Lähiömutsilla on tänään synttärit. Kaksi vuotta sitten kävin löylyissä, join saunajuomana alkoholitonta olutta ja kirjoitin Lähiömutsin ensimmäisen postauksen. Muutama viikko siitä löysin itseni supistusten takia sairaslomalta ja aikani kuluksi kirjoitin listan äitityypeistä, joiksi en halunnut päätyä

Joku tolkku oli touhussa mukana ja ymmärsin, että sanojaanhan tämän kirjoitettuaan joutuu luultavammin syömään. No, miten nyt paria vuotta myöhemmin on asian laita?

Äitiys on ihan kivaa -äiti. Mä edustan ihmistyyppiä, jolle ääripäät ovat normi. Kultaista keskitietä ei ole, vaikka tiedostan vallan hyvin, että välillä kannattaisi sille hakeutua ojanpientareiden ja taivaanrannan sijaan. Mutta on sinne tänne -hortoilussa myös hyvät puolensa. Pääsääntöisesti äitiys on iloa ja punaisia sydämiä. Synkät päivät ovat sitten mustasta tahmeita, mutta toisaalta olen oppinut tuntemaan itseni. Paskapäiviä on välillä, mutta ne jaksaa kun tietää, että mitä todennäköisimmin huomenna on taas ihan mahtava päivä. Äitiys ei siis ole vain ihan kivaa, vaan välillä se on ihan kamalaa, mutta yleensä kauneinta ja uskomattominta, mitä olen elämässäni saanut kokea.

Facebook-äiti. Mä perustin blogin välttääkseni tämän. Välillä kyllä linkkailen postauksia myös henkilökohtaisen Facebook-tilini puolelle. Mutta esimerkiksi en ole syntymäilmoituksen jälkeen itse ladannut ainuttakaan kuvaa Minimestä Facebookiin, äitini hoitaa sen homman puolestani. Uusia profiilikuvia on kieltämättä välillä hankala löytää, kun jotenkin jokaisessa kuvassa mukana on yksi napero.

Lässyttäjä-äiti. Kuten raskaana oleva minäni osasikin jo aavistaa, tämä on ollut kompastuskiveni. Minut on voinut löytää lässyttämästä myös julkisilta paikoilta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että en ole hellanlestas mussunmussun pahimmasta päästä. Ihan sellainen kevytsarjalainen vain, joka yleensä pyrkii puhumaan lapselleen kuin ihmiselle. Niin no, ihmiselle, jonka touhuissa ei välillä tunnu olevan järjenhäivää. Lässyttämisen sijaan olenkin alkanut puhua kummallista vanhemmuuskieltä, johon kuuluu tomerasti lausuttuna sanoja ja sanapareja kuten ”reipas”, ”tosi hienosti”, ”fiksu”, ”onko kiitti”, ”hyvä”, ”onko kakka”.

Miehensä kadottanut -äiti. Lapsen kuullen saatan joskus käyttää miehestä isi-sanaa myös silloin, kun en kohdista puhettani lapselle vaan miehelle itselleen. Etunimi tai joku hellyttelynimi onnekseni istuu suuhuni edelleen paremmin. Sillä kuten fiksuna likkana jo pari vuotta sitten tiesin kertoa: kyllä se toinen sirkusta pyörittävä tyyppi on se sama herkkuperse edelleen. Mies, ei vain isi.

Vauvakeskustelupalstanarkki-äiti. En ole onneksi niihin mennyt sekaantumaan. Mitä nyt välillä Lähiömutsiin ryöppyää niiltä kävijöitä, mikä ei koskaan tiedä hyvää. Olen luvannut itselleni, että en niitä keskusteluita mene edes vilkaisemaan, kun ei siitä olo fiksummaksi tai kivemmaksi muutu.

Yksikön kolmas persoona -äiti. Syyllinen! Äiti sitä ja äiti tätä. Vähän vihaan itseäni moisesta raivostuttavasta piirteestä, mutta äiti on nyt armollinen itselleen. Ja toisaalta, melko usein yllätän itseni positiivisesti puhumalla minä-muodossa.

Vanhemmuus keski-ikäistää -äiti. Hankala sanoa, kuinka hyvin olen onnistunut tämän kuopan kiertää. Etenkin kun tässä oikeastikin ollaan lähempänä keski-ikäistä kuin teiniä. Synnytyssairaalassa otetuissa kuvissa näytän ihan lapselta, kun jo ensimmäinen vuosi veti silmät kuoppiinsa ja uursi sinne tänne ryppyjä. Toisaalta pidän aikuisen ja kokeneen naisen kasvonpiirteistäni. Vaatepuolella taas ensimmäinen vuosi äitinä meni voittopuolisesti rönttävaatteissa käytännöllisyys- ja imetysteknisistä syistä. Mutta en silti ihan täysin laittanut hommaa läskiksi, vaan yrityksestä pukeutua ihmismäisesti antaisin itselleni tsemppimoiskun poskelle.

Annoin minuuteni lapselleni -äiti. Välillä kuulumisia kysyttäessä ei ole kuulunut kuin huonosti nukuttuja öitä, vaippapyykkejä ja maidosta märkiä paitoja. Ei vaikka on tietoisesti yrittänyt pinnistellä keksiäkseen jotain muuta. Onneksi se vaihe meni kuitenkin nopeasti ohi ja eloon tuli muitakin kuulumisia ja keskustelunaiheita. Mutta ei siinä, tykkään kyllä hurjasti paapattaa myös näistä äitiysasioista. Niin kuin olen täällä blogissa jo parin vuoden ajan ja 304 postauksen verran tehnyt.

Mutta mitenkäs teidän minä en sitten muutu -lupausten kanssa on käynyt? Tai jos bebe vielä odottaa tulemistaan tai on vallan kohtutuore, miten luulette lupauksille käyvän?

Jaa: