Mainos / *merkityt kirjat saatu pr-kappaleina kustantajilta
On taas aika ryöpsäyttää kerralla ilmoille kaikki viime kuussa kirjojen parissa heränneet ajatukset. Ja niitähän piisasi, ajatuksia – ja onneksi kirjojakin viisin kappalein.
Eli tässäpä maaliskuussa luettua ja kuunneltua sekä ajatushattarat ja -myllerrykset kirjojen viimeisten lauseiden jälkeen.
Katri Ylinen: Saatanallinen paniikki
- Kosmos 2024
- Äänikirjan lukija: Katri Ylinen
Katri Ylisen tarjoama nostalgiatrippi tai vaihtoehtoisesti nuoremmille kurkistus 1990-luvulle, jolloin nuorison pelättiin olevan saatanan vieteltävissä. Siis ihan oikeasti, mitä saatanaa silloin oikein tapahtui?
Ysärin lapsena ja nuorena tuon vuosikymmenen ympärillä mellastava saatananpalvontapaniikki kosketti minuakin. Luin Noidan käsikirjan, katsoin Noitapiirin ja vähäkyröläisen yläasteen jumppasalissa kävi puhumassa joku entinen ja sittemmin uskoon tullut saatananpalvoja. Muistikuvissani Päivi Niemi, oli nahkarotsi ja räyheästi sojottava lyhyt tukka, mutta saattoi se olla joku muukin, joka koitti meitä puhua Jeesuksen puolelle.
Minä en ysärinuorena etsinyt merkkejä saatanasta, mutta minusta sitä etsittiin: musta pitkä nahkatakki, samoilla adjektiiveilla kuvattavat hiukset ja kaulassa roikkuva rauhanmerkki, joka oli kuulemma pirun tekosia. Muistan, miten huvittavan helppo oli saada keski-ikäiset kauhuihinsa ihan vain luukuttamalla korvalappustereoissa tarpeeksi kovaa tietynlaista musiikkia ja värittämällä alaluomensa kilolla mustaa kajalia.
Ylisen kirja avaa maailman, jossa nuoret sukupolvi toisensa jälkeen koetaan olevan jonkun vieteltävissä, tällä kertaa saatanan. Silloin minäkin ajattelin, että kaikelle sille kalabaliikille on kai syynsä. Kirkkoja palaa ja ihmisiä leikellään palasiksi.
Kirjaa kuunnellessa alkaa tunti tunnilta käydä selvemmäksi, että tämä moraalipaniikki syntyi lopulta kovin heppoisin perustein, kun medioissa ja kouluissa ääni annettiin milloin kenellekin ”asiantuntijalle” ja jopa murhatutkinnoissa nähtiin saatanallisia piirteitä tuosta noin vain. Oliko lopulta niin, että saatananpalvontaa kitkevät loivat koko massiiviseksi kasvaneen ilmiön yhdeksänkymmentäluvulla?
Odottamani nostalgiatripin lisäksi kirja rönsyilee niin valtavaksi tietopankiksi, että välillä kaiken tiedon ja villiintyneen hapanjuuritaikinan tavoin pursuilevan tekstin äärellä hukkaan kirjan punaisen langan.
Oli miten oli, pidän Ylisen tavasta sekoittaa omia kokemuksia ja ajatuksia, valtavaa taustatyötä ja haastatteluja. Yleensä en erityisemmin välitä true crimesta, mutta tässä tuli vahingossa hotkaistua mielenkiinnosta sitäkin.
Yukio Mishima: Kultainen tempeli
- Otava 1961
- Suomentaja: Sirpa Kauppinen
Tilaatteko jo Ronja Salmen Piiri-uutiskirjettä Substackissa? Jos ette, suosittelen tilaamaan. Siellä on tarjolla nautinnollisen viisasta ajattelua kirjoista. Kirjettä kirjoittavat myös Salmen ystävät. Viime vuoden lopulla vieraskynäkirjoituksen kirjoitti Tuija Siltämäki, ja mietin vain, voisinko mennä johonkin nurkkaan kuuntelemaan tällaista ihmisten keskustelua kirjoista.
Siltamäki kirjoitti täydestä rakastumisestaan vuonna 1925 syntyneeseen kirjailija Yokio Mishimaan (oikealta nimeltään Kimikate Hiraoka), josta en ollut aikaisemmin kuullutkaan.
Opin, että Mishima eli sadistisen lapsuuden, jota seurasi fanatistinen loppuelämä, joka päättyi epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen ja onnistuneeseen rituaali-itsemurhaan vuonna 1970. Hän halveksi romanttista rakkautta, tunsi vetoa vereen ja kuulemma kiihottui marttyyrien ja ritarien lävistettyjen kehojen kuvista.
Mishima oli Siltamäen rakkauskuplastakin katsomalla ihmisvihaaja, äärioikeistolainen ja maailmankuvaltaan vastenmielinen – ja myös tavattoman tuottelias kirjoittaja, joka oli viisi kertaa ehdolla kirjallisuuden Nobelin-palkinnon saajaksi.
Siltamäki lainaa tekstissään Tommi Melanderin Suomen Kuvalehdessä julkaistua kirjoitusta esteettisen ja moralistisen lukutavan eroista:
”Moralistien mielestä kirjoja ei voi lukea irrallaan kirjailijan persoonasta, mutta esteetikon mielestä voi. Moralisti kieltäytyy näkemästä kirjoja itsenäisinä taideteoksina ja sokeuttaa itsensä poeettisille näkökohdille, kun taas esteetikko ei suostu näkemään kirjoja muuna kuin itsenäisinä taideteoksina ja sokeuttaa itsensä moralistisille näkökohdille.”
Minä olen selkeästi moralistinen lukija ja ylipäätään kulttuurinkuluttaja, mutta tahtoisin koulia itsestäni myös esteetikkoa. Siispä laitoin kirjastosta varaukseen Mishiman Kultaisen Temppelin.
Kirja kertoo nuoresta Mizoguchista, joka muuttaa Kiotoon opiskellakseen papiksi, pappi-isänsä jalanjäljissä. Isän perua on myös rakkaus, ihailu ja suoranaiseksi pakkomielteeksi muuttuva kiinnostus Kultaiseen temppeliin. Uusi elämä Kiotossa ei kuitenkaan muuta sitä, että Mizoguchin elämässä pimeys päihittää aina valon.
Pystyin pureksia kirjan tapahtumat kuin kunnon esteetikko ikään, mutta Mishima-fania minusta ei tullut. Kirjan kieli ei temmannut mukaansa, vaikka tarina oli rakennettu niin taiten, että lukijana aloin myötäelää ja jollain tasolla ymmärtää päähenkilön ajatuksenjuoksua sekä valintoja.
Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että luin ensimmäisen Mishimani, vaikka se ehkä viimeiseksi jäikin. Lukiessa on aina ihana havahtua omaan ajatukseensa ”aivan, tällaistakin kirjallisuutta, tällaisia sanojakin on.”
Hanne Kettunen: Väsyneet naiset – Kirja näkymättömän työn sankareille
- WSOY 2025
- Äänikirjan lukija: Anna Paavilainen
”Ruuhkavuosien elämä on yksi valtava Suomen toukokuu, jossa kaikki kukkii upeasti yhtä aikaa, eikä siitä ehdi edes nauttia, kun sieraimet ovat täynnä syreenin tuoksua ja koivun siitepölyä ja päässä hälyttää, että pian koko kesä on ohi.”
Näin kirjoittaa upea ja nopeaälyinen ystäväni, kaimani ja somekollegani Valeäiti, eli Hanne Kettunen.
Enpä osaisi sitä itse paremmin laittaa. Minä olen välillä haaveillut lomasta juuri alkukesän kreiseimmän uhkeuden aikaan, että ehtisi nauttia siitä täysillä. Samaten olen useasti haaveillut saavani lomaa omasta elämästäni – on niin paljon ihanaa kerralla, että ”en kestä” -huudahduksen merkitystä pitää joka kerta arvioida uudelleen.
Alun lainaus löytyy Kettusen muikkelin kirjoittamasta omakohtaisen tarinallisesta mutta vahvasti tutkimustuloksiin nojaavasta esikoiskirjasta Väsyneet naiset.
Kirja on näkymättömien töiden sankareiden ruumiin- ja mielenavaus, joka antaa väsyneille luvan väsyynsä ja muille ymmärrystä, mistä väsy johtuu.
Ihan kaikille se toivottavasti toimii herättelynä siihen, miten asiat pitäisi tehdä toisin, vastuuta jakavammin ja väsyttäviä normeja rikkovammin, kaikilla elämän osa-alueilla, yhteiskunnallisista rakenteista parisuhteisiin.
Sillä ei kukaan meistä halua olla väsynyt. Mutta annas olla, jos ne väsyneet naiset vain antaisivat olla.
Samuli Putro: Elämäni miehet*
- WSOY 2025
Rakastan artisti Samuli Putroa ja sanoittaja Samuli Putron lauseita. Se asettaa esikoiskirjailija Samuli Putron kiperään asemaan. Sillä tietenkin odotin hänen kirjaltaan enemmän kuin sain, vaikka samalla ymmärsin, että kokonaisen kirjan jokainen lause ei tietenkään voi olla yhtä timanttinen ja sitaatiksi nostettava kuin laulutekstien hiotut rivit.
Mutta soljuva, kiinnostava ja tärkeä tämä on, ja niin rehellinen, että lukijana välillä kauhistuttaa.
Putron omaelämänkerrallinen Elämäni miehet kertoo kirjan nimen mukaisesti miehistä, jotka ovat jättäneet jäljen ja muokanneet Putroa. Työkavereita, ystäviä, kilpakosijoita.
Tämä rajaus tekee kirjasta napakan (en jaksa edes aloittaa niitä perinteisiä miesmieselämäkertoja, joissa omia palleja kaivellaan satojen sivujen ajan), mutta on myös perusteltu ratkaisu. Juuri miesten kanssa Putrolla tuntuu aina olevan vähän altavastaajan olo, minkä huomaa myös terapeutti, joka kehottaa Putroa kirjoittamaan menneisyyden miesmöröistään.
Kirja kertoo häpeästä, kateudesta ja niin sairaalloisesta mustasukkaisuudesta, että vähän järkytyin. Se kertoo epävarmuudesta, halusta ykseyteen ja toksisen maskuliinisuuden murikoista. Se kertoo ystävyydestä ja luovuudesta, mielenterveyden horjumisesta ja terapiaprosessista.
Puolisoni luki kirjan ennen minua ja lukiessaan taivasteli, miten syvällä Putro on ollut. Kirjan takakansikin kertoo ”elämän suistumisesta raiteiltaan”. Kun sitten itse olin lukenut kirjaa yli puolenvälin, oli kysyttävä puolisolta, missä tässä nyt käydään syvällä. Kukapa ei olisi ollut vitun ahdistunut tai maannut kotinsa lattialla kykenemättä kunnolla hengittämään. Ihan perusmasennus vaan kato, kelläpä ei!
Mutta sitä puoliso tarkoitti syvällä käymisellä.
Aluksi vähän loukkaannuin. Etkö sinä ole kuunnellut, vai enkö ole itse osannut sanoittaa, miltä minusta on tuntunut, tuntuu? En tiedä ketään (yleensä luovalla alalla työskentelevää, jännä juttu), jotka ei olisi ainakin kerran tipahtanut naama edellä synkkyyteen. Tarvitaanko mielen mustuudesta ja ahdistuksesta kertomaan MIES, että kuuntelet, ymmärrät?
Olin väärässä ja oikeassa. Tietenkin hän on kuunnellut, mutta minähän jauhan tunteistani niin yli ja ympäri, ettei siinä ole mitään ihmeellistä ja järkyttävää, niin raskaita kuin masennusajat olivat myös minua kannattelevalle puolisolle. Mutta siinä, että mies kertoo tunteistaan, heikkouksistaan ja mielensä piilotetuista mustista koloista näin avoimesti, on edelleen tässä ajassa jotain pysäyttävää. Maskuliinisuuden (vaateen) alle kätketyn herkkyyden ja kipeyden kertomiseen tarvittiin mies.
Toivonkin tämän pienen, vereslihaisen ja kauniin kirjan löytävän vahingossa sellaistenkin miesten lukemistoon, jotka perinteisesti lukevat tiiliskivimäisiä miesmieselämäkertoja.
Entäs ne miehet, joista kirja kertoo? Tämä oli meidän Lönkan lukupiirin kirjana, ja olimme puhuneet kirjasta yli kaksi tuntia, ennen kuin keskustelu liippasi sitä, keitä kirjan henkilöt ovat. Se kertoo mielestäni paljon. Vaikka kirjasta voi lukea herkullisia juoruja julkisuuden henkilöistä, paljon kiinnostavampaa ja oleellisempaa on se, minkälaisen kehenkään kiinnittymättömän tarinan he muodostavat. Itse en googlannut kertaakaan (myönnän toki, että mielessä kävi, mutta koska puhelimella ei ole pääsyä iltaisin makuuhuoneeseen, oli helppo lukea kirjaa ilman nimiä niiltä osin, joita ei jo tekstiä lukiessaan tunnistanut).
Lukupiirimme vetäjä Mari sitoi rönsyilevät keskustelumme yhteen ja tiivisti: Tämän lukemisen jälkeen pidämme Putrosta vähemmän, mutta arvostamme häntä enemmän.
Emily Henry: Hassu juttu*
- Karisto 2025
- Suomentaja: Paula Takio
Jotenkin on päässyt käymään niin, että en ole lukenut tätä aikaisemmin Emily Henryltä mitään. En ollut edes kuullut hänestä, vaikka hänen kirjansa ovat kuulemma kansainvälisiä myyntimenestyksiä, keikkuvat New York Timesin bestsellereinä ja saavat BookTokin sekaisin. Henryn uusin Hassu juttu -kirja pokkasi viime vuoden GoodReads awardseissa voiton kahdessa kategoriassa.
Mahtavinta tässä kaikessa on se, että Henry kirjoittaa feel goodia, romanttista viihdettä. Se on mahtavaa ensinnäkin siksi, että kun itsekin häärää kirjoittajana samalla tontilla, on mahtavaa, että usein ikävän väheksytyksi joutuneen genren tekijät saavat arvostusta ja gloriaa. Ja toiseksi siksi, että taisin löytää takuuvarman viihdekirjailijan, jonka kirjoihin tarttua silloin kun tarvitsee jotain laadukkaan ihanaa.
Hassu juttu kertoo Daphnesta, jonka tämän sulhanen Peter jättää juuri häiden kynnyksellä tajuttuaan rakastavansa lapsuudenystäväänsä Petraa. Daphne päätyy sydän riekaleina ja kodistaan ulosheitettynä muuttamaan Petran eksän Milesin kämppikseksi. Kun postiluukusta kolahtaa kutsu Peterin ja Petran häihin, Daphne tulee möläyttäneeksi hätävalheena olevansa umpirakastanut Milesiin, että eipä tässä mitään. Vaikka todellisuudessa Daphnella ja Milesilla ei ole muuta yhteistä kuin vuokrakämppä ja ex-status hääpariin nähden.
Se, miten tämä neliödraama ja kirja päättyy, tietää jokainen tietenkin ensimmäiseltä sivulta lähtien. Mutta se juurikin on romanttisten viihdekirjojen suloisuus. Niiden seurassa tietää olevansa turvassa, ja voi keskittyä nauttimaan matkasta, joka lopputulemaan vie.
Henry vie sille matkalle vetävällä ja nokkelalla tekstillä, ja Hassu juttu -kirjassa matkaan sekoittuu oman itsensä löytämistä, kipeitä perhesuhteita, tukahdutettuja intohimoja, viinitilojen täplittämän pikkukaupungin elämää, uusia ystäviä ja pakahduttavaa tunnetta siitä, kun vihdoin tulee rakastetuksi juuri sellaisena kuin on. Daphnen kautta voi myös elää lähes jokaisen kirjatoukan unelmaelämää, sillä kirjan päähenkilö on ammatiltaan lasten- ja nuortenkirjallisuuteen erikoistunut kirjastonhoitaja.
