolissani siitä, miten uusi tarkemmin kellon ja viikonpäivien mukaan elävä arkemme etenisi. Onkin ollut positiivinen yllätys, miten mutkattomasti kaikki on lähtenyt hurisemaan.
Heräämme vanhaan tapaan aamuseitsemältä tai vähän ennen, mutta olemme silti esikoulussa kahdeksalta ja siitä sitten kiepsahduksen kautta päiväkodissa hiukan myöhemmin. Eikä ole tehnyt edes tiukkaa! Siitä on tietenkin kiittäminen sitä, että olen itse aamuihminen ja lapsetkin käynnistyvät uuteen päivään nopeasti. Mutta isoin juttu on aamupala.
Lapset syövät nykyään aamupalan eskarissa ja päiväkodissa. Kuten te taannoin neuvoitte. Ratkaisu hieman suretti alkuun, sillä aamupala on itselleni päivän tärkein ateria, ja on ollut etuoikeus ja onni voida jakaa (melko) kiireetön arkiaamupalahetki sekä monipuolinen aamiainen lasten kanssa useamman vuoden ajan.
Nyt sitten alkuun tuntui kehnolta surautella itselleen tuoreista marjoista smoothieta, kun lapset toisaalla söivät puuroa voisilmällä. Mutta hyvä se on pelkkä puurokin, ja monipuolisuutta voi sitten paikata päivän muilla aterioilla. Ja tänään puuron kanssa oli marjojakin. Ennen kaikkea olen kiitollinen, että meillä on nyt vielä tämä yksi vuosi aikaa nauttia kaupungin molemmille lapsillemme valmistamasta aamupalasta. Koulussa meno on sitten taas erilainen ja uusi.
Nykyisellä aamurytmillämme aamuihini on ilmestynyt yhtäkkiä rutkasti aikaa. Ennen valuimme päiväkodille joskus yhdeksän jälkeen, syötyämme yhteisen aamiaisen. Nyt teemme aamutoimet, puemme ulkovaatteet päälle, hyppäämme laatikkopyörän kyytiin ja lähdemme aamukierrokselle. Hyvillä säillä, keveillä vaatteilla ja ilman ylimääräisiä kommervinkkejä kierros vie noin 40 minuuttia, minkä jälkeen olen takaisin kotona. Sitten laitan itselleni aamupalan, joka on seuran puutteessa kutistunut yleensä siemen-marjasmoothieen, kananmunaan ja kahviin. Välillä kiskon ne tiskipöydän ääressä seisoen ja Hesaria pikaisesti vilkuillen, vaikka olen ajatellut, että sellaiseen aamupalahäväistykseen en koskaan lähde.
Nykyään olen siis työpöydän ääressä jo ennen yhdeksää. Miehen hoitaessa aamukuskaukset, pääsen aloittamaan työpäivät vielä aikaisemmin. Yhtäkkiä minulla on työpäivissä melkein tunti lisäaikaa. Ja kun se lisätunti ilmestyi itselleni tehokkaimpaan aikaan aamupäivään, lounaaseen mennessä olen monesti ehtinyt jo ruksia monia asioita to do -listalta yli. Vau! Ja lounasaikaan on jo ihan oikeasti nälkä, kun päivän pääateria ei sijoitu aamuun.
Muutenkin asiat ovat sutjaantuneet kivasti. Lapset ovat jo niin isoja, että viemiset ja hakemiset eivät ole sellaista äheltämistä, säätämistä ja tunnesekameteliä kuin joskus aikoinaan. Joko he ovat kasvaneet ja kehittyneet kesän aikana harppauksin, tai sitten uusi aamupalalla alkava rytmi on heille parempi kuin pihaleikeistä alkava päivä. Oli miten oli, ihan oikeasti jo vähän haistan sen vuosien päässä olevan ajan, kun voin mennä suoraan töihin kulkematta ensin päiväkodin ja koulun kautta. Ihmeellistä! Ihan kokonainen kahdeksan tunnin työpäivä käytettävissä! Mitäköhän kaikkea kreisin hienoa tulen tekemään sillä kaikella ajalla?
Uusi päivärytmi näkyy myös muina hassuina havaintoina. Kuljen päiväkodin pihassa eri aikaslotissa kuin ennen ja näen ihan eri ihmisiä kuin ennen. Jos aikaisemmin olin freelancer-ihmisten aikaikkunassa, nyt toimistotyöläisten. Aamuisin koossa on aina vasta pieni määrä muita lapsia ja tunnelma on rauhallisempi. Kylänraitilla poljemme muiden samaan aikaan liikkuvien kanssa edestakaisin aina melko samaan aikaan päivästä. Pian sitä alkaa moikkailla tuntemattomiakin, kun joka päivä ensin poljetaan vastakkain toiseen suuntaan ja varttia myöhemmin poljetaan vastakkain päinvastaiseen suuntaan.
Ainut huono puoli on – laatikkopyörämme ajokunnottomaksi kolaroimisen lisäksi, mistä on sanottava pari ärräpäätä myöhemmin – miehen työvuorojen ja uudenlaisen arjen aikataulujen yhteensovittaminen. Nyt on jo ollut viikkoja, jolloin esikoisella ei ole ollut viikonloppupainotteista kolmivuorotyötä tekevän isinsä kanssa yhtään yhteistä vapaapäivää. Kuopus on toisaalta saanut päiväkotivapaapäivinä nauttia isinsä seurasta ainoana lapsena, mikä on harvinaista ja selvästi merkityksellistä aikaa. Koska emme enää syö aamupalaa arkisin yhdessä, saattaa mennä monta päivää, että lapset eivät syö isinsä kanssa yhtään yhteistä ateriaa. Mies on töissä monet illat ja yöt, joten lasten isi-ikävä kasvaa välillä lohduttomaksi. Ja ikävä on minullakin; sekä arjen jakavaa kumppania että rakkauden jakavaa puolisoa.
Tehtiinkin jo ensimmäisen arkiviikon jälkeen päätös, että mies hakee taas osittaista hoitovapaata. Hakemus sai hyväksytty-leiman nopeasti, ja mies alkaa tehdä lyhennettyä työviikkoa ensi viikosta lähtien. Yksi sikin sokin heitelty lisävapaapäivä viikossa tulee toivottavasti tekemään hyvää arjelle ja koko perheemme elolle.
Onko teillä eskarissa läsnäolopakko? Meillä myös mies tekee lyhennettyä viikkoa ja perjantait aina vapaat ja tytöt myös olleet aina 4 päivää hoidossa. Kysyin tästä, kun eskari alkoi ja päiväkodin johtaja totesi: ”jos lapsella on mahdollisuus viettää vapaapäivää kotona äidin tai isän kanssa, ilman muuta viettäköön. Koulusta ei voi olla pois, siellä saa sitten istua joka päivä. Mitään niin ihmeellistä ei eskarissa opeteta, että se voittaisi vapaapäivän oman vanhemman kanssa”. Toisin sanoen, meillä eskaria ma-to!
Esiopetus on lain mukaan velvoittavaa. Kuitenkin se tarkoittaa, että vähintään kahden viikon poissaolo pitää anoa. Lyhyempiin riittää ilmoitus. Ja kaikki lomat, myös pidemmät myönnetään. Esiopetukseen osallistuvalla kokopäivähoidossa olevalla voi olla myös maksuun vaikuttavia vapaapäiviä. Näinäkin päivinä lapsi saa tulla neljän tunnin maksuttomaan esiopetukseen. Mutta jokainen harkitsee itse kuinka merkittävänä säännöllisen osallistumisen oman lapsen kohdalla kokee. Kyllä Hannenkin eskarilainen saa pitää vapaata eskarista.
Lainvelvoittamaahan eskari tosiaan on nykyään. Mä en ole itse edes käynyt esikoulua – ei sellaista ollut pikkukylässä Pohjanmaalla tarjolla muinoin.
Läsnäoloon taitaa olla sitten eskarista riippuen vähän erilaiset toiveet ja oletukset, ja viiden päivän viikko on meidän suunnalla toiveena. Onneksi mies voi sitten viikkovapaapäivinään käydä hakemassa lapsen jo yhden jälkeen, kun eskari loppuu ja päivähoito alkaa.
Mutta näin muuten tämä vuosi on kyllä hyvää totuttelua, esikoulua, koko perheelle tulevaa koulumaailmaa varten. Vielä voin ottaa lapset mukaan esimerkiksi työreissuilleni, ilman että se vaatii yhtä paljon säätämistä, paikkaamista ja järjestelyä kuin koulussa tulisi vaatimaan.
Helsingissä olen eskariopena ja kyllä oletetaan lasten osallistuvan joka päivä mutta perheiden lomamatkat ja muut menot kyllä ymmärretään.
Joo, näin olen ymmärtänyt käytäntönä olevan ainakin koko Helsingissä. Tärkeää duunia teet <3
Meillä myös mies tekee vuorotyötä. Ilta-ja yövuoroa ja viikonloppua. Välillä se on haastavaa, varsinkin nyt kun on 3 kuukautinen vauva ja kohta 5-vuotias, joiden kanssa olen kotona. Tukiverkostoakaan ei juuri ole, koska sukulaiset asuvat kaukana…Isompi sitten reagoi ikävään kiukuttelemalla minulle+siihen vielä mustasukkaisuus uudesta perheenjäsenestä. Ei ole aina helppoa, mutta onneksi kaikesta on kuitenkin selvitty:)
Hurjasti tsemppiä sinne! Ei mikään helpoin yhdistelmä, tiedän kyllä. Kaikesta selviäminen on tietenkin hyvä sekin, mutta olisipa hienoa, jos jokainen vanhempi maailmassa saisi sen selviämis-termin käännettyä vähän positiivisemmaksi. Ei kenekään pitäisi selvitä yksin tai edes kaksin. Toivottavasti tekin saatte sukulaisten puuttumaa tukiverkkoa paikattua ystävillä. Meille ystävät ovat olleet kultaakin kalliimpia, ja nyt kun lapset ovat isompia, hoitokuvioita ystäväperheiden kanssa on jo mahdollista järjestellä paremmin.