Esikoinen oli kaksi vuotta, yhdeksän kuukautta ja muutamia päiviä päälle, kun kuopus syntyi. Kuopus on nyt kaksi vuotta, yhdeksän kuukautta ja muutamia päiviä päälle vanha. Jos meillä olisi kolmas lapsi samalla ikäerolla, meillä olisi nyt vastasyntynyt vauva, iältään kuusi päivää.
Aivan kertakaikkisen järjetön, älytön ja hivenen kauhistuttavakin ajatus.
Esikoinen oli isosiskoksi tullessaan niin iso. Hänellä oli omat juttunsa, kaverinsa ja toimensa. Kuopus tuntuu nyt samanikäisenä niin pieneltä. Hänellä ei tunnu olevan yhtä vahvasti sellaista vanhemmista erillistä elämää, kuten esikoisella aikoinaan. Meistä vanhemmista tuntuu, että hän on ihan vauva vielä.
Todennäköisesti suurin osa tästä mielikuvasta syntyy siitä perinteisestä asetelmasta, jossa esikoinen on aina se iso ja kuopus se pieni. Myönnän ihan auliisti kompastuvani alituiseen siihen, että odotan esikoiselta enemmän ja kuopus pääsee helpommalla. Samalla esikoinen saa enemmän huomiota, kun kuopuksen kohdalla samat jo koetut asiat sekä etapit menevät välillä melkein huomaamatta ohi. Ai sinä osaat laskea? Ja leikata tomaatteja veitsellä? Miten ja missä välissä olet oppinut?
Joskus harmittelen, että kuopus ei saa kokea isoveljeyttä. Niin paljon hän pitää vauvoista, ja osaa ottaa pienemmät lapset huomioon ja mukaan leikkeihin. Hänellä on sellaista hiljaista ymmärrystä, johon kaltaiseni tättähäärä on välillä ihan liian malttamaton. Olisi ihana nähdä hänet isoveljenä – tietävänä, rakastavana, isompana. Tahtoisin oppia hänen isoveljeydestään, kuten olen oppinut esikoisen isosiskoudesta.
Mutta mitä elämästämme tulisi, jos perheeseemme olisi nyt syntynyt vauva? Vaikka kuinka annan itselleni luvan pumpuliseen haaveiluun, ensimmäisenä tulee mieleen kaaos, univelka ja riekaleiset hermot. Yöt ovat meillä edelleen melko levottomia, etenkin nyt valoisien kesäöiden aikaan. Valvova vauva ja helposti heräilevä lapsi olisivat elämänilon tappava yhdistelmä. Nyt vasta tajuan, miten onnekkaita kaksioasukkaita olimme, kun sentään vauvavuoden jälkeen hyväuniseksi muuttunut esikoinen nukkui kuopuksen vauvavuonna ja sen jälkeenkin, vaikka me kaikki muut valvoimme.
Nyt on myös vertauspintaa siihen, mitä isompi ikäero olisi tehnyt. Kuutta vuotta lähestyvä sisarus on ihan eri planeetalta kuin kolmea vuotta lähestyvä sisarus. Parivuotias tarvitsee vielä vähän kaikessa apua, on melkoisen sotkuinen eläjä ja tekee asioita impulsiivisesti. Viisivuotias on toimissaan jo melko itsenäinen, hän ymmärtää asioita paremmin ja ainakin teoriassa malttaa odottaa.
Viisivuotiaasta olisi myös jo ihan oikeasti apua vauvan kanssa ja kotitöissä. Viisivuotias osaisi tarvittaessa tehdä itse iltatoimensa ja välipalansa sekä kipaista naapuritaloissa asuville kavereille kylään ilman esiliinaa. Muistelin, että kolmevuotiaastakin oli apua vauvan kanssa, mutta ihan puhdasta itsehuijaustahan se näin jälkikäteen ajateltuna on ollut. Apu on ollut vähän samanlaista kuin se, kun kaksivuotias auttaa vatkaamaan kakun kermavaahdon.
Nyt tajuan paremmin, miksi vauvavuosi ja sitä seuraava vuosi olivat hyvin lähellä hajottaa mielenterveyteni. Onhan se ihan hullua olla kaikkien ystävienkin keskellä lopulta niin paljon yksin – tai kaksinkin – kahden niin pienen kanssa. Olen ottanut eräästä tilanteesta noilta ajoilta videon, että aika ei ehtisi tehdä temppujaan ja minusta ei koskaan tulisi ”kyllähän mekin aikoinamme pärjäsimme” -viisastelijaa. Videolla pesen käsi vaahdossa ammeessa istuvaa lasta. Kylpyhuoneen oven edessä olevalla viltillä makaa vauva, jota silittelen jalallani. Vauva huutaa niin että vatsa on edelleen kääntyä ympäri sitä kuunnellessa. Kaikki muutkin videolla itkevät enemmän tai vähemmän.
Onneksi muuten on tullut tallennettua voittopuolisesti vain kauniita, söpöjä ja ihania videoita, joissa menneiden vuosien pikkulapsiajan arki näyttää siltä, miltä toivoisinkin. Vähän sekasortoiselta, mutta silti onnelliselta ja rakkaudentäyteiseltä. Sitähän se pääsääntöisesti oli, mutta väsy vain veti kaiken ylle mustan ja painavan viltin.
Vaikka noilta ajoilta on jäänyt paljon hyviä muistoja ja fiiliksiä, joihin jopa nykyarjessa joskus haikailen, jätti kahden pienen lapsen äitiys syvät haavat. Ehkä joskus vielä voin muistella noita aikoja ilman, että teksti vahingossa eksyy mustasävyiseksi. Mutta kaikki se valvominen, ilta-öisin tehdyt työt, jatkuva hälytystilassa oleminen, hallitsematon kaaos ja riittämättömyys olivat minulle liikaa. Joku muu olisi kestänyt, lyhyemmänkin ikäeron ja useamman mukulan, mutta oma minuuteni notkahti. Olin hyvin lähellä katketa, räsähtää säpäleiksi.
Olen viime aikoina saanut pidellä sylissäni vastasyntyneitä. Vauvojen primitiiviset eleet, ilmeet ja äänet herättävät ihan sydänalaa pakottavan äitiysvietin sisälläni. En tarkoita vauvakuumetta, vaan tarvetta vastata vauvan viesteihin. Tunnen soluissa asti tarpeen pitää lähellä, imettää, suukottaa, silittää ja suojata. Sen vietin ovat omat lapseni syntymällään herättäneet, sillä samanlaista tunnetta ja tarvetta eivät vauvat herättäneet ennen äidiksi tulemistani.
On ihanaa huomata, että se tunne on minussa vielä. Välillä pelkään, että sekin meni rikki jossain välissä kuluneita vuosia. Samalla on ihanaa voida katsoa omia lapsiaan, jotka pikkuruiseen vauvaan verrattuna tosiaankin ovat jo niin isoja, kumpainenkin. Pienehkön ikäeron ansiosta heillä on oma tiivis tiiminsä. Tappeleva ja rakastava sisarustiiminsä.
Vaikka vauvat ovat ihania, onni on nyt tässä. Nyt on aika nauttia siitä, että onneksi olimme niin hulluja, että toivoimme ja saimme toisen lapsen 2 vuoden ja 9 kuukauden ikäerolla.
Hei hienoa pohdintaa taas… Meillä on esikoinen teidän kuopuksen ikäinen. Ja meidän kuopus on 1.4kk. eli ikäeroa n 1.5v. olemme ajatelleet juuri samaa jos nyt syntyisi vasta kuopus… Tuntuu ajatuksena paaaljon helpommalla kuin tuo 1.5v ikäero. 1.5v on ihan vauva… Ja kyllä olin/olimmekin tosi lujilla. Mutta nyt jo helpottaa… Tuntuu niin hassulta ajatella että tosiaan joillakin sisaruksilla on jopa monta monta vuotta ikäeroa. Niin vaan sitä selvittiin 2 vauva vuodesta tosiaankin peräkkäin. Mutta 3 en taida jaksaa…
Tiedän niin hyvin, mistä kirjoitat. Meidän toinen lapsi syntyi, kun esikoinen oli kolmevuotias. Olin puolison vuoro- ja reissutöiden vuoksi lasten kanssa paljon kolmestaan. Yöt olivat huonoja tai katastrofaalisen huonoja pitkään, pitkään. Useamman vuoden. Kyllä siinä minuus, terveys ja mielenterveys olivat lopulta pahasti kadoksissa. Ne olivat tähänastisen elämäni ehdottomasti raskaimmat vuodet. Osin rämmittiin ihan ok, osin oli todella mustaa.
Kolmas lapsi syntyi, kun esikoinen oli kahdeksan ja keskimmäinen viisi. Onneksi uskallettiin vielä ryhtyä koitokseen, vaikka pitkään sitä piti harkita. Hyvä että harkittiin kauan. Vauva-aika oli aivan erilaista, kun isommat lapset olivat jo noinkin isoja!
Mutta oli siinä muitakin vaikuttavia tekijöitä. Meidän tilanteemme työelämässä olivat ennättäneet vakiintua, ja pystyimme olemaan perhevapailla ihan uudella tavalla rauhallisin mielin. Kaikenlaiset kipuilut riittämättömyyden ja oman ajan suhteen oli jo kipuiltu, mikään ei enää tullut shokkina tai yllätyksenä.
Ja sitten meille yksinkertaisesti sattui melkein huvittavan helppo ja hyväuninen vauveli, joka on ollut aika easy-going-tapaus kaikki elämänsä vuodet siitä eteenpäinkin.
Elämä kolmelapsisena perheenä on näiden syiden vuoksi ollut noin miljoona kertaa helpompaa kuin elämä kahden pienen lapsen kanssa oli. Olen tosi iloinen siitä, että uskallettiin antaa toivotulle, ja vähän pelätyllekin, kolmoselle lupa tulla. Eheyttävä kokemus kaikin puolin!
Ja nyt olemme sataprosenttisen varmoja siitä, ettemme halua enää uusia perheenjäseniä. Vauvakuume katosi pysyvästi, eikä biologisen kelloni viisari ole värähdellyt vähääkään, vaikka neljäkymppiä on mulla mittarissa ihan kohta.
Oi voi, taas kolahti jonnekin sieluun. Meillä ikäero 2v ja ns. helpot lapset. Silti minä en tiedä, miten selviäisin kolmen kanssa. En tiedä, miten selviäisin edes huonosti nukkuvien lasten kanssa. En tiedä, miten selviäisin näiden kahden kanssa, jos jäisin yksin.
Lapset ovat toivottuja ja rakkaimpia ikinä, mutts silti odotan aikaa, että nämä vähän kasvaisivat. Esikoinen nyt 2,5v.
Näiden tarinoiden vuoksi jaksan aina ihmetellä, miksi niin monet (suurin osa?) haluavat lapset minimaalisella ikäerolla. Onko oletetut hyödyt oikeasti sen arvoisia?
Oliver
Oliver: pieniä ikäeroja suosii suomalainen äitiyspäivärahakäytäntö, jos lapset syntyvät alle kolmen vuoden ikäerolla, äitiyspäiväraha lasketaan niiden tulojen mukaan, mitä on saanut ennen ensimmäistä lasta. Toinen syy on toki se, että lapset tehdään verrattain vanhana, jolloin ei uskalla useinkaan jäädä odottelemaan.
Itse olen saanut lapset vähän alle kahden vuoden ikäerolla ja pidän ratkaisua meidän perheelle hyvänä. Lapsista on seuraa toisilleen, he ovat tiivis kaksikko. Ja se vaippa – mössö -vaihe elettiin kerralla läpi.
Tunnistan hyvin Lähiömutsin kelat. Vauvat herättävät hellyttä ja hoivaviettiä ja samalla on tosi helpottunut olo, ettei enää tarvitse elää sitä valvomista ja huoltamista ja intensiivisyyttä.
Kaarina
Ai niin, piti vielä toteamani, että meillä sisarukset ovat ikä- ja sukupuolieroistaan huolimatta hämmentävän hyvää seuraa toisilleen. (Tästä aina välillä saa kuulla, että ne jotenkin estäisivät lasten keskinäisen hengailun… Katinkontit.)
Esikoinen ja keskimmäinen olivat toistensa parhaat leikkikaverit monta vuotta (ja hyvä tiimi edelleen, vaikka toinen on teini-ikäinen tyttö ja toinen alakouluikäinen poika).
Keskimmäinen ja kuopus puuhaavat yhdessä suunnilleen aamusta iltaan, vaikka toinen on koululainen ja toinen päiväkotilainen. Yhteisleikeille ei näy loppua.
Ja esikoisella ja kuopuksella on peräti yhteinen, yhdessä löydetty harrastus, jota he treenaavat kotona päivittäin, ja jonka tiimoilta he käyvät yhdessä myös kisoissa.
Älkää koskaan uskoko ihmisten ennakkoluuloja siitä, miten ikäerot tai eri sukupuoli muka vaikuttavat sisarusten yhdessä viihtymiseen. Ainakaan meillä ne eivät ole vaikuttaneet pätkän vertaa. Enemmän vaikuttavat lasten persoonat ja ehdottomasti myös kasvuympäristön asenteet.
Mua kiinnostaa, onko tuo ”esikoinen on niin iso ja kuopus ikuinen vauva” ihan oikea, näin tunnettu kokemus. Kun esikoinen aloittaa koulun, tuntuuko hän ”oli jo aikakin että vihdoin pääsi kouluun” -lapselta? Mulla oli ihan päinvastoin, tuntu niin pieneltä.
Onko fraasi liioittelua, vai onko asetelma noin polarisoitunut? Eikö esikoinen tunnu missään uusissa jutuissa pieneltä, eikä kuopus missään yhtä lailla osaavalta kuin esikoinen?
Ylläolevalle: on se ihan yleinen kokemus. Vastakysymys: mitä sitten? Suurin osa perheistä on useamman lapsen perheitä. On eri asia olla esikoinen, kuopus tai keskimmäinen. Elämä on.
Meillä syntyi toivotusti kolme lasta viiden vuoden sisällä siten, että esikoisella ja keskimmäisellä on noin kaksi vuotta ikäeroa ja keskimmäisellä ja kuopuksella 2 v 10 kk. Toivoimme kolmosta suht pian, jottei hänestä olisi tullut iltatähti. Ajatuksena tiivis sisaruskolmikko, mikä on toteutunutkin.
Vauva-ajan rankkuuteen vaikuttavat monet tekijät. Itsellä oli varsin leppoisaa vaikka ikäeroa reilut kaksi vuotta lapsilla, mutta mä en todellakaan tehnyt töitä samalla kuten Lähiömutsi. En olisi mitenkään voinut kuvitella sellaiseen pystyväni. Esikoisen kanssa vielä opiskelin mutta kahden kanssa ei mitään mahdollisuutta.
Hei vastaamaan eräälle anolle ikäerosta. Olen siis ensimmäinen kommentoija. Meillä esikoinen sai alkunsa hoidoilla… Endo löytyi syyksi esikoisen sektiosta. Sektiosta myös leikattiin endoa pois sisäelimistä samalla. Lapsettomuus lääkäri sanoi että jos toisenkin lapsen niin mahdollisimman pian pitää aloittaa yritys. Puolivuotta antoi aikaa itse yrittää kunnes taas hoitoihin pitäisi mennä. Kuin ihmeen kaupalla saimmekin tämän kuopuksen luomuna. Niin että tahdon kertoa että kaikki eivät vaan hanki lapsia tietyllä ikäerolla. Lapsia saadaan ei hankinta.
Onpa ihan älytön ajatus, että meilläkin tosiaan voisi olla teidän kuopuksen ikäinen vauva. Huh! 😀 Voin vain kuvitella, minkälaista arki on ollut ja nostaa hattua. Toivoakseni pieni ikäero palkitsee tiiviisti yhteen hitsaantuneella sisaruskaksikolla <3
meillä lapset 5v ja 4kk ja tämä ollut paras ikäero meille. kaikki sujuu niin helposti eikä mitään koomaa ehdi syntyä äidille kun voin ottaa päikkärit vauvan kanssa ja isoveli on omissa oloissaan tunnin verran. en koskaan halunnut lapsia tiuhaan koska halusin pystyä täysillä nauttimaan tästä pikkulapsi ajasta ja näin olen saanutkin. veljekset ovat jo nyt hyvää seuraa toisilleen ja uskon ettei lähes viiden vuoden ikäero kuitenkaan vaikuta siihen kuinka läheisiä tai etäisiä heistä isoina tulee.
Ihana tarina, kiitos kun kerroit sen! Vuorotyön takia ainoana aikuisena rimpuillut illat ja viikonloput kuulostavat kovin tutuilta. Toki sitten niitä vapaita on ollut muualla, ja yhteiset rennot aamut keskellä viikkoa olivat ihania. Mutta jälkikäteen tajuan, että etenkin illat ainoana vanhempana olivat itselleni tosi kuluttava pala. Viikonloput olivat ihan ok, kun oli yleensä seuraa, eikä tarvinnut olla niin tarkkana aikataulujen ja unien kanssa.
Voin kuvitella mielessäni sen, miksi kolmosen vauvavuosi oli teillä helpompi. Just tuo ikäero, elämäntilanteiden vakiintuminen, omaan vanhemmuuteen luottaminen ja varmuus.
Mä tulen luultavasti aina potemaan pientä vauvakaipuuta, sellaista ihan täysin järjenvastaista ”mitä jos” -ajatusleikkiä. Mielenkiintoista kuulla, että sinulla biologinen kello hiljeni täysin kolmosen jälkeen.
Ja erinomainen kommentti tuohon iän ja sukupuolen vaikutuksiin sisarussuhteissa!
En minäkään tajua, miten sitä univelkaa silloin oikein jaksoi. No enhän mä jaksanutkaan, mutta silti elämä kulki eteenpäin, mustien hetkien joukossa oli paljon iloa, rakkautta ja valoa. Nyt kun tulee pari huonoa yötä peräkanaa – niitä kun edelleen tulee – mä olen aivan riekaleina. Ja aikaisemmalla mittapuullahan nämä nykyiset huonot yöt olisivat olleet melkeimpä ehjiä öitä 😀 Kai sitä vain jaksaa siinä hetkessä, kun on pakko. Jälkikäteen voi sitten ihmetellä, että ohhoh.
Yhteiskunnan tukijärjestelmä tosiaan ohjaa sitä kohden, kuten Kaarina tuossa alempana kommentoi. Sillä on varmasti iso vaikutus, oli myös meillä, vaikka olinkin pari vuotta ehtinyt siinä jo töitä tehdä kuopuksen synnyttyä. Ennen lapsia ja perhevapaita työtahti oli kuitenkin eri = enemmän palkkaa / palkkioita = enemmän vanhenpainrahaa.
Meillä vaikutti myös sekä minun että miehen oma lapsuus ja kokemukset sisarussuhteista. Halusin voida tarjota samanlaisen paita ja peppu -sisarussuhteen kuin itselleäni on ollut kolme vuotta nuoremman siskoni kanssa. Toivoimme myös pääsevämme helpommalla, kun pikkulapsiajat laitetaan samaan syssyyn, mikä ei ihan sitten toteutunut kuvitellulla tavalla 😀 Pohdimme myös että lyhyehköllä ikäerolla lapsia kiinnostaa aika samanlaiset asiat yhdessä vapaa-aikaa viettäessä.
Omassa tuttavapiirissäni myös lapsettomuus, vanhempien ikä ja endometrioosi ovat asioita, jotka vaikuttavat suuresti siihen, että sisaruksia toivotaan lyhyellä ikäerolla.
Me pohdimme kyllä kauan, onko meistä (tai etenkin minusta) kahden pienen lapsen vanhemmaksi. Vaikka olin kuullut kauhutarinoita superväsyneistä vanhemmista, en silti ikinä voinut kuvitellakaan, minkälaiseksi väsymys lopulta äityisi.
Kyllä, yhteiskunnan tuet ohjaavat näissä vanhemmuusasioissa isosti, ja siksi niillä on ihan valtava vaikutus ihan koko Suomeen.
Vauvat ovat tosiaan ihania ja herättävät alkukantaisen ja syvällä selkärangassa olevan hoivavietin. Ja sitten samalla olen varpaanpäitä myöten onnellinen, että elämä ihan todentotta alkaa helpottua, normalisoitua. Ehkä tulee vielä joskus se päivä, kun tajuaa, että ei edes muista, koska viimeksi olisi ollut levoton yö. Vau!
No itselleni se on ihan oikea tunnettu kokemus, muista ihmisistäkin olen samaa kuullut, mutta tutkimusta ei ole tähän nyt heittää.
Kun esikoinen aloittaa koulun, pyörittelen ihan varmasti kahdenlaista tunnetta. Sitä, että onpa onni, että hän vihdoin pääsee kouluun. Ja sitten samaan aikaan, että hyvänen aika, miten minun lapseni voi olla jo koululainen, juurihan hän vasta syntyi.
Että toki esikoinen tuntuu ihan tosi monissa asioissa pieneltä ja kuopus taas yllättää osaamisellaan vähän väliä.
Mä olen alkanut ymmärtää omaa esikoisuuttani sekä sisaruksiani ja meidän lapsuuttamme paremmin omien lasteni kautta.
Ihana, että saitte toivomanne <3
Erittäin hyvä pointti. Vaikka jotkut voivat ”laskelmoida” ikäeroa, suurimmalla osalla se ei mene niin.
Mahdollisuus ottaa päiväunet vauvan kanssa on kyllä ihan kultaa! On varmasti myös lapsesta kiinni, mutta itse en voinut sellaista tehdä vajaa kolmevuotiaan kanssa, joka ei nukkunut päiväunia. Viisivuotias varmasti myös ymmärtäisi rauhoittaa vauvan ruokailuhetket, jos hänelle selittäisi, että vauva ei muuten malta keskittyä syömään (ja syö sitten puoliunessa koko yön silloin kun ei valvo). Nämä kaksi asiaa olisivat jo muuttaneet ihan totaalisesti meidän perheeemme elon.
Mutta jos meille olisi tullu sisarus viiden vuoden ikäerolla, meillä ei olisi tuota maailman kultaisinta ja rakkainta poikaa. Ja meillä olisi nyt vauva. Että aivan kertakaikkisen hyvä näin, tälleen jälkikäteen taputeltuna 😀
Meidän esikoinen on nyt 1v 9kk ja kauhulla aina miehen kanssa puhutaan että ”olispa kamalaa jos nyt syntyis toinen” kun lapsi nukkuu huonosti niin ei saakeli siinä tule mieleen yrittää toista.. Ja kun vierestä katsoo miten ystävät ovat itsensä väsyttäneet reilun vuoden ikäeroilla, niin huhhuh sanon minä ja hattua nostan!:D ja huvittavinta tässä on se että kaikki ihan kaikki jo kyselee että millos toinen tulee ja vastaan hyvin napakasti että en tiedä vaikka ei tulis ollenkaan, minä haluan nyt tehdä töitä ja luoda uraa, (vielä olen lapsen kanssa kotona ja töitä kovasti etsin) ihmetyttää aina se, miten yleensä kaikki olettaa että halutaan monta lasta vaikka näin ei kaikilla ole. Ja mitä sitten jos toista lasta yritetäänkin vasta muutaman vuoden päästä, sekään ei ole hyvä kenenkään mielestä vaan lapset pitäis tehdä heti peräkkäin että niistä kasvaa ”normaaleja”, ei riitä meikäläisen ymmärrys 😀
Meillä lapsilla kahden vuoden ikäero. Juuri samanlaisia tuntemuksia.. ja jos olisin kuvannut huonoja hetkiä, ne varmasti olisi juuri sellaisia, joissa kaikki itkee! Nyt, kun lapsilla tullut mittariin kolme vuotta ja vuosi, en tiedäkkään enää mikä on rankin paikka? Vauvavuosi oli kummallakin kerralla karmiva, ensimmäisellä kerralla vaativa vauva ja sairastelua toisella kerralla pienten lasten ja muun elämän, kuten oman opiskelun yhteen sovittaminen. Nyt saa juosta koko ajan perässä ja pinna on koko ajan katkeamassa tai katkennut. Tämäkö se on sitä elämää? Ja silti ajattelee vielä, että kyllä meille vielä lapsi tai lapsia tulee. Silti omalla tavallaan tykkään tuosta vajaan kahden vuoden ikäerosta. Onhan ne hauskoja tapauksia ja menee ne osittain ”samassa”. Ei tarvitse opiskella vauvailua enää ja osaa ottaa jotain rennommin (jos tässä jatkuvassa hermojen riekaleisuudessa voi rentoudesta puhua…..). Pahinta tuossa ikäerossa oli se, että siinä ehti jo vähän tottua hyvään oloon, elämään suhteellisen normaalia elämää kaksi vuotiaan kanssa ja sitten pakki muljautetaankin taas ympäri. Jos aivosoluja on vielä muutaman vuoden päästä jäljellä, niin hyvä, ha-hah! 😀
Totta kai näin. Siksi kirjoitinkin ”haluavat”, eivätkä ”hankkivat”. Oma tuntuma vain on se että monet pitävät kahden vuoden ikäeroa nimenomaan toivottavana ideaalina. Sitä ihmettelen.
Oliver
Itse en ole tuttavapiirissäni kokenut, että kahden vuoden ikäero olisi mikään ideaali. Lapsitoiveet ja ikäerot muokkaantuvat elämäntilanteiden mukaan.
Lapsiluvuista utelu on kyllä erittäin hölmöä. Jotkut saattavat toivoa lasta, sitä toista tai vaikka kolmattakin, mutta silti vauvaa ei kuulu. Ja on pariskuntia, jotka eivät tahdo lapsia ollenkaan.
Itselläni on nuorimpaan sisarukseeni 18 vuoden ikäero, ja kuvittelisin, että ihan normaaleja meistä tuli silti 😀
Just näin! Minä olen ainut lapsi ja yllättävän normaali minustakin on tainnut tulla.. 😀
Sukupuolella ei tosiaankaan ole sisarussuhteissa mitään väliä. Minulla on reilu 2 vuotta nuorempi veli ja oltiin hyvä tiimi ja taistelupari. Toki asiaa tasoitti myös se että veli aikuistui minua nopeammin ja jossain kohtaa vaan muistan todenneeni miten tylsää on ettei pikkuveli enää leiki. Edelleen meillä on hyvä suhde vaikka meillä ei suvussa ollakaan sellaisia että avoimesti ja sydämellisesti jaetaan kaikki, mutta olen todella ylpeä siitä mitä veljeni on elämässään saavuttanut ja rinta rottingilla tunnustan hänet pikkuveljekseni.
Iltojen rimpuilun mainitseminen herätti minussa ajatuksen jota en ole tullut edes aikaisemmin pohtineeksi. Olen itse aamuihminen ja tiedostan hyvin että illalla on jo pinna kireällä ja kun pitäisi siinä klo 19 jälkeen ryhtyä pesemään kolme vuotiaan hampaita niin minulla ei enää riitä kärsivällisyyttä minkäänlaiseen pelleilyyn. Aamuisin taas jaksan hampaiden harjauksen yhteydessä hassutella, suostutella ja jopa antaa homman välillä mennä vähän leikkimiseksikin. Minulle ne harvat illat kun olen yksin lapsen kanssa ovat ne mitä odotan aina vähän kauhulla vaikka on vain se yksi lapsi joka on vieläpä oikeasti aika kiltti ja rauhallinen ikäisekseen. Aamuista selviän kyllä aina jotenkin.
Tuli vaan mieleen kun olet kirjoittanut olevasi myös aamuihminen ja olet tosiaan puhunut iltojen hankaluudesta. Omassa elämässäni olen osannut yhdistää nämä kaksi asiaa, mutta nyt koin ahaa-elämyksen että ehkä myös lähiömutsilla on samankaltaisia tuntemuksia samoista syistä.
Meille on muuten tulossa nyt toinen lapsi kun esikoinen on 3v 4kk. Vähän kauhulla luen näitä kommentteja täällä! Toisaalta en olisi myöskään osannut olla haluamatta tätä lasta ja olisin jopa toivonut lapset vähän pienemmällä ikäerolla. Nyt kuitenkin olen tyytyväinen tähän, sillä esikoinen jo jotenkin osaa odottaa vauvaa, tajuaa missä se on ja pyytää että lähdettäisiin jo hakemaan vauva pois mahasta (tai että vauva ei saa tulla pois ettei hän joudu antamaan toista kahdesta ammeestaan vauvan käyttöön). Hän on siis selkeästi jo vähän mukana hommassa. Varmaan isommalla ikäerolla voisi olla vielä enemmänkin, mutta pienemmällä ikäerolla taas jo asiasta keskusteleminenkin olisi varmasti hankalaa.
Tuttavapiirissä on useampåiakin perheitä joissa 2-3 lasta ovat syntyneet vuoden ikäeroilla. Olen vähän mielessäni pyöritellyt päätä sille miten he oikeasti jaksavat. En tuomitse, sillä jokainen tekee omat valintansa ja tietää parhaiten millaisia valintoja elämäänsä haluaa, mutta kun peilaan omaan elämääni niin en varmaan olisi jaksanut kahta öisin heräilevää vaipatettavaa, tissillä roikkujaa.
Äh, mä niin tunnistan tuon tilanteen, jossa meette tällä hetkellä. Mä tiedän, että tämä ei auta mitään siinä tilanteessa, mutta: se kyllä helpottaa! Ja kun lapset menevät vaikka vain muutamaksi päiväksi viikossa päiväkotiin tms, elämä helpottuu vain lisää, kun saa tehdä duunit (tai sun tapauksessa opiskella) ihanassa hiljaisuudessa ja rauhassa. Vaikka kahden pienen lapsen vanhemmuus oli mulle pahimmillaan lähes mielenterveyden hajottavaa, nyt tällä hetkellä elämä on mahtavaa. Aikaimoista sekoilua edelleen, mutta mahtavaa <3
Niinhän se on, että helpottaa. Eihän sitä varmaan muuten jaksaisikkaan, jos ei sitä tietäisi. Mutta mielenterveys on todellakin koetuksella! Ympärillä on hurjasti ihmisiä, mutta silti koen olevani ihan yksin! Se on hirveä tunne… Kun kolmevuotias kysyy kipeitä kysymyksiä, kuten miksi äiti itkee, tuntuu tämä elo entistä hullummalta. Mutta kyllä se siitä! Ja ainakin sen kerran vielä muljautellaan, jos luoja suo 😉
Sisarussuhteissa sukupuolella ei tosiaan ole mitään väliä, persoonistahan se kiinni on 🙂
Ja kyllä, mulla on ihan täysin samanlainen kuvio jaksamisen kanssa. Olen aamuihminen, ja aamuisin olen parhaimmillani – myös lasten kanssa. Mutta iltaisin olen yleensä jo niin väsynyt, että kaikenlainen venkulointi kysyy ekstramäärän hermoja (joita en siinä vaiheessa päivää enää juuri ole käytettäväksi).
Etenkin: onnea raskaudesta ja tulevasta perheenlisäyksestä! Hyvin se menee 🙂 Voipi hyvin todennäköisestei olla, että paremmin kuin näiden kommenttien lukemisen jälkeen voisit edes ajatella! Kun jokaiseen vauvavuoteen, päivään ja jopa tuntiin mahtuu hyviä sekä huonoja hetkiä. Samalla kun kaksilapsisen perheen äitiys on ollut mulle todella kuluttava ja raskas kokemus, olen saanut sellaisen määrän rakkautta ja lisäksi koin kaikesta huolimatta kuopuksen vauvavuoden jopa eheyttävänä kokemuksena .
Toisen lapsen kohdalla on tosiaan se hyvä puoli oman jaksamisen kannalta, että tietää kaiken helpottuvan 🙂 Yksinäisyys on tosi kipeä asia. Voisiko kulmilta tai vaikka netistä löytyä äitikaveria, joka olisi samassa tilanteessa? Olen kuullut, että Momzie-sovellus on toiminut monella. Oli miten oli, toivottavasti et kauaa joudu tuntemaan itseäsi yksinäiseksi <3
Kavereita, sekä perheellisiä että pariskuntia, on paljon ja nähdään säännöllisesti. Ja suku on äärettömän tärkeä ja duhteellisen lähellä. Joten sillä tavalla ei yksin olla. Mutta tarkoitan yksinäisyydellä sitä, miltä kuitenkin usein den tilanteen keskellä tuntuu itsestä. Miten sen sanoisi… Hetket itselle saati parisuhteelle on olemattomat ja kun on ihmisiä ympärillä on kuitenkin se vastuu ksikesta itsellä. Eli tuntuu yksinäiseltä ihmisten lähelläkin. Se on varmasti pitkälle väsymyksestä johtuvaa. Ja tietysti pitäisi osata pyytää enemmän apua. Muttakun kyllähän sitä tässä pärjää..
Mutta kyllä se vertaaistuki muiden äitien kanssa on äärettömän tärkeää! Ja silloin se olo tuntuu taas siltä, että samanlaista se on kaikilla, mikä tottakai helpottaa tietyllä tavalla omaa oloa.
Ah aivan, nyt ymmärrän. Voin vain kuvitella, miten raskasta on, kun kaikki vastuu on omilla hartioilla. Toivottavasti taakka vähän helpottaa, ja ehdit saada hengähdyshetkiä. Tiedän itse valitettavan hyvin, miten vaikeaa apua on pyytää.
Meille syntyi ekat lapset 1v3kk ikäerolla, kolmas siitä n 3v päästä ja lipulta neljäs n 4.5v päästä.
Jos kuopus olisi ollut esikoinen, olisi luultavasti meidän ainoa lapsi tai sitten tulisi todella iso ikäero. Itsehän uuvuin niin totaalisesti muutama kuukausi sitten, että olen ollut koko kesän sairaslomalla ja se jatkuu edelleen. Viimeisen lapsen allergiat&refluksi ja mun oma opiskelemaan+töihin palaaminen oli liian nopeaa jaksamista ajatellen. Vaikka tein max 7h päiviä..
Tässä on päivisin 2 koululaista ja 1 eskarilainen, ihan rentoa menoa jo. Isommat tykkäävät leikkiä ja käydä kylvyssä yhdessä, ja pienen potkupyöräilijän mielestä on parasta jos 11v isoveli pyöräilee omalla pyörällään vieressä.
Nyt sitten vaan odotellaan oman pään sisällön selkiytymistä ja katsotaan miten syksyn käy.
Voi ei! Mä olenkin miettinyt, miten sulta ei ole tullut aikoihin kommenttia, kun yleensä kommentoit niin aktiivisesti. Jos jotain hyvää, onneksi olet itse tajunnut uupumuksen ja hakenut siihen apua ja sairasvapaata. Vaikka meillä nykyään arki on pääsääntöisesti ihanaa, mä edelleen opettelen balanssia oman uupumukseni jäljiltä. Elämässä olisi niin paljon kaikkea mahtavaa, mutta pitää muistaa nukkua tai levätä, tai se mahtavakin saa ylleen painavan, mustan ja tukahduttavan täkin.
Oon kuluttanut aikani nukkumiseen, vienyt lapset hoitoon ja tullut kotio, laittanut kellon soimaan 1.5h ennen hakua. Nyt on jo onneksi paremmin asiat kun toukokuussa, kesän jälkeen taas outoa olla tyhjässä kodissa kissan kanssa päivisin. Omalla kokemuksella ainakin pikkulapsiperheenä saa apua hyvin ja nopeasti, lääkäriinkin saman päivän aikana.
En vaan tunnu pääsevän eroon ehkä hieman syyllisestäkin ajatuksesta viedä 2v hoitoon ja olla itse kotona, tiukassa on tietyt ajatukset päässä
<3 Voi meitä vanhempia, kun tunnemme syyllisyyttä jos ja mistä. Sä olet sairasvapaalla, että perhevapaalla, ja sitä paremmin toivut, mitä paremmin siihen sulla on mahdollisuus.
Niin mahtava kuulla, että sulla ja teillä on hyvä kokemus avunsaamisesta nopeasti.
Paljon lämpimiä ajatuksia täältä Herttoniemestä <3