Koitan miettiä, kuten lapsilleni olen kertonut: ikävä on lopulta onnekas tunne, jotain, mihin kaikilla ei edes ole mahdollisuuksia. Ikävä kertoo, että on joku, jota kaivata. Joku, jonka kanssa on hyvä olla.

Minulla on ikävä kesälomaa. Näin eronhetkellä, päivien ajan pitkittyneitä ja kipeitä hyvästejä jättäneenä, ikävä rummuttaa niin että sen lyöntien voima jysähtelee rintakehässä. Kesää hehkuva valokuva, TUM. Parvekkeen loppukesää enteilevän kellastuneet ja ruppanat orvokit, PAM. Mieleen aaltoilevat reissumuistot, JYTYM. Pyykkikorin pohjalla olevat lasten uikkarit, TUTUM.

Kesäloma oli hyvä, meillä oli hyvä olla sen kanssa yhdessä. Se ei ollut mitenkään erityinen, sellainen, josta vuosia myöhemmin kertoo ”muistatteko silloin kreisin mielettömänä kesänä 2022” -juttuja. Se oli minulle ja perheellemme aika tavallinen, tavallisen hyvä. Sellainen, jonka seurassa sai olla oma itsensä ja jonka seurassa viihtyi. Sen kanssa elellessä havahtui useaan kertaan miettimään ääneen, että ajatelkaa, tällaista saadaan kokea. Ne kokemukset liittyivät yleensä kiireettömään yhdessäoloon perheenä, kaksistaan tai ystävien kanssa.

Nyt kun ensimmäistä kertaa loman jälkeen istun työpöydän ääressä (viikkojen aikana työnurkkani oli ottanut haluunsa hyvin ahkerasti verkkoja kutova hämähäkki) ikävä velloo kehossa painavina aaltoina. Ja yritän lohduttautua, että on onnekasta saada kokea näin. Olen saanut kokea kesäloman, jota ikävöidä. Tämä on kaipausta ja haikeutta, jolla on erittäin pehmoisen hattaraiset reunat.

Silti lohduttavaksi tarkoitetut lauseet siitä, että kesä jatkuu, eivät aiheuta kuin ärsyyntymistä. Ne kertovat, että sanoja ei ymmärrä minun ja kesälomani suhteen erityislaatuisuuksia. Sitä, miten viikonloppu- ja vuorotyötä tekevän puolison ja vapaa- ja työajoissaan häilyvää yrittäjäelämää viettävän minun perheessä koko porukan yhteiset vapaahetket ovat tunteja siellä ja päivä tuolla. Tunteja on jokaisella ihmisellä käytettävissä vuorokaudessa yhtä paljon, mutta perheisiin ei päde sama.

Kesä toki jatkuu, mutta erilaisena. Varmasti hyvänä, mutta erilaisena yhtä kaikki. Saan surra, haikailla.

Arki itsessään tuntuu varovaisen kutkuttavalta. Pidän loppujen lopuksi rutiineista, etenkin kun välillä saa heittäytyä ääripäähän ja lillua aikataulottomana hunsvottina. On kiva, kun jääkaapin oveen taas ilmestyvät lukujärjestykset, pääsen luistelemaan sekä pilatekseen ja lauantaisin on taloyhtiön saunavuoro. Kun lapset tänään lähtivät kouluun ja jäin yksinäni hiljaisuudessa nauttimaan kahvini ja Hesarini loppuun, ihan kuin tila ympärillä olisi laajentunut. Ai niin, tällaista hiljaisuutta, rauhoittavaa hallinnan tunnetta sekä omaa tilaa on olemassa ihan kotonakin!

Kesäloman alussa haaveilin, että Meta tosiaan vetäytyisi Euroopasta. Että olisi syy ja pakko luoda työnahkansa, kun henkisesti kuluttava ja isoin palanen työajastani sekä yritykseni tulovirrasta häviäisi. Että ehkä oma työkenttäni ottaisi samalla askeleita taaksepäin, eikä minun tarvitsisi itsekseni koittaa räpiköidä vastabittivirtaan.

Reilun viikon täydellisen someloman jälkeen tuntui todella liisteriseltä ladata taas Instagram, mutta pelottavan nopeasti siihen taas tottui, turtui tai ihastui, en tiedä. Edelleen Instagramin hektisyys saa sydämeni toisinaan ottamaan paniikkihypähdyksiä mutta suopi tuo tuossa olevan, jos niin on oleva. Paljon hyvääkin nopeudessa, keveydessä, tavoittavuudessa, katoavaisuuden lempeydessä ja aktiivisessa vastavuoroisuudessa on.

Siinä samassa minä jatkan pyrkimyksissäni saada ihmiset keskittymään hitaampaan someen; pidempien ja mietitympien tekstien sekä muuta kuin algoritmin pakosta tuutattujen valokuvien ääreen tänne blogiin. En muistanutkaan, miten hyvältä tuntuu istua alas (ihan kirjoittamiselle varatun työ)ajan kanssa, asettaa sormensa näppäimistölle ja antaa kursorin viedä.

Sen tosiaan tahtoisin, tahdon, säilyttää kesälomasta tulevaan niin töissä kuin vapaalla: hitauden ja tahdin, jossa pysyn perässä kompastelematta.

Jaa

Kesälomani alkaa tänään. Ensimmäistä kertaa vuosiin tuntuu siltä, että olen ansainnut sen. Ja se on perseestä.

Loma ei tietenkään ole hanurista. Vaan se, että juuri nyt, juuri tällaisen kevään jälkeen, tunnen ansaitsevani sen. Ja jos totta puhutaan, ei sekään ole pyllystä, vaan aivan ihanaa, mutta tahtoisin oppia ajattelemaan toisin. Olen nimittäin luonut itselleni loman ansaintalogiikan, jonka tiedostan olevan sairas.

Tein vuosien ajan töitä kurottaen vähintään edeltävän kuukauden kohti lomaa. Viimeiset viikot olin aivan henkihieverissä, ja kun loma sitten vihdoin koitti (kun olin ensin oppinut sellaista pitämään, mutta se on sitten toinen juttu se), rojahdin arjen ja loman välisen rajan yli kaikkeni antaneena. Ja ai että, miten piehtaroin omahyväisenä siinä tunteessa, että minä todellakin olen lomani ansainnut.

Koska opit menevät kallooni jännästi toisesta päästä kroppaani, eli kantapään kautta oppien, tajusin jonkun uupumuksen jälkiaallokoissa, että tämän on pakko muuttua. Aloin pedata itselleni lempeät laskeutumiset lomaan. En ottanut viimeisille viikoille deadline-hommia, jotta ehdin hoitaa töiden jälkihommat rauhassa. Ehdin jopa siivota työpöydän kaikesta siitä to do -listan ryönästä, jolle ei koskaan ole aikaa työarjessa, mutta joka silti nipistelee takaraivossa.

Jäin lomille tasapainoisena ja rauhallisena. Ja se ei tuntunut miltään.

Oli vain vähän plääh-fiilis, että tässäkö tämä nyt sitten on, loma, miksi ei tunnu siltä? Se sellainen loman alkamisen kliimaksi ja stressin purkautuminen jäi kokematta. Ääripäät eivät ryskyneet, vaan loma vähän kuin livahti kalenteriin.

Tänä vuonna on sitten taas menty siihen tahtiin, että kyllä ryskyy ja tuntuu. Se ei ollut tarkoituksellista, näin vain kävi vahingossa (okei, harjoitusta vaativa kykyni sanoa ei liittyy asiaan). Koko kevät on menty ajatellen, että ensi viikolla helpottaa, kunnes ei sitten helpotakaan, mutta ensi viikolla sitten ihan varmasti helpottaa, kun tämän viikon tästä vain jaksaa. Vanhoja uupumusmerkkejä on käynyt varoitellen kolottamassa kroppaa ja mieltä. Olen vannonut, jälleen kerran, että tällaiseksi en päästä enää työviikkojani lipsahtamaan.

Ja sitten samalla nyt huomaan odottavani, miten saan heittäytyä maaliviivan yli lomalle, niin että tuntuu jokaista ihohuokosta ja solua myöten. Olen todellakin ansainnut lomani, ja oi että miten huikentelevaisen ylevältä ja voitokkaalta se tuntuu.

Tämä kiero lomanansaintalogiikkani on kuin tapani käydä hieronnoissa:

Jos kroppani ei ole jumissa ja jomotuksilla, hierontakokemus saattaa olla vähän plääh. Tuntuu, että oliko tämä nyt sen arvoista. Vasta kun keho on solmussa, hieronta todella tuntuu. Makaan hierontapöydällä uikuttaen ja olen todellakin ansainnut hierontani. Voitte varmasti myös arvata, käynkö hieronnoissa ylläpitämässä hyvinvointiani, vai muistanko varata ajan vasta kun kuljen mutkalla ja herään aamuisin päänsärkyyn?

Voin varata vaikka heti nyt ensi kesäkuulle tyhjiä viikkoja ennen lomaa (todellakin teen sen), vaikka parit hieronnatkin vielä (ehkä, katsotaan nyt), mutta mieltäni ei niin vain väännetä ymmärtämään, että olen kyllä lomani ansainnut, röyhkeän levänneenäkin. Että lomasta voi ja saa nauttia, vaikka olo olisi jo valmiiksi hyvä.

Jaa