Valmis paketti -romaanini julkaistaan joulukalenteriäänikirjana parin viikon kuluttua, lukuluukku kerrallaan aina jouluaattoon asti. Vielä vuosi sitten tähän aikaan minulla ei ollut mitään ajatusta siitä, että voisin olla tällaisessa tilanteessa. Oli vain vanhalle ulkoiselle kovalevylle unohtunut viihteellisen romaanin idearaakile, jota en ollut miettinyt vuosiin.

Ketään ei tulla kotoa hakemaan, sanotaan. Tämän romaanin kustannussopimuksen kanssa näin kuitenkin tapahtui, vaikka tietenkin jokainen vuosien aikana kirjoittamani teksti on vienyt kohti sitä.

Mitä sitten vaadittiin, että vuonna 2014 kirjoittamani romaanisynopsis muokkaantui kymmenen vuotta myöhemmin romaanikäsikirjoitukseksi, tiukassa puolen vuoden kirjoitusurakassa? Useita sattumuksia, kohtaamisia, rakkaus jouluun sekä tarinoihin ja hulluna kirjoittamista, ennen ja jälkeen kustannussopimuksen.

Väärinymmärretty yhteistyöehdotus sähköpostissa

Tiistaina 13. maaliskuuta aloitin sekä uusissa päivätöissä Suomen Luonnolla että sain Otavalta sähköpostia, jonka otsikossa luki ”yhteistyöehdotus jouluviihdekirjasta”. Tuolloin uusi työ vei kaiken aivokapasiteettini, enkä ehtinyt avata sähköpostia arkipäivien aikana. Vilkaisin kyllä otsikkoa ja ilahduin. Luulin sähköpostin koskevan jotain tulevaa joulukirjaa, josta saisin tehdä vaikuttajamarkkinointia. Vähän vain ihmettelin, miten ajoissa ovat liikkeellä jouluaiheiden kanssa.

Kävin viikon aikana kertyneitä sähköposteja läpi vasta viikonloppuna. Säntillisesti vanhimmasta uusimpaan. Kun sitten tuli Otavalta tulleen sähköpostin vuoro, luin viestin pariin kertaan läpi ja purskahdin hepuloivaan nauruun.

Viestissä Otavan kustantamoperheen viihdetiimiin kuuluva Kariston kustannuspäällikkö ja Otavan kaunokirjallisuuden kustannustoimittaja Silka Raatikainen kertoi, että he ovat etsineet tekijää 24 viihteellisen joulutarinan kirjoittajaksi.

He olivat porukalla pohtineet, kuka olisi ”kiinnostava, hauska ja kirjoitustaitoinen, mieluiten jouluihminen”. Siinä vaiheessa naapurini, kaunoryhmän AD Piia oli maininnut minut. Kirjoitusnäytteitäni oli netti ja some pullollaan, ja ehkä Pia oli kokenut jotain huumoria siinä, että alan soittaa joululauluja pianolla viimeistään marraskuussa.

Kiitos vielä armain naapurini tästä kirjamaailman elävänä Tinderinä toimimisesta, Otavan ja minun saattamisesta ensimmäisille treffeille.

Sovimme Silkan kanssa tärskyt Otavalle maaliskuun lopulle, vaikka varoitin, että uusi työ vie kaiken aivokapasiteettini sillä hetkellä ja joutuisin saapua paikalle ilman valmiita ajatuksia.

Jouluinen tarina-aihio alkaa muodostua

Tärskysimme Silkan kanssa Otavan kirjakaupan kahvilassa aamupalan äärellä.

Raamit tulevalle kirjalle olivat selkeät. Koska kirja oli tarkoitus julkaista niteen lisäksi myös joulukalenteriäänikirjana, siinä olisi 24 lukua, eli jaksoa. Yksi jakso olisi noin puoli tuntia, eli kirjoitettuna noin 25 tuhatta merkkiä välilyönteineen. Yhteensä kuunneltavaa olisi siis 12 tuntia ja tekstissä merkkejä noin 600 tuhatta.

Näiden raamien sisässä kirja voisi olla oikeastaan mitä vain viihdyttävää. Erillisiä tarinoita tai jatkotarina, faktaa tai fiktiota.

Minä tiesin heti, että tahtoisin sen olevan fiktiota, unelmani kun on ollut viedä kirjoittamistani siihen suuntaan. Nopeasti oli myös selkeää, että kirja olisi yhtenäinen tarina.

Koin myös heti, että tahdon kirjoittaa viihteellistä romantiikkaa. Kun pohdimme, mitä minulla jo valmiiksi olevat lukijat, te ihana siellä ruutujen toisella puolen haluaisitte lukea, ajatukset lähtivät viemään lapsiperhesuuntaan. Te kaipaatte enemmän perhetekstejä, joita taas omasta elämästä ammentamalla en koe mielekkääksi tai edes mielenkiintoiseksi enää samoissa määrin kirjoittaa kuin ennen. Mutta fiktio onkin sitten toinen juttu!

Tässä vaiheessa aamupalatärskyjämme muistin yhtäkkiä, että minähän olen miettinyt tällaista kirjaa jo, itse asiassa vuosikymmen sitten.

”Sun pitäisi kirjoittaa mama-littiä”

Kymmenen vuotta sitten tein töitä televisiotuotantoyhtiössä.

Yksi työkavereistani, Tiia, opiskeli töiden ohessa käsikirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa, jossa hän oli tutustunut muihin kirjoittajiin, myös viihdekirjailijoihin. Kai siksi hän näki blogissani jotain, mitä itse en olisi tullut ajatelleeksikaan.

Tiia oli lukenut tämän postaukseni sadepäivän tunnelmasta päiväkodin pihassa, ja pitänyt sitä hauskana. Hän ehdtti, että minun pitäisi kirjoittaa mama littiä, jota ei suomeksi juurikaan ollut saatavilla.

Itse en edes tiennyt moisesta genrestä, mutta se on väännös noihin aikoihin käytössä olleesta ja itselleni aikoinaan hyvinkin rakkaasta kirjallisuusgenre chick litistä, josta ehkä nykyään puhutaan enemmänkin rom-comina, romanttisena komediana. Mama litissä kyse on siis viihteellisestä kirjallisuudesta, jossa päähenkilöt ja kohderyhmäkin ovat äitejä.

Ajatus jäi muhimaan päähäni, ja kun televisiotuotanto ja sitä myöten työsopimukseni loppuivat, muovasin kirjasynopsiksen valmiiksi.

Lähdin polleasti hakemaan kirjalleni apurahoja, joita jännä kyllä en saanut viihdekirjalle, jolla ei ollut kustannussopimusta ja jota en ollut kirjoittanut sivuakaan.

Kirja-ajatus hautautui muiden töiden alle ja synopsis laatikon pohjalla olevalle kovalevylle.

Ikivanhan kirjasynopsiksen muovautuminen kirjaesittelyksi

Tapaamisessa Otavalla muistin yhtäkkiä tuon kirjoittamani synopsiksen. En ihan tarkalleen muistanut, minkälainen ideani oli, mutta sanoin Silkalle yrittäväni etsiä sen. Ehkä siinä olisi kirjanjuurta.

Kotona kävin läpi ulkoisia kovalevyjä, ja aloin jo olla varma, että kirjasynopsis olisi ollut vain kymmenen vuotta sitten käytössäni olleen ja sittemmin kierrätykseen laitetun tietokoneeni kovalevyllä. Mutta sitten, yhden vanhan ulkoisen kovalevyn epämääräisesti nimetyltä kansiolta se löytyi:

Valeraskaus (Työnimi)

Valeraskaus on fiktiivinen chick lit -romaani naiseudesta, äitiydestä ja epätoivoisesta halusta tulla raskaaksi. Romaanin päähenkilö on yhden lapsen äiti Vuokko, joka yrittää luovia kaksivuotiaan esikoistyttärensä, televisiotuotantoyhtiön tuottajanpaikkansa sekä parisuhteensa välillä. Pitäisi myös treenata, nähdä ystäviä, laittaa hyvää ruokaa ja myydä käyttämättä jääneet kestovaipat – tai edes ehtiä hakemaan lapsi ajoissa päiväkodista.

Vuokko ja hänen miehensä ovat yrittäneet jo useamman kuukauden ajan tulla raskaaksi, mutta mitä tehdä kun pikaiset sutaisut Pikku Kakkosen aikaan eivät tunnu riittävän? Kuukausi toisensa jälkeen menkat sotkevat suunnitellun perhekuvion, ja samoihin aikoihin Vuokko palkkaa tuottamaansa televisio-ohjelmaan juontajaksi Mikon. Nopeasti käy selväksi, että Mikolla tuntuisi olevan halua auttaa Vuokon vauvahaaveissa vaikka työajalla. Onko sillä lopulta väliä, kuka sen vauvansiemenen kylvää?

Siinä se oli! Kirja-ajatus tuntui edelleen omalta, kutkuttavalta. Ja vaikka tarina valmiiksi kirjaksi ei etene näin suorasukaisesti, laitan tähän Valmis paketti -joulukalenteriäänikirjan esittelytekstin, sillä vaikka päähenkilöiden nimien lisäksi muitakin asioita on muuttunut, kyllähän nämä samaksi kirjaksi tunnistaa:

Valmis paketti

Hulvaton, kuuma joulukomedia Lähiömutsina tunnetulta Hanne Valtarilta.

Joulu lähestyy ja Emman elämässä on kaikki kohdillaan: ihana puoliso Ville, suloinen tytär, kiinnostava työ – mutta jotain puuttuu. Nimittäin toinen lapsi. Jouluihmisenä Emma on asettanut itselleen deadlinen: aattona hän haluaa solmia silkkirusetin vatsansa ympärille. Mutta miksi Ville välttelee niinä harvoina hetkinä, kun pikkulapsiarjessa olisi mahdollista päästä tositoimiin?

Emman tuottamaan tosi-TV-ohjelmaan palkataan juontajaksi Dani, tunnettu alfauros. Pian käy selväksi, että Dani olisi valmis auttamaan Emmaa vauvahaaveiden toteuttamisessa, vaikka työajalla. Onko sillä lopulta väliä, kuka vauvansiemenen kylvää?

Näyteluvun jälkeen kustannussopimus

Otavalla innostuttiin kovalevyltä kaivetusta synopsiksestani, ja näimme kaikki heti, miten ajatus on helppo ja hauska leipoa jouluisiin tunnelmiin.

Sovimme, että kirjoitan näytteeksi ensimmäisen luvun.

Nakutin sen pääsiäisenä parissa päivässä, hämmästyneenä, miten luontevalta ja omalta sekä tarina että fiktion kirjoittaminen heti tuntuivat. Syntymäpäivänäni 2. huhtikuuta lähetin ensimmäisen luvun luettavaksi Silkalle.

En onneksi ehtinyt päivätöiden pyörityksessä kovasti murehtia sitä, että Silkan vastaus antoi odottaa itseään useamman päivän. Sähköposti kun oli jäänyt roikkumaan lähettämättömänä! Mutta vajaan parin viikon päästä sain vastauksen ja varmuuden: tekstistäni oli tykätty ja sitä haluttiin lisää.

12. huhtikuuta kirjoitin nimeni alle kustannussopimukseen. Samalla loin itselleni aikataulun: 1 luku eli 25 tuhatta merkkiä viikossa, seuraavien 24 viikon ajan. Näin paketti olisi valmis ajallaan, syyskuun lopussa.

Miten oikein pystyin pysymään päivätöiden ohessa moisessa eittämättä hullussa aikataulussa? No se oli ihan kreisiä se, mutta mahdollista, vaikka en suosittele moista komboa kenellekään. Mutta palaan siihen myöhemmin.

Ja valmista tuli. Tällä hetkellä teksti elää jo erillisenä minusta, audiotuotannossa. Joulukuun ensimmäinen päivä aukeaa ensimmäinen lukuluukku kuunneltavaksi Storytelissa. Ja siitä sitten yksi luukku joka päivä, aina jouluaattoon saakka.

Jos tahdot lukea kirjan mieluummin niteenä, Valmis paketti ilmestyy painettuna vuoden 2025 syksynä Otavalta. Samoihin aikoihin kirjaa voi kuunnella ja lukea Storytelin lisäksi myös muissa ääni- ja e-kirjapalveluissa.

Miten kutkuttava joulukuu tulossa!

En toivoisi tämän olevan perinne, mutta jotenkin siitä sellainen on tullut: lähes joka vuosi syysloman koittaessa olen kaikkeni antanut.

Nytkin uupumus norui avohaavana rintapielessä ja tuntui, että jos pitäisi jaksaa enää yhtään mitään, tapahtuisi kuten viimeisiään vetelevälle tietokoneelleni vähän väliä. Kuuluisi vain sähikäisenä ujeltava piu, minkä jälkeen ruutu pimenisi ja laitteiston uudelleen herättelyyn menisi nykymaailman ajankulumittaristolla iäisyys.

Kulunut puolivuotinen on ollut niin täyteläinen, että kaikkea on loiskunut ja norunut yli, tunkenut paikkoihin ja hetkiin, joihin niillä ei pitäisi olla asiaa. Miten voikin olla, että on joko liian vähän tai liikaa, ei koskaan sopivasti.

Terapeutti sanoi, että ihan itsehän sinä olet nämä kaikki työt tähän päällekkäin ottanut. Sisälläni kuohahti ärsyyntyminen. Sanoin terävästi takaisin, että jos olisin itse voinut päättää, olisin ottanut osan hommista vaikka viime vuodelle, jonka hiljaisuus kaikuu pankkitililläni edelleen. Luova ala on luomisen lisäksi luovimista, eikä työpöydälle jonkun muun toimesta kertyvää työtehtäväpinoa ja kellokortin mukana päälle ja pois kytkeytyvää työaikaa.

Ja silti; jotain kertoo sekin, että nuo viikkoja sitten sanotut sanat saavat edelleen kihisemään harmituksesta. Jos niissä ei olisi mitään totuusperää, miksi ihmeessä kaivelisin ja pureksisin niitä takahampaideni välistä edelleen.

No mutta sitten, eteläisen Suomen syyslomien kynnyksellä, kirjan käsikirjoitus lähti viimeiselle kierrokselle kustannustoimittajille, minkä lisäksi sain päivätöistä viikon lomaa. Ensimmäiset aidot oikeat vapaapäivät kuukausiin, ensimmäinen palkallinen lomani koskaan.

Pakattiin villakalsarit, sienikorit ja termarit vuokra-autoon ja ajettiin perheen kanssa Inkooseen vuokramökille. Olemme viettäneet noissa maisemissa jokaisen syysloman nyt 12 vuoden ajan. Kuopus on ollut siellä ensimmäisen kerran pariviikkoisena, nukkuen päiväunia takkatulen lämmössä kerällä kuin kissa. Se näkymän tallentanut kuva on lempikuviani noilta ajoilta; niin täynnä lämpöä, onnea, suloisuutta ja vastasyntyneen makean kirpeää tuoksua.

Esikoisen ollessa vielä henkselillisissä kurahaalareissa, kohdattiin vuokramökkiä ympäröivissä metsässä nuori hirvi. Olimme yhtäkkiä ihan liki, tuijottelimme toisiamme silmästä silmään. Pitkäkoipi säikähti meitä enemmän kuin me häntä, ja jälkeen jäi kasa papanoita. Suklaarusinoita, kuten eräs kurahaalarinen silloin tuumasi.

Tiedän toki, että noissa maisemissa on myös helteisen hikisiä kesäpäiviä ja tähtikirkkaita pakkasöitä, mutta se tuntuu ajatuksena omituiselta. Itselleni noilla sammalmättäillä on aina syksy, jolloin hanhet lentävät humisevien kuusten yli kaakattavissa auroissa ja ruska alkaa taittaa marraskuun pehmeään pimeyteen.

Minulle nuo metsät ovat rauhaa ja lepoa, martaista tuoksua ja kumpparin alla moiskahtavia rahkasammalmattoja. Vuokramökin kaappeihin pakatut jäänteet kesästä tuntuvat aina yhtä oudolta, kun ne osuvat käsiin etsiessä tulitikkuja, joilla sytyttää kynttilöitä hämärään.

Jokaisen päivän rytmi oli sama, turvallinen ja raukea. Minä nukuin pidempiä yöunia kuin lapset, heräsin viimeisenä olohuoneen lattialle rakentamastamme jättimäisestä siskonpedistä, jossa mahduimme nukkumaan lähekkäin koko perhe.

Puoliso oli ehättänyt käydä laittamassa kiukaaseen pienet tulet. Pulahdin uimaan veteen, joka höyrysi yön viileyden jäljiltä ja peilasi pinnastaan rantojen ruskaa. Vesimittari laiturilta oli hävinnyt, mutta veden lämpötila on nyt asteikolla ”täydellisen viileää”. Uimatossuilla ja -hanskoilla voi uida vielä nautinnollisen pitkään, mutta silti vesi on jo niin kylmää, että se herättää ihosolut.

Uinnin jälkeen makoilin lauteilla, lempeiden löylyjen laskeutuessa raukeutena keholleni. Kiukaan pesässä naksui hiljalleen muutama klapi, Vichyn suolaisuus maistui yhä kielelläni. Itketti, eritoten onnesta, mutta myös väsymyksestä, joka päivien kuluessa alkoi hämmästyttävän nopeasti sulaa huojennukseksi. Ei pitäisi olla ylpeä itsensä henkihieveriin raatamisesta, mutta hitto vie, minä tein sen ja vieläpä hyvin. Kiitos minä, supisin hiljaa.

Mökillä puoliso oli laittanut aamupalan valmiiksi, nolotti, miten vähän tein ja miten paljon sain. Puuron päälläkin oli valmiina kaikkea, mitä hän tietää minun toivovan: marjoja tai hilloa, banaania ja maapähkinävoita. Vaikka arkenakin sytytän aamupalalle kynttilän hämätäkseni kiirettä, nyt kynttilä ehti palaa pitkään, eikä kelloa tarvinnut vilkuilla. Hesarin sijaan luin muutaman sivun kirjaa.

Päivisin kuljimme metsissä. Kuuntelin purojen lorinaa, imin metsän väkevää tuoksua sisuksiini ja makoilin mättäissä, kunnes kosteus alkoi hiipiä vaatteista läpi. Otti ihan kipeää, kun olin niin onnellinen meistä, meidän perheestämme, yhdessä olemisesta.

Mennessä repuissa painoivat eväät, tullessa sienikoreissa sienet. Vuokramökin ympärillä olevat metsät ovat sieniapajineen satumaisia. Kantarellit, orakkaat ja mustatorvisienet syötiin reissun aikana, mutta suppilovahverot kerättiin talvenvaralle. Meillä oli mökillä mukana iso kuivurimme, joten monikiloiset saaliit mahtuivat lopulta kuivattuina yhteen isoon muoviseen kestokassiin ja auton takaluukkuun.

Iltaisin saunoimme, ja sain koko perheestä seuraa kuun valaisemalle laiturille, kun pulahdimme uimaan. Ehdin myös aloittaa neuletyön, johon helmikuussa ostin langat ja tein koetilkut. Aloimme katsoa alusta Gilmore Girlsejä, joka on ennestään tuttu sarja ainoastaan minulle. Uutta itselleni on kuitenkin se, että tajusin GG:n olevan sarja, jonka nautinnollisen hidasta ja dialogiin perustuvaa kerrontaa pystyn hyvin seurata samalla kun neulon.

Tiedän siis ainakin kaksi asiaa, johon käytän nämä arkeenkin tipahtaneet vapaatunnit, joiden määrä tuntuu aivan huikentelevaiselta vielä nyt ennen kuin se laimenee tavalliseksi, kuten kuuluukin.

En sano, että voimani olisivat palautuneet yhdessä viikossa entiselleen. Mutta muistan taas, mitä muuta elämä on kuin työpöydän ääressä aamusta iltaan istumista, kahta eri tietokonetta vaihdellen. Ja hitsit, onpa se ihanaa elämää se. Oksennustautiin vertaaminen ei ihan toimi, mutta jotain samaa tässä on; niin hyvältä ihan perusjututkin tuntuvat, kun niille on pitkästä aikaa mahdollisuus.