Elokuun loppupuolella Helsingissä vietettiin Helsingin juhlaviikonloppua. Vallitsevan epidemiatilanteen takia yleensä parin viikon ajan vietettävät Helsingin juhlaviikot typistyivät yhteen viikonloppuun. Mutta jokainen pienikin välähdys pois viedystä kaupunkilaisuudestani on tärkeä. Muistutus siitä, että Helsinkini on yhä olemassa. Osin muuttuneena, osin odotustilassa, mutta yhä tässä.

Moni jakoi keväällä tunteeni siitä, miten korona vei kaupunkilaisuudestani sen, miksi kaupunkilaisuuden olen valinnut. Koko homma kääntyi ympäri. Yhtäkkiä kaupunkilaisuudessani rakastamani asiat sulkeutuivat, tulivat potentiaalisesti vaarallisiksi ja aiheuttivat ahdistusta. Ihmiset ja kaupungin runsaan pursuileva elämä olivatkin yhtäkkiä jotain, mitä piti vältellä. Kodin yleensä avoinna olevat ovet sulkeutuivat, seinät alkoivat painua sisäänpäin ja aloin hämmästyksekseni kaivata maalle.

Olen miettinyt, että ilman viljelypalstaa ja Kivinokan kesämajaa, sattumalta täydelliseen aikaan toteutunutta haavetta, olisin saattanut keväällä lähteä etsimään tilaa hengittää muualta. Nyt pieni töllerö ja aarin kasvimaa muutaman kilometrin päässä Helsingin keskustasta antoivat mahdollisuuden olla kaupunkilainen ja silti omassa rauhassa. Yhdessä, mutta vain meidän perheenä.

Kevättä karkeloivat linnut lauloivat lujempaa kuin etäällä kulkeva metro suhisi, mutta silti molemmat olivat läsnä. Palstalla maa heräsi kasvuun, vaikka muuten kaupunki uinui aavemaisena.

Mennyt kevät opetti senkin, miten tärkeä merkitys kaupunkiluonnolla on. Miten minusta ei olisi kaupunkilaiseksi ilman mahdollisuutta pujahtaa metsään takapihalta. Tiesinhän minä sen jo ennenkin, mutta nyt sitä kaikkea osaa arvostaa enemmän. Jokainen lähimetsiin tehty retki, piipahdus ja juoksulenkki saa aikaan rutistavaa onnentunnetta.

Ja nyt, syksyn tullen, kaupunkimetsän antama sato sitoo marja marjalta ja sieni sieneltä minua takaisin kiinni kaupunkilaisuuteen. Epäilys siitä, olisiko muualla sittenkin parempi, alkaa haihtua. Haaveilen seikkailuista, ehkä vuosiakin kestävistä sellaisista muualla, mutta tunnen taas varmuutta, että koti on täällä. Se, minne palata. Toki siihen vaikuttaa myös varovaisesti avautunut Helsinki, se kaikki muu, mitä metsäisellä ja mereltä tuoksuvalla kotikaupungillani on tarjota.

Helsingin juhlaviikonlopun Korttelikonsertit olivat yksi kotikaupunkirakkautta yltäkylläisesti ruokkiva asia. Korttelikonsertit levittäytyivät juhlaviikonlopun aikana kaupunkilaisten pihoille eripuolilla Helsinkiä, ja esityksiä pystyi seurata myös terasseilta ja parvekkeilta.

Meidän taloyhtiömme oli yksi niistä, jotka hakemusten perusteella saivat ilmaisen kulttuuriesityksen pihaansa.

Niinpä meidän pihaamme saapui esiintymään Fauna Humana. Sen soittavat sekä tanssivat eläinhahmot ja ihmiset kulkivat pitkin pihaamme, ja aurinko säihkyi estradille tuulessa väpisevän koivunlehtiverhon lävitse. Katsojat olivat parvekkeillaan, ikkunoissaan ja pihan penkeillä ja nurmikolla.

Kaikki siinä; riemuitseva kulttuuri, yhteen kokoontuvat ihmiset, kaupunkisäpinä ja lähiöluonto. Sitä on minun Helsinkini, se, minkä minä olen valinnut.