Esikoinen oli kaksi vuotta, yhdeksän kuukautta ja muutamia päiviä päälle, kun kuopus syntyi. Kuopus on nyt kaksi vuotta, yhdeksän kuukautta ja muutamia päiviä päälle vanha. Jos meillä olisi kolmas lapsi samalla ikäerolla, meillä olisi nyt vastasyntynyt vauva, iältään kuusi päivää.

Aivan kertakaikkisen järjetön, älytön ja hivenen kauhistuttavakin ajatus.

Esikoinen oli isosiskoksi tullessaan niin iso. Hänellä oli omat juttunsa, kaverinsa ja toimensa. Kuopus tuntuu nyt samanikäisenä niin pieneltä. Hänellä ei tunnu olevan yhtä vahvasti sellaista vanhemmista erillistä elämää, kuten esikoisella aikoinaan. Meistä vanhemmista tuntuu, että hän on ihan vauva vielä.

Todennäköisesti suurin osa tästä mielikuvasta syntyy siitä perinteisestä asetelmasta, jossa esikoinen on aina se iso ja kuopus se pieni. Myönnän ihan auliisti kompastuvani alituiseen siihen, että odotan esikoiselta enemmän ja kuopus pääsee helpommalla. Samalla esikoinen saa enemmän huomiota, kun kuopuksen kohdalla samat jo koetut asiat sekä etapit menevät välillä melkein huomaamatta ohi. Ai sinä osaat laskea? Ja leikata tomaatteja veitsellä? Miten ja missä välissä olet oppinut?

Joskus harmittelen, että kuopus ei saa kokea isoveljeyttä. Niin paljon hän pitää vauvoista, ja osaa ottaa pienemmät lapset huomioon ja mukaan leikkeihin. Hänellä on sellaista hiljaista ymmärrystä, johon kaltaiseni tättähäärä on välillä ihan liian malttamaton. Olisi ihana nähdä hänet isoveljenä – tietävänä, rakastavana, isompana. Tahtoisin oppia hänen isoveljeydestään, kuten olen oppinut esikoisen isosiskoudesta.

Mutta mitä elämästämme tulisi, jos perheeseemme olisi nyt syntynyt vauva? Vaikka kuinka annan itselleni luvan pumpuliseen haaveiluun, ensimmäisenä tulee mieleen kaaos, univelka ja riekaleiset hermot. Yöt ovat meillä edelleen melko levottomia, etenkin nyt valoisien kesäöiden aikaan. Valvova vauva ja helposti heräilevä lapsi olisivat elämänilon tappava yhdistelmä. Nyt vasta tajuan, miten onnekkaita kaksioasukkaita olimme, kun sentään vauvavuoden jälkeen hyväuniseksi muuttunut esikoinen nukkui kuopuksen vauvavuonna ja sen jälkeenkin, vaikka me kaikki muut valvoimme.

Nyt on myös vertauspintaa siihen, mitä isompi ikäero olisi tehnyt. Kuutta vuotta lähestyvä sisarus on ihan eri planeetalta kuin kolmea vuotta lähestyvä sisarus. Parivuotias tarvitsee vielä vähän kaikessa apua, on melkoisen sotkuinen eläjä ja tekee asioita impulsiivisesti. Viisivuotias on toimissaan jo melko itsenäinen, hän ymmärtää asioita paremmin ja ainakin teoriassa malttaa odottaa.

Viisivuotiaasta olisi myös jo ihan oikeasti apua vauvan kanssa ja kotitöissä. Viisivuotias osaisi tarvittaessa tehdä itse iltatoimensa ja välipalansa sekä kipaista naapuritaloissa asuville kavereille kylään ilman esiliinaa. Muistelin, että kolmevuotiaastakin oli apua vauvan kanssa, mutta ihan puhdasta itsehuijaustahan se näin jälkikäteen ajateltuna on ollut. Apu on ollut vähän samanlaista kuin se, kun kaksivuotias auttaa vatkaamaan kakun kermavaahdon.

Nyt tajuan paremmin, miksi vauvavuosi ja sitä seuraava vuosi olivat hyvin lähellä hajottaa mielenterveyteni. Onhan se ihan hullua olla kaikkien ystävienkin keskellä lopulta niin paljon yksin –  tai kaksinkin – kahden niin pienen kanssa. Olen ottanut eräästä tilanteesta noilta ajoilta videon, että aika ei ehtisi tehdä temppujaan ja minusta ei koskaan tulisi ”kyllähän mekin aikoinamme pärjäsimme” -viisastelijaa. Videolla pesen käsi vaahdossa ammeessa istuvaa lasta. Kylpyhuoneen oven edessä olevalla viltillä makaa vauva, jota silittelen jalallani. Vauva huutaa niin että vatsa on edelleen kääntyä ympäri sitä kuunnellessa. Kaikki muutkin videolla itkevät enemmän tai vähemmän.

Onneksi muuten on tullut tallennettua voittopuolisesti vain kauniita, söpöjä ja ihania videoita, joissa menneiden vuosien pikkulapsiajan arki näyttää siltä, miltä toivoisinkin. Vähän sekasortoiselta, mutta silti onnelliselta ja rakkaudentäyteiseltä. Sitähän se pääsääntöisesti oli, mutta väsy vain veti kaiken ylle mustan ja painavan viltin.

Vaikka noilta ajoilta on jäänyt paljon hyviä muistoja ja fiiliksiä, joihin jopa nykyarjessa joskus haikailen, jätti kahden pienen lapsen äitiys syvät haavat. Ehkä joskus vielä voin muistella noita aikoja ilman, että teksti vahingossa eksyy mustasävyiseksi. Mutta kaikki se valvominen, ilta-öisin tehdyt työt, jatkuva hälytystilassa oleminen, hallitsematon kaaos ja riittämättömyys olivat minulle liikaa. Joku muu olisi kestänyt, lyhyemmänkin ikäeron ja useamman mukulan, mutta oma minuuteni notkahti. Olin hyvin lähellä katketa, räsähtää säpäleiksi.

Olen viime aikoina saanut pidellä sylissäni vastasyntyneitä. Vauvojen primitiiviset eleet, ilmeet ja äänet herättävät ihan sydänalaa pakottavan äitiysvietin sisälläni. En tarkoita vauvakuumetta, vaan tarvetta vastata vauvan viesteihin. Tunnen soluissa asti tarpeen pitää lähellä, imettää, suukottaa, silittää ja suojata. Sen vietin ovat omat lapseni syntymällään herättäneet, sillä samanlaista tunnetta ja tarvetta eivät vauvat herättäneet ennen äidiksi tulemistani.

On ihanaa huomata, että se tunne on minussa vielä. Välillä pelkään, että sekin meni rikki jossain välissä kuluneita vuosia. Samalla on ihanaa voida katsoa omia lapsiaan, jotka pikkuruiseen vauvaan verrattuna tosiaankin ovat jo niin isoja, kumpainenkin. Pienehkön ikäeron ansiosta heillä on oma tiivis tiiminsä. Tappeleva ja rakastava sisarustiiminsä.

Vaikka vauvat ovat ihania, onni on nyt tässä. Nyt on aika nauttia siitä, että onneksi olimme niin hulluja, että toivoimme ja saimme toisen lapsen 2 vuoden ja 9 kuukauden ikäerolla.

Jaa: