Latasin tänään lähes kahden viikon tauon jälkeen somesovellukset puhelimeeni ja vilkaisin sähköpostilootaan. Mitään ei vyörynyt, kaatunut tai naksahtanut, vaikka olin ehtinyt kehitellä ns. vähän paniikinpoikasta jonnekin henkitorven ja sydämen välimaastoon. Mitätön kikkare asiaksi muille, mutta itselleni pisin aika täysin tavoittamattomissa muille kuin läheisilleni sitten öh, lapsuuskotiini hankitun modeemin?

Parissa viikossa ehtii valahtaa pehmoiseen välitilaan jossain todellisuuden ja olettamusten välillä, jossa viikonpäivät vanuvat yhdeksi pehmeäksi massaksi ja aika sekä läsnäolo käpertyvät sisäänpäin. Tuntui eriskummalliselta lukea aamuisin Hesaria, jossa tapahtui ja tehtiin. Miten se kaikki ehtii olla olemassa sinä aikana, kun itse lähinnä ulkoilen, syön ja nukun.

Koko kahteen viikkoon ei tehnyt mieli kirjoittaa, mikä kertoo siitä, että paussi tuli enemmän tarpeeseen kuin kuvittelin. Elän kirjoittaakseni, mutta kirjoittaakseni on elettävä, elettävä ilman ulkopuolelta tulevia odotuksia ja olettamuksia.

Ensimmäiset päivät pää sähisi ja suhisi ideoita, kuten sillä tapana on, mutta hiljalleen mieli ikään kuin laajeni eri ilmansuuntiin, antoi tilaa hitaasti kelluville ajatuksille ja avasi näköyhteyden horisonttiin. On taito ajatella ajattelematta mitään, ajattelin.

Kirjoittamisen sijaan luin, ahmin pitkälti toistatuhatta sivua toisten kirjoittamia sanoja, tullen jokaisesta sivusta yhä nälkäisemmäksi. Luistelin, retkeilin ja nukuin niin paljon, että pelottaa, miten vähempi, tarpeeksi, tulee taas riittämään. Saunoin, lilluin ja uin. Rakastin ja riitelin.

Ja kuten aina tiiviin yhteiselon aikaan, haaveilin yksinolosta, vaikka samalla tunsin onnen läikähtävän kehossa, kun lenkiltä kotiin kulkiessa näki kodin ikkunoissa loistavat valot, perheeni lämmön. Elämä on tehnyt minusta sillä tavalla mittaamattoman rikkaan, että on koti, jossa juuri minua odotetaan. Että minulla on varaa kaivata yksinoloa.

Vuoden vaihtuessa tuuli puhalsi aavan yli, pakkanen virkkasi meren riitteille ja yhtäkkiä oli seesteisen tyyni olo. Mieli on taas täynnä ajatuksia, mutta ei sähikäisiä. Työhuoneen suljetun oven takana ei enää tunnu odottavan vain tunkkaista ilmaa.

On vakaa tunne, mihinkään perustamaton etiäinen, että tästä tulee hyvä vuosi.

Isini toivoi lapsuudessani joululahjaksi aina kahta asiaa: maailmanrauhaa ja suklaata. Lapsena, lelukuvaston sivut nuhjuiseksi selattuani, se tuntui hassulta toiveelta. Eihän maailmanrauhaa edes saa pakettiin! Suklaa oli vähän helpompi toive toteuttaa.

Mummini taas toivoi, että kun saisi olla terveenä. Olin että okei, ja mietin mielessäni, että vähän on nyt kyllä tylsä toive ja askartelin hänelle kipsisen seinäkoristeen tai valitsin Tiimarista hartaudella jonkun posliiniesineen.

Pipertämiini joulukortteihin kirjoitin hauskaa joulua, rauhallisen joulun toivotukset tuntuivat hurjan pateettisilta ja masentavilta. Eikä todellakaan tullut mieleen toivottaa terveyttä tulevalle vuodelle, enemmänkin vaikka jotain kivaa säpinää.

Vuosia kului, aloin ymmärtää.

Nyt toivon jouluksi juuri sitä, joulurauhaa. Ei vain meille, vaan ihan jokaiseen kotiin ja mieleen. Ja terveyttä, siinäpä tämän koronajoulun hittitoivelahja.

Meidän piti viettää viimeistä joulua lapsuuskodissani tänä vuonna, mutta se joulu olikin sitten meidän osaltamme jo viime vuonna. Toisessa todellisuudessa puolet sakistamme olisi jo Pohjanmaalla, ja puolet lähtisi matkaan tänään koulun joulujuhlan jälkeen. Mutta ei ole joulujuhlia ja junaliputkin on siirretty hamaan tulevaisuuteen.

Vaikka päätös viettää joulu Helsingissä oli lopulta kaiken jahkailun jälkeen helpotus, suru tulvahtelee aaltoina. Kun pakkasin joululahjat vielä uudestaan sanomalehdillä sekä pakkausteipillä ja vein Postin pakettiautomaattiin. Kun Whatsappiin tipahtelee kuvia lakeuksilta. Kun mietitään, milloin otetaan kaikkien yhteinen videoyhteys aattona. Kun some muistuttaa kuvin viime vuodesta appivanhempien mökillä. Kun vanhempani miettivät, onko mieltä koristella kotia, kun iso talo on jouluna melkein tyhjillään.

Onneksi kukaan ei kuitenkaan joudu olemaan yksin. Niinkin voisi olla, on.

Meillä on meidän nelikkomme, naapureihin laajennettu ihana sakki. Puolisokin on vapailla koko joulun ja vielä monen päivän loman siihen päälle. Niin aion itsekin olla. Suljen tietokoneen ja myös puhelimen kokonaan tänään, enkä avaa niitä useampaan päivään. Kesälomalla en tuntenut tarvitsevani taukoa somesta, mutta nyt tuntuu hyvältä laittaa internet osaltani kiinni. Irrottautua kaikesta muusta kuin tästä tässä.

Asiat, jotka kaupunkijouluna kiinnostavat: perheen kanssa pötköttely, saunominen aina kun mahdollista, ilman herätyskelloa herääminen, pikkumökin takkatulen tuijottelu, Itämeren hyisissä aalloissa uiminen, pussailu, kirjojen ahmiminen, juoksulenkit valoisaan aikaan, neulominen niin että peukkuun tulee rakko, saaristolaisleipä erinäisillä päällisillä nautittuna, retkeily usvaisissa metsissä (koska lumisia metsiä ei ole tiedossa), höppänät joululeffat, joulukuusen tuijottelu, luistelu.

Ja elon ylle laskeutuva rauha. Joulurauha.

Kuopus toi eskarista mukanaan kortin, johon hänen eskarikaverinsa olivat kirjanneet asioita, joissa kuopus on heidän mielestään hyvä. Koko kortti sai itkemään liikutuksesta, ja erityisesti nämä kolme kohtaa jäivät mieleen: ”Ei tee muille pahaa.” ”On rohkea.” Ei sano muista pahaa.” Sain luvan kertoa ne, koska toivoisin, että näiden kuusivuotiaiden ihmissuhdeoppien mukaan niin minä kuin me kaikki osaisimme elää toistemme kanssa.

Älä sano tai tee pahaa toisille. Se vaatii rohkeutta, mutta rohkeus ei vaadi sitä.

Hyvää ja rauhallista joulua ihmiset, ja terveyttä vuodelle 2021!