Välillä tuntuu, että päivät kuluvat, eikä mitään ihmeellistä jää mieleen. Vaikka elo on täynnä pieniä ja suuria ihmeitä! Siksi päätin alkaa kirjata kuukausikuulumisia. Tässä elokuusta mieleen jääneet:

– Pidin kahden viikon ajan kirppispöytää 8. aisti -kirpparilla Herttoniemessä, ja mieli keveni sitä mukaa kuin lastenhuoneen peratut kaapit.

– Kävin lasten ja naapurin perheiden kanssa Linnanmäellä.

– Nautin, kun pikkumökin ulkolaudoitus sai ylleen alkuperäisen vaniljaisen sävyn.

– Luin tai kuuntelin nämä neljä kirjaa, joista niteet olen saanut arvostelukappaleena: Kati Tervon Iltalaulaja, Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija, Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua ja Riikka Suomisen Suhteellisen vapaata. Niiden arvostelut löytyvät Lähiömutsin IG:n Luettua 2020-kokokohtapallerosta.

– Löysin kirpparilta kengät, pärekorin mökille, leikkuulaudan ja pesisräpylän. Perustin toiveiden mukaisesti kirppislöydöille ja kirppissovitusvideoille sekä -fiilistelyille oman kohokohdan Lähiömutsin Instagramiin.

– Olin pakahtua onnesta parvekkeen tarjotessa satoaan siihen tahtiin, että en ikimaailmassa olisi uskonut.

– Olin extrapakahtua, kun palstalta sai joka kerta kantaa kotiin korillisen ruokaa.

– Maadoitin itseäni metsässä, jonka villiintyneistä omenapuista hain hedelmiä ja jonka mättäiltä poimin puolukoita ja kauden ensimmäiset suppilovahverot. Lähdin puolukkaan, mutta poimin sen sijaan korin täyteen rouskuja.

– Fiilistelin, kun tein välillä ruokia, jossa kaikki ainesosat olivat itsekasvatettuja. Huomasin, että tarve käydä kaupassa pieneni ihan tuntuvasti, kun omien tilusten sadot sekä metsän antimet saivat ruokapöydän notkumaan.

– Olin ylpeä itsestäni, kun huomasin aktiivisen juoksuharrastukseni kestäneen yli vuoden, läpi kaikkien vuodenaikojen.

– Kävin puolison kanssa yön yli treffeillä Turussa.

– Fiilistelin perheen kanssa pimeneviä iltoja ja viileneviä öitä pikkumökillä.

– Tuskailin tajutessani, että palstan porkkanoita vaivaa jokin porkkanatauti, luultavasti Rhizoctonia, joka säilyy maassa useita vuosia ja sen isäntakasveja ovat suurinpiirtein kaikki, mitä tahdottaisiin viljellä. Voi perse.

– Kävin lasten kanssa kesän ainoassa (vege)puistoruokailussa, jonka kanssa aikataulut mätsäsivät.

– Rakastin pyöräilyä. Mietin oman kunnollisen pyörän hankkimista myös itselle niihin hetkiin, kun laatikkopyörä on vähän turhan järeä ja kömpelö kulkupeli.

– Kävin brunssilla Marjan ihanassa kodissa.

– Köllöttelin ekan ja luultavasti vikan kerran tälle kesälle nurtsilla. Luin, nuokuin ja kuuntelin, kun jossain kauempana jengi soitti kitaroilla J. Karjalaista.

– En taaskaan katsonut mitään ns. aikuisten elokuvia tai sarjoja, mutta lauantain perheleffoista yksi oli niin upea, että se on nostettava tähän. Hayao Miyazakin elokuva Tuulen laakson Nausicaä ilmestyi vuonna 1984 ja on uskomatonta, miten ajankohtainen ja koskettava se edelleen on.

– Tiskasin kuntoon laitetulla mökin ulkotiskauspisteellä.

– Rakastin arkisia asioita: pyykkinarulla kuivuvia pellavia, iltauinteja meressä, palstalta tuotuja auringonkukkia iltapäivän valossa ja kodin nurkassa kesän makuja talteen huristavaa kuivuria.

– Vedin kuukausien paljasvarpaisen kauden jälkeen silloin tällöin villasukat jalkaan.

– Olin valtavan onnellinen perheestäni. Olin tosi väsynyt olemaan lapsiperheellinen. Olin hyvä ja hauska äiti, olin hemmetin väsynyt ja lyhytpinnainen äiti. Olin äiti, joka huomasi, että kesä ei ehtinyt palauttaa kaikkia kevään viemiä voimia.

– Olin arjen paluun lamauttama ja tahmaama, mutta lopulta sinut syksyn kanssa.

– Laitoin häämekkoni myyntiin (häätori.fi). Liihottelin vikaa kertaa mekko päällä ja vaalin muistoa siitä ihanasta marraskuisesta viikonlopusta, kun vihdoin pidettiin rakkausjuhlat.

– Kävin viimeistä kertaa koskaan Ihana kahvilassa, joka on kulkenut mukanamme koko helsinkiläisyytemme ajan vahvemmin kuin mikään muu kahvila tai ravintola.

– Tilasin kestomaskeja (Lymedin), ja aloin käyttää niitä julkisissa. Latasin Koronavilkun.

– Ihailin puolison kunnostamaa mökin puutarhapyötää, jonka löysin roskiksesta keväällä.

– Kävin ystävän kanssa syömässä georgialaisessa Georgian house -ravintolassa (suosittelen!) ja sen päälle teatterissa ensimmäistä kertaa sitten tiedätte-kyllä-minkä, katsomassa Kapsäkissä kutsuvieraana Wolandin iloisen seurueen. Tauon jälkeen kaikki se tuntui ihan kihmelöintinä ihohuokosissa.

– Olin kertomassa kuvin ja sanoin pukeutumisajatuksistani Kodin Kuvalehdessä.

– Kävin toivottamassa uuden Valokuvataiteen museo K1:n tervetulleeksi kaupunkiin.

– Aloitin lasten kanssa pianotunnit monen kuukauden tauon jälkeen.

– Kerroin mökkijuttuja toimittajalle, samalla kun kuvaaja otti tölleröstämme kuvia ensi kesän mökistä Deko-lehden artikkeliin.

– Olin yli viikon kolmistaan lasten kanssa puolison vaeltaessa ja kalastaessa Lapissa.

– Hajotin puhelimestani ensin osittain bluetoothin, sitten mikrofoni alkoi temppuilla ja lopulta pamautin näytön paskaksi. Korjauksia en ole vielä saanut aikaiseksi teettää, kun ärsyttää niin paljon.

– Ilahduin pihaamme tulleesta Korttelikonsertista, jossa esiintyi Fauna Humana.

– Tein monta satsia omena-kaurapaistosta.

– Kävin perheen kanssa WeeGeessä viettämässä museopäivää ja ensimmäistä kertaa Futuro-talossa.

– Vein liikkuvan työpisteeni yhdeksi päiväksi ulos Helsingin keskustaan, toiseksi päiväksi mökin pihaan.

– Kävin hammaslääkärissä paikkauttamassa hampaiden yhteen puremisen takia säröilleen hampaan ja tajusin, että todellakin pitäisi tehdä asialle vihdoin jotain.  Vielä en ole tehnyt elettäkään sen suhteen, mutta sen sijaan palkitsin itseni ja hymyni soodapuhdistuksella.

– Olin iloinen, kun dyykkauskeijut olivat kuulleet puheeni siitä, että tarvittaisiin mökille lisäpuutarhatuoleja ystäviä varten. Seuraava kunnostusprojekti, kolme kaunista metallista tuolia, löytyi Kivinokan roskakatoksesta.

– Kävin kuopuksen kanssa elokuun viimeisenä viikonloppuna terassilla. Minä otin teen, hän jäätelön. Vain toiselle tuli kylmä.

– Olin hämmästynyt, kun parin päivän aikana pienissä releissä tehdyt kesälenkit muuttuivat syksyisiksi lenkiksi, joissa hengitys ja hikinen selkä höyrysivät pimenevän illan viileydessä.

Tahmean arkeen paluun jälkeen alan taas muistaa syksyn ihanuuden. Sopivasti elokuun viimeisenä päivänä, syksyä nimessään kantavan kuukauden edellä. Työpöydällä olevat asiat ovat melkoista hähmää edelleen, mutta mieleni ei enää roiku epätoivoisena kiinni kesän rippeissä ja itke pidentyneitä varjoja.

Syksy on hyvä. Joka vuosi se tuntuu paremmalta, omemmalta. Siltä, että juuri näin kuuluukin olla. Että kesää seuraa syksy. Että mikään ei ole pysyvää, paitsi muutos.

Aamuisin herätessä on jo aavistuksen hämärää, ja iltaisin nukkumaan mennessä on kiskottava villasukat paijaamaan palelevia varpaita.

Koti on täyttynyt syksyn tuoksuilla. Kuivuri huristaa metsän antimia talven varalle, ja pöydällä kuivuvat näteissä riveissä palstalta nostetut sipulit. Syksy tarttuu mehevänä raikkautena ulkona kuivuviin pyykkeihin.

Kotimme ikkunoista avautuu alati muuttuva luontomaisema. Aamukahvia juodessaan on ehtinyt huomata, että puiden vihreys on alkanut haalistua. Sinne tänne koivupuiden oksiin on syttynyt keltaisia lyhtyjä, jotka keikkuvat tuulissa, joissa kesän vienous on antanut sijaa syksyn voimalle.

Tuntuu, että juuri luonto on se, jonka antamia merkkejä kehoni ja mieleni seuraa. Luonto tasapainottaa sisäisen kompassini ja kertoo, mitä seuraavaksi: miten paljon levätä, mitä tehdä, minkälaista ravintoa syödä, mistä innostua.

Vaikka elin lapsuuteni ja osan nuoruudestani maalla, en oikein koskaan kuunnellut ympärilläni olevaa luontoa, en elänyt sen tahdissa. Siksi jokainen vuodenajan vaihtuminen tuntui väkinäiseltä; syksy väsytti, talvi teki kylmyydessään kipeää ja kevään aurinko aiheutti päänsärkyä ja epämääräistä lohduttomuutta. Kesää oli jo silloin helppo rakastaa, siksi sen vietäväksi oli helppo antautua.

Vasta paljon myöhemmin löysin luonnon ja luonnon antaman tahdin äärelle. Tuntuu, että maalla en nähnyt metsää puilta. Vasta kaupunkiluonto herätti minut ymmärtämään luonnon merkityksen, siinä piilevän voiman ja rauhan. Vasta kaupunkilaisena olen alkanut elää luonnon ja sen vuodenaikojen mukaan. Ehkä iälläkin on merkitystä, en tiedä.

Mutta sen tiedän, että kehoni tuntuu olevan alkukantaisen tyytyväinen, kun teen, mitä keväisin, kesäisin, syksyisin ja talvisin on kautta aikain tehty.

Näin syksyllä siis sienestän, poimin marjoja, säilön ja varastoin talven varalta. Tietenkin, kehoni vaatii toimimaan niin. Se saa tyydytystä, kun poimin omenoita sittemmin puretun herttoniemeläisen huvila-alueen villiintyneistä omenapuista, ja hyrisee tyytyväisyyttä pohtiessani, mitä tehdä pikkumökin pihassa kasvavista pihlajanmarjoista.

Ja palsta, se aarin pläntti keskellä kaupunkia tuntuu juurruttaneen minut yhä tiukemmin maahan. Se mitä siemenestä laitoin kasvamaan maaliskuussa, kasvoi kesäkuukausien aikana ja tuottaa nyt puolta vuotta myöhemmin satoa. Se tekee onnelliseksi ja samalla kovin nöyräksi.

Ei siihen mitään maakuopassa asumista tai omavaraisuutta tarvita, mutta huomaan, että mitä enemmän olen kädet merivedessä, sammaleessa ja mullassa, sitä paremmin voin. Vaikka onnekkaana hyväkkäänä saan samalla elämääni kaupunkilaisuuden ilot, kaiken taustalla luonto antaa elämälle mielekkään tahdin, jota kalenterin sivuille ei voi suunnitella.

Ja minä voin paremmin, kun en enää elä harhaluulossa, että haluaisin elää ikuista kesää.