Onko sellainen fiilis, että tarvitsisi huuhdella mielestä sakkaa pois kunnon itkuilla? Itselläni on. Kuluneena syksynä on ollut kaikenlaista, joka on alkanut kerääntyä limaisen tahmeaksi kerrokseksi sisuksiin. Tiedän, että kunnon itku auttaisi.

Mutta missä välissä sitä nyt itkeä ehtii? Tai etenkin missä välissä tässä ehtisi toipua itkemisen jälkeisestä raukeushorkasta? En tiedä, ja siksi terapiassakin on pakko itseään aina vähän himmailla. Aamun terapiasession jälkeen pitää aina vielä sitä ja tätä, mille kunnon itkujen jälkeen ei olisi energiaa jäljellä.

Aikuisuus on siis ilmeisesti muun muassa sitä, että pitää varata itselleen kalenteriin aika itkulle. Olen ihan tosissani miettinyt, että järjestäisin itselleni vaikka sitten keskeltä arkea itkupäivän, jonka tavoitteena ei ole mitään muuta kuin itkeä. Päivän aikana voisi, jos itkemiseltä ehtisi ja tokenisi moiseen, katsoa nyyhkyleffan tai vaikka pari – että varmasti tulee rään ja kyynelten kyydissä vuodatettua kropasta ulos mahdollisimman paljon murhekuonaa.

Genrellä ei väliä, kunhan itkettää

Vietin nyyhkyleffapäiviä tarpeen mukaan joskus teininä. Muistan, miten kunnon itkujen jälkeen oli aina totaalisen voipunut mutta rauhallisen tyyni olo. Sen sijaan en yhtään muista, mitkä elokuvat niitä nyyhkyleffojani olivat (hyvän mielen esiinkaivamiseen katsoin uudestaan ja uudestaan VHS-kasetilta Clueless-elokuvan) ja ehdin nykyisellään katsoa harmillisen vähän leffoja, joten kysyin Instagram-seuraajiltani parhaita itkuelokuvia.

En kysynyt nyyhkyelokuvia, sillä siitä määreestä tulee vähän romanttiset vibat, vaan juuri itkuelokuvia, genreviidakon laidasta laitaan. Ja suosituksiahan tuli, laidasta laitaan, 1940-luvulta tähän päivään.

Joten seuraavaksi tärkeää tietoa kaikille räkäitkujen tarpeessa oleville. Lisäsin kaikkiin linkin traileriin, ja mitä niitä kyynel silmässä vilkuilin, itkulupaus pitänee paikkansa.

Elokuvia, jotka saavat kyynelkanavat vuotamaan

Jaa

Kaupallinen yhteistyö: Helsingin kaupunginorkesteri ja Musiikkitalo

Oli vuosia, kun treffit puolison kanssa sai laskea yhden käden sormilla. Hiljalleen olemme kuitenkin aaltoilleet lapsiperhe-elon sykleissä aikaan, kun voimme hilpaista puolison kanssa kahdestaan kylille sen kummemmitta säädöittä, vaikka arki-iltana. Ei nyt alvariinsa, mutta silloin tällöin. Kunhan palaamme viimeistään muiskauttamaan hyvän yön suukot lapsille, iltatoimet kotona hoituvat ilman aikuiskomentoa.

Kai tähänkin joskus tottuu, mutta nyt moinen mahdollisuus tuntuu vielä huikentelevaisen erityiseltä ja ihmeelliseltä. Joka kerta pitää vähän nipistää itseään ja treffikaveriakin, että ajattele, täällä me vain liihotellaan, ja vastuun keveys – niin näennäistä kuin se onkin – on niin ilmavaa, että sen aistii.

Vauvan avecina klassisen musiikin konserttiin

Viime viikolla läksimme puolison kanssa helmat ja housunlahkeet kepeinä Helsingin Kaupunginorkesterin konserttiin Musiikkitalolle. Kaupungin oma sinfoniaorkesteri ja vuonna 2011 avattu Musiikkitalo ovat kumpainenkin asioita, joihin tutustuimme puolison kanssa ehkä vähän yllättäenkin lapsiperheellistyttyämme.

Esikoinen oli aikoinaan seitsemän vuoden ajan Helsingin kaupunginorkesterin kummilapsi, kuten kaikki vuonna 2012 syntyneet ja projektiin mukaan lähteneet helsinkiläislapset. Itse en muistaakseni ollut sitä ennen koskaan käynyt klassisen musiikin konsertissa, mutta niin vain minä pääsin vauvan avecina kamarimusiikkikonsertteihin ja sitten hiljalleen nauttimaan ihan koko sinfoniaorkesterin loihtimasta musiikkilumosta.

Nuo vuodet toivat ymmärryksen, että no tietenkin; ihan kuten taidemuseossa käydäkseen ei tarvitse niin sanotusti ymmärtää yhtään mitään taiteesta siitä nauttiakseen, sama pätee klassisen musiikin konsertteihin. Itse asiassa on aika mukavaa vaihtelua, kun ei tarvitse käsittää tai havainnoida mitään, sen kun vain antautuu musiikin vietäväksi.

Edullisia ja ihan ilmaisia konserttielämyksiä

Vuodet Helsingin kaupunginorkesterin kummilapsen äitinä loivat itselleni ylipäätään tavan käydä klasarikonserteissa. Kun sellaiseen ei ole kasvanut lapsena, ei ihan havaitse, että sellaista ylipäätään on olemassa Tiedättekö; että kun nyt miettii vaikka treffi-iltaa tai tapaamista ystävien kanssa, mieli skannaa esimerkiksi leffojen, museoiden, stand-upin, teattereiden, näyttelyiden ja musakeikkojen lisäksi myös klassisen musiikin konsertteja.

Itseni on yllättänyt (eli olen saanut itseni kiinni mielikuvien luomista olettamuksista), että klassisen musiikin konsertit ovat niin edullisia. Esimerkiksi lippu Helsingin kaupunginorkesterin konserttiin Musiikkitalon Konserttisalissa maksaa aikuiselta edullisimmillaan 10 euroa, riippuen istumapaikoista. Lisäksi lähes joka viikko Musiikkitalolla pääsee kokemaan musiikkia täysin ilmaiseksi!

102 muusikon voima

Puolison ja minun taannoisilla arkiviikkotärskyillä kävimme kokemassa juurikin Helsingin kaupunginorkesterin konsertin. Liekö maalaistaustani, joka saa erityisen paljon arvostamaan ja ihastelemaan sitä, että omalla kotikylällä on oma sinfoniaorkesterinsa. Siinä on jotakin upeaa, liikuttavaakin.

Ajatelkaa nyt: kapellimestari ja säveltäjä Robert Kajanus perusti vuonna 1882 Helsinkiin 36 soittajan vahvuisen orkesterin, ja hänen tavoitteenaan oli kerätä yhteen kaupungin parhaat muusikot sekä ulkomaan vahvistukset. Helsingissä oli tuolloin vajaat 38 000 asukasta, ja orkesterin perustanut Kajanus halusi tarjota näille helsinkiläisille musiikkielämyksiä ja suurten säveltäjien mestariteoksia joka viikko. Onneksi tuollaisia huikentelevaisesti haaveilevia ja toimivia ihmisiä on elänyt ja yhä elää!

Nyt, 140 vuotta myöhemmin, Helsingissä on yli 650 000 asukasta ja Helsingin kaupunginorkesteri on kasvanut 102 muusikon vahvuiseksi sinfoniaorkesteriksi. Orkesterin perustajan toive huippumuusikoiden säännöllisestä orkesteritoiminnasta ja esiintymistä kaupunkilaisille pitää edelleen kutinsa.

Vuosien saatossa mukaan on kertynyt ja matkalle on talletettu sellaista helsinkiläistä kulttuurista pääomaa, että orkesterin konsertissa tuntuu siltä kuin saisi olla seuraamassa elävän kansallisaarteen voimallista ja kauniisti soivaa hengittämistä.

Ei ole pakko, mutta saa: pukeutua fiinimmin ja tilata väliaikatarjoilut

Me valmistauduimme konserttitreffi-iltaan tilaamalla väliaikatarjoilut etukäteen. Väliajan voi tietenkin viettää ihan vain käyskentelemällä komeassa Musiikkitalossa tai nappaamalla pystybaarista vaikka kahvit ja pullat. Nyt treffeillä oli kuitenkin kiva voida istahtaa suoraan valmiiksi katettuun pöytään, jossa odotti vegaaninen Kanteletar-herkkusetti kahdelle, teet ja lasilliset kuohuvaa.

Itse tykkään myös siitä, että vaikka ei tarvitse, klassisen musiikin konserttiin saa pukeutua vähän prameammin. Kun lorvii päivänsä pääasiassa kotitoimistovaatteissa ja iltaisin juoksentelee pitkin metsiä trikoissa ja kuraisissa juoksutossuissa, on kiva nostattaa treffien tunnelmaa arjen yläpuolelle kiskomalla niskaan paremman koltun.

Tukuittain sävelien synnyttämiä tunteita

Rakastan sitä tunnelmaa, mikä Musiikkitalossa vallitsee ennen konserttia: muusikot virittelevät soittimiaan, puheensorina pulppuaa ja odottavainen lämmin tunnelma täyttää Konserttisalin. Musiikkitalossa on viisi pienempää musiikkisalia ja sen lisäksi rakennuksen ytimessä oleva iso Konserttisali, joka laskeutuu lämpiötiloista alas kuin puuhun kaiverrettu jättimäinen kraatteri. Tuo näkymä on joka kerta yhtä vaikuttava.

Tällä kertaa Helsingin kaupunginorkesterin konsertti koostui kolmesta osasta.

Ensimmäisessä osassa orkesteri esitti säveltäjä Magnus Lindbergin sävellyksen Absence, joka kantaesitettiin vuonna 2020 ja jossa säveltäjä pyrkii vuoropuheluun Beethovenin kanssa. Toinen osa koostui viimeisenä romantikkona pidetyn Sergei Rahmaninovin vuoden 1934 Paganini-rapsodiasta. Lopulta hypättiin vuoteen 1812 ja Ludwig van Beethovenin seitsemänteen sinfoniaan.

Oli hauska huomata, että kaltaiseni klassisen musiikin uivelokin huomasi aikamatkaavansa musiikin tahdissa!

Oli myös jännittävää päästä seuraamaan vierailevan kapellimestarin, portugalilaisen Joana Carneiron, vimmaista elekieltä, jolla hän kiskoi orkesterin mukaansa tunnelmiin. Olin jossain vaiheessa varma, että kapellimestarin koroke pian romahtaa alta, sellaisella tunteella, ilmehdinnällä ja fyysisellä voimalla hän tahtipuikkoa ja itseään heilutti. Carneiron hiuksetkin hulmusivat kuin tuulikoneen voimasta.

Erityismieleinen lisä oli Paganini-rapsodian aikaan lavalle flyygelin kanssa tullut palkittu ja hehkutettu venäläinen pianisti Alexander Melnikov. En minä häntäkään entuudestaan tiennyt, mutta kun on kaltaiseni aikuisena pianonsoittoharrastuksen uudestaan ja alusta aloittanut, on aina yhtä ällistyttävää ja upeaa päästä seuraamaan ammattipianistin työskentelyä pianon kanssa. Ja jestas, miten ilmeikästä tulkintaa Melnikovillakin! Aluksi harmittelin, että emme istumapaikoiltamme nähneet hänen käsiään, mutta eipä haitannut, sillä sen sijaan saimme kasvot ja eleet, jotka toistuivat maagisesti pianon kautta musiikkina.

Keuhkot toimivat kaikukoppina ja yleisö soi osana konserttia

Luulen, että minäkään en konsertin aikana ollut paikoillaan ja ilmeettä, vaan huojuin kevyesti musiikin luomilla laineilla. Voisin melkein vannoa, että sydänkin tasasi tahtiaan musiikkiin. On mieletöntä, millä voimalla sinfoniaorkesterin kymmenillä ammattilaismuusikoilla ja heidän akustisilla soittimillaan syntyvä musiikki resonoi kehossa. Tuntui kuin kehoni olisi kaikukoppa, joka luo sille annetusta musiikista oman värähtelevän sävelensä, vähät välittämättä siitä, että kehon yllä keikkuva pää ei mukamas ymmärrä klassisesta musiikista mitään.

Ja tiedättekö, kuulin jälkikäteen, että Konserttisalin suunnitellut Yasuhisa Toyota on salin akustiikkaa suunnitellessaan ottanut huomioon, että ihmiset keuhkot toimivat kaikukoppana. Eli se ei ollut vain kuvitelmaa, vaan minä todellakin soin osana konserttia! Salin penkeissä on akustiikan takia kolo, joka tilavuudeltaan vastaa suurin piirtein aikuisen ihmisen keuhkoja – näin Konserttisali soi tyhjänäkin lähes samalla tavalla kuin täynnä. Nippelitietorakastaja minussa on mielissään tästä uudesta tiedosta!

Kotimatkalla, värähdellen soineena ja käsi kädessä puolison kanssa kulkiessa, olo oli paijattu ja täyttynyt, levollinen ja ilakoiva samaan aikaan.

Konserttitärpit Musiikkitalossa loppu- ja alkuvuoteen

Sitten vielä nivaska tärppejä! Kävin kurkkimassa Musiikkitalon tarjontaa loppuvuodeksi sekä vuoden alkuun ja poimin sieltä konserttivinkit niin lapsiperheille, ystävien tapaamisiin kuin treffeille pusukaverin kanssa. Kannattaa tsekata myös Black week! -konserttilipputarjoukset, siellä on alessa esimerkiksi Rajaton-lauluyhtyeen joulukonsertti.

28.11. Jouluiset yhteislaulut.  Esilaulajana toimii Yleisradion vuoden nuorisokuoro, turkulainen Chorus Iuvenalis Timo Lehtovaaran johdolla. Rakastan laulaa joululauluja, ja on kaltaiselleni uskontokuntiin kuulumattomalle kiva, että laulamaan pääsee muuallakin kuin kirkossa. Ilmainen sisäänpääsy, mutta ilmaisliput kannattaa varata etukäteen.

8.12. HKO – suomalaisen musiikin päivä. Illan aikana soi Jean Sibeliuksen viulukonsertto sekä taannoin menehtyneen Jaakko Kuusiston sinfonia, jota Kuusisto sävelsi vakavan sairauden varjossa. Helsingin kaupunginorkesteria johtaa Osmo Vänskä ja solistina mukana on Sibelius-viulukilpailun voittaja Inmo Yang viuluineen. Tämä konsertti on loppuunmyyty, vaan eipä hätää, kyytiin pääsee kotisohvaltakin. Konsertti nähdään suorana HKO Screen -verkkolähetyksenä ja sen voi myös katsoa myöhemmin tallenteena täällä.

11.12. Helsingin barokkiorkesterin joulukonsertti. Pohjoismaalaisen joulunodotusajan keskelle hieman ranskalaista eleganssia barokkimusiikin sävelin. Kävin taannoin kuuntelemassa barokkiorkesterin konsertin, mikä oli hauska aikamatka soittimiin ja säveliin, joita vastaavia olin nähnyt ja kuullut aikaisemmin vain elokuvissa.

22.12. Lumiukko. Vantaan Viihdeorkesteri soittaa brittiläisen Raymon Briggsin samannimiseen lastenkirjaan perustuvasta iki-ihanasta animaatioelokuvasta musiikkia, samalla kun katsotaan elokuva. Illan aikana kuullaan musiikkia myös Tšaikovskin säveltämästä Pähkinänsärkijä-baletista. En kestä, että me olemme samaan aikaan matkalla joulunviettoon muualle – menkää te muut, jotka pääsette!

12.1. HKO – Inkinen & Armstrong. Tämä kuulostaa herkulliselta: illan aikana kuullaan muun muassa Sibeliuksen viidennen sinfonian kuusitoista joutsenta, jotka kansallissäveltäjä puki säveliksi nähtyään niiden lennon yli Ainolan. Illassa mukana myös pianisti, mikä saa pianonsoitonharrastajan minussa aina ilahtumaan.

4.2. VVO: Suuri sinfoninen matka. Vantaan Viihdeorkesterin vaikuttava kahden tarinan konsertti, joka vaikuttaa häiriintyneen jännältä. Lauri Porran säveltämä “Aineen ja ajan messu” kertoo maailmankaikkeuden elämänkaaren, ja messun tarinankertoja on tähtitieteen professori emeritus Esko Valtaoja ja laulusolistina Ringa Manner. Esitettävät laulut on sanoittanut Paula Vesala. Mukana esiintyjäkaartissa on myös Pyhimys ja Saimaa.

18.2. Katja Lundén & Janne Marja-aho: Encuentro – Kohtaaminen. Kahden taiteilijan duetto yhteisestä ja jaetusta maailmasta, nykytanssista, flamencosta ja tangosta. En tiennyt, että Musiikkitalossa pääsee näkemään myös tanssia, mutta sen tiedän kokemuksesta, että Katja Lundén on kreisin upea!

14.3. HKO – Juniorikonsertti. Helsingin 5. musiikkiluokkien oppilaat ja Helsingin kaupunginorkesteri laittavat hynttyyt yhteen. Tämä on varma valinta ensimmäiseksi konserttikerraksi lapsille. Aikuisia varoitan: nessut mukaan, nämä konsertit ovat tavanneet olla liikuttavan taidokkaita ja suloisia!

Jaa