Neulemateriaalit saatu osana taannoista yhteistyötä Myssyfarmin kanssa

Olen luvannut olla koskaan käyttämättä neuloosi-sanaa, mutta nyt en tiedä muuta tapahtuneeksi kuin sen. Neuloin itselleni valmiiksi Tähkä-villatakin alle kolmessa kuukaudessa, ja pääasiallisesti puikot kilisivät kolmen viikon aikana ensin kaamoslomalla ja sitten joululomalla.

En ole koskaan saanut edes patalappua valmiiksi näin nopeasti. Enkä ole siksi koskaan tätä ennen viitsinyt ottaa puikoilleni isoa neuletyötä, sillä ajattelin, että valmista ei tulisi koskaan. Olen tyytynyt asusteisiin (kuten kuvissa päässäni olevaan Muffi-pipoon) tai korkeintaan neulomaan paitoja lapsille. Mutta nyt se sitten tapahtui, neuloin ensimmäisen aikuisten kokoisen villatakin!

Tähkä-neuletakin materiaalit kaikkine tykötarpeineen, langoista ohjeeseen, sain Myssyfarmilta. Tein takin M-koon ohjeilla. Kaltaiseni satunnaisneuloskelija oli ohjeen kanssa välillä aivan hermorauniona, ja liekö palautteellani merkitystä, kun Myssyfarmin sivuilla tämän neuletyön vaikeustasoksi on muutettu ”edistyneet”.

Ensimmäiseksi neuletakiksi en Tähkää siis suosittelisi. Mutta jos vähänkään on tietotaitoa JA aina päivystävä neulehätäpuhelin, sitten haaste on mahdollista ottaa vastaan. Oma neuletukihenkilöni Tiina auttoi, kun langat ja aivot olivat menneet solmuun ja antoi kullan arvoisen vinkin: kirjoita hankala kohta itselle auki. Niinpä purin taidoilleni kryptisen kohdan ohjeesta kahden paperiarkin muistiinpanoiksi, joissa avasin kaikki lyhennykset. Johan alkoi sujua!

Valmiiseen työhön jäi useampia kohtia, joista näkee, että nyt keskittyminen on herpaantunut tai osaaminen loppunut. Mutta perfektionistin siedätys epätäydellisyyteen tuottaa näemmä hedelmää, sillä se ei harmita kuin hitusen. Harmitusta enemmän koen valtavaa ylpeyttä, että osasin jotain tällaista. En tiedä, voiko vielä joskus tulla aika, kun Tähkää pukiessani en ääneen huokaile ihastuksesta ja hämmästyksestä, että tällaisen osasin itse tehdä.

Tähkä-villatakin lanka on suomenlampaan luomuvillasta tehtyä muhkeaa lankaa. Kivi-nimistä harmaata lankaa ei ole värjätty, vaan se on yhdistelmä mustien ja vaaleampien lampaiden villaa. Se tuntuu niin ajatuksena kuin iholla mukavalta. Lanka on kauniin eläväistä ja kosketuksissa siihen välittyy jotain juurevaa onnea ja varmuutta.

Takki on myös hurjan lämmin, sellainen, joka hartioilla ihan säteilee pehmeää lämpöä. Luulen, että tämä on niitä villatakkeja, jotka menevät ilmojen lämmetessä tarvittaessa ulkotakista.

Kimonomainen tyyli takissa on ihan minua. Leveä malli on tyylikkään rento, ja juuri lanteille yltävä pituus toimii kivasti farkkujen ja vyötäröltä kapeiden mekkojen kanssa. Muhkeat hihat ovat upeat (tein hihoista pidemmät, eli ne riittävät kaltaiselleni gorillakädellekin), ja ne pussittuvat nätisti hiharesoreilla. Näin hihat saa myös kiskottua ylös tarvittaessa.

Vaikka Tähkä on upea näinkin, mielessäni itää tehdä siitä vielä personoidumpi. Katsokaa vaikka tätä Tiinan Tähkä-takkia, joka on värikkäine palleroineen ihan Tiina! Asikaisen ja naapurinsa neulontasuunnitelmista inspiroituneena ajattelin, että voisin kirjailla selkään kannattamani tiimin nimen. Selässä komeileva Hertsika värikkäin ja kukkaisin kirjaimin olisi erittäin päheä.

Nyt vain pitäisi opetella kirjomaan. Mutta onhan tässä kuukausi-pari aikaa, kunnes urbaanin martan on aika vaihtaa langat ja neulepuikot siemenpusseihin ja istutuslapioon.

Jaa

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Minä ja piano, meidän väliimme ei helposti pääse itseään änkeämään edes lapsiperhehärdelli. Ovet, seinät ja vastamelukuulokkeetkaan eivät saa aikaan samanlaista näkymätöntä seinämää ympärilleni kuin pianoharjoittelu.

Kun istun pianon ääreen ja avaan nuottivihon, jok’ikinen solumyttyrä aivoistani tarvitaan, jotta saan kuljetettua nuotit pääni kautta käsiin ja siitä pianokoskettimiin. Se on jotain ihan muuta kuin teen työkseni, se on ihan erilaista kuin mikään harrastukseni. Siksi se on niin ihanaa, kamalaa ja täyden keskittymiseni vaativaa.

Pään kokonaisvaltaisen käytön täytyy selittää se, että voin lasten – ja useasti myös heidän kavereidensa – mekastaessa ympärilläni soittaa täysin uppoutuneena tekemiseeni. Koska jos yritän samassa metelissä vaikkapa kirjoittaa omassa työhuoneessani, oven ollessa kiinni ja vastamelukuulokkeiden soittaessa pianosäveliä korviini, ajatukseni keskeytyvät vähän väliä.

Pianoa soittaessa on toisin. Kun vain pääsen alun haparoinnin jälkeen sisälle harjoitukseen, muu maailma ympäriltä katoaa. Ympärillä kyllä juostaan, tanssitaan ja tehdään kärrynpyöriä. Nujakoidaan, tapellaan ja kommunikoidaan juuri niin kovaan ääneen kuin lapset välillä kommunikoivat. Mutta ärsykkeet eivät kulkeudu minulle asti, kaistaa ei ole vapaana niiden vastaanottamiseen.

Vasta silloin, kun möly yltyy ympärilläni niin isoksi, että en kunnolla kuule, mitä soitan, keskittymiseni herpaantuu.

Olenkin miettinyt, että jos olisin parempi soittamaan pianoa, pystyisinkö samaan. Jos nuottien kieli olisi tuttu kuin äidinkieleni ja sormet osaisivat kulkunsa ilman sataprosenttista pinnistelyä, sulaisiko näkymättömiin seiniin mökän mentäviä reikiä. Todennäköisesti.

Mutta minulle piano tulee luultavasti aina olemaan jännittävä ja mysteerisyydessään ärsyttäväkin. Kuin matka tuntemattomaan maahan ja kulttuuriin, jossa kulkiessaan tarvitsee ja haluaa keskittää kaikki aistinsa, jotta osaa kulkea, olla ja nauttia.

Jaa