Hassua ajatella, että lapsilleni metro on arkipäiväinen juttu. Jotain niin normaalia ja päiviin oleellisesti kuuluvaa, ettei sitä edes mieti. Mä itse vieläkin joinain päivinä havahdun oranssin junan suhahtaessa asemalaiturille, että ei jumantsuikka, ihan oikea metro!

Mä olen kotoisin pienestä kylästä, josta pääsi kulkemaan muualle oikeastaan vain autolla. Kouluun mentiin talvisin suksilla. Kyllä, se ei ole urbaanilegenda tai vain 90-vuotiaiden horinoita. Minäkin olen elänyt sellaisen lapsuuden. Koska sekä kotitalomme että silloinen kyläkoulu sijaitsevat Kyrönjoen varressa, välillä kouluun mentiin myös jokea pitkin luistellen. Teini-iässä palan vapautta toivat mopot ja skootterit, joillekin traktorit. Mopoista ja mopoilla ajavista teineistä lähtevä polttoainekatku saa mut edelleen lennähtämään hetkessä Vähäänkyröön vuonna ysiseiska.

No oli meillä myös linja-auto. Sellainen koliseva ja rämisevä, jonka olisi voinut luulla olevan Kummeli-elokuvan lavaste – ellei olisi ollut hytisemässä Saarensivun riippusillan kohdilla pysäkillä, odottaen yhtä niistä päivän parista kerrasta, kun linjuri ohi ajoi. Välillä linja-autoa ei tullut ollenkaan, eikä syytä ja korvaavaa kulkupeliä voinut tarkistaa kätevästi puhelimen sovelluksesta. Siinä sitä sitten seisoi pellon ja maantien välissä ja harmitti niin penteleesti, jos oli matkalla Vaasaan vähä kylille. Jos taas oli matkalla toiseen suuntaan kirkonkylälle ylä-asteelle, ei harmittanut ihan niin paljon.

Jos linjuri sitten tulikin, sitä ajoi monesti sama vanha papparainen. Vuodesta toiseen hän tervehti koppalakki päässään suomenruotsalaisaksentillaan, joka taittoi Oravaisiin päin. Hän oli aina iloinen, muisti kuulumiset ja kyseli silloin tällöin kiusoitellen poikaystävistä. Pääteasemalla hän poltti punaisen Malboron, jonka aski oli kuluttanut paidan rintataskuun vuosien saatossa askin muotoisen jäljen.

Ja sitten jos joskus käytiin Helsingissä, matkustettiin metrolla ihan vain sen takia, että matkustettiin metrolla. Muistoksi otettiin kuvia. En tiedä tuliko silloin mieleenkään, että vielä joskus asun perheineni metroradan varrella. Tuskin.

Mutta niin vain itähelsinkiläistyttyämme reilut neljä vuotta sitten, tuli metrosta osa minunkin arkeani. Sen suhinasta on tullut minulle kotoinen ääni, vaikka kieltämättä ratikoiden kolina jotenkin leppoisampaa olikin. Ja nyt kun metron makuun on päässyt, en ihan herkästi vaihtaisi pois. Sen kyytiin mahtuu aina rattaidenkin kanssa, keskustaan sujahtaa kymmenessä minuutissa ja vaikka koko muun kaupungin liikenne seisoisi ruuhkassa tai lumimyrkyssä, metrot kulkevat normaalisti lähes sataprosenttisella varmuudella. Enää en ihmettele sitä Herttoniemenkin asuntohinnoissa näkyvää metrolisää.

Maalaistaustan ansiosta mä ymmärrän ehkä vielä stadilaisia vanhempikollegoitani paremmin metron arvon lapsilleni. Heille metro tulee olemaan mopo, jonka tuomaan vapauteen ei tarvitse odotella viidentoista vuoden ikää. Niin ja jonka kyytiin mahtuvat ihan laillisesti kaveritkin.