Siihen nähden, miten paljon rakastan kaupunkikulttuuria, perinteitä, saunoja ja Helsinkiä, on suoranainen rikos, että en ole aikaisemmin käynyt Kotiharjun saunassa. Mutta nyt sitten pesin itseni puhtaaksi moisista synneistä, kun saunoin ajan ja ilon kanssa Kallion ytimessä olevassa korttelisaunassa.

Senni – jonka kanssa olemme joskus perustaneet kahden naisen epävirallinen saunaseurakin – vietti nelikymppisiään viikonloppuna, ja juhlat aloitettiin yhteisellä peseytymisellä Kotiharjun saunassa. Vaikka mielelläni kömmin tilaussaunojenkin löylyihin, olihan tässä juhlasaunassa sitä jotain: Helsingin viimeinen perinteinen korttelisauna, jonka seinät ovat tallentaneet stadilaista kylpemiseloa jo vuodesta 1928 lähtien.

Saunakokemus kuin Aki Kaurismäen elokuvassa

Tämä lienee kulunut vertaus, mutta niin osuva: Kotiharjun saunassa on sellaista Aki Kaurismäkeläistä estetiikkaa, jossa menneisyyden kauniin roson annetaan näkyä, eikä mitään ole turhan takia prameaksi laitettu.

Puiset kaapit, joiden lukko on enemmän näön kuin suojan vuoksi. Koruttomat betoniset lauteet, joille löylyttelijät voivat asettaa puurimaiset istuimet parhaaksi haluamallaan tavalla. Pukutilojen pirttipöydät, joiden päälle on levitetty kerniliinat, tuoreet iltapäivälehdet ja ainakin nyt joulukuussa kulhollinen muovisia joulukoristepalloja.

Arvostan myös sitä, että kertalämmitteisen puukiukaan löylyissä saa saunoa juuri niin pitkään kuin huvittaa ja että pukutiloissa saa juoda omia juomia sekä syödä omia eväitä. Miten auvoisan ja harvinaisen rentoa! Ja sitten tietenkin se, että ulkona vilvoitellessaan voi olla osana suorastaan ikonista helsinkiläisasetelmaa: Kallion korttelit, neonvalona loistava sauna-kyltti ja lumisessa maisemassa ihot höyryävinä istuvat saunojat.

Pesijän jynssäyksen jälkeen eväitä pukkarissa

Minä otin myös pesijän pesun, tietenkin. Pötköttelin (tietenkin) kerniliinalla päällystetyllä laverilla, kun teurastajanessuun sonnustautunut pesijä jynssäsi kehoni vuorollaan molemmilta puolilta. Lopulta hän vielä pesi vielä hiukseni – luksusta, jonka takia mietin välillä kampaaja-ajan varaamista, mutta joka nyt kuului 13 euron kokovartalopesuun.

Sitten lopulta, putipuhtaina ja löylyjen raukeina, istuimme porukalla pukutiloissa kylpytakeissamme. Kaivoimme esiin kosmetiikkapurnukat, eväät ja läjän uusia puheenaiheita. Oli jotenkin hurjan juureva ja onnellinen olo.

Eräs juhlaseurueeseen vasta myöhemmin liittynyt sanoikin tilanteesta otetusta ryhmäkuvasta, että siinä on ihan sellaista kansallisarkistomatskua, josta tulevat jälkipolvet sitten ihmettelevät, että jahas aivan, tuollaisia ne tuon ajan iloiset saunovat naiset olivat ja kas, tuollaisia ruokia ne saunan jälkeen tapasivat syödä.

Vilvoittelua kikkeliaidalla

Niin ja; jos pohdit, että mikä kikkeliaita. Tuon nimityksen on saanut tuo aita, johon ensimmäisessä kuvassa vienosti nojailemme. Se pystytettiin lähes satavuotiaan saunan eteen alkuvuodesta, kun osaa taloyhtiön asukkasta alkoi häiritä vilvoittelijoiden vähäiset pukineet.

Huvittava rakennelma kaiken rentouden keskellä, vaikka ymmärrän toki; sekä paheksujia että niitä, joiden mielestä ikoninen saunamaisema meni näin pilalle. Mutta nyt on sitten kaksi asiaa, jotka lähteä kokemaan. Kotiharjun sauna ja sen kikkeliaita.

Seuraavaksi tahtoisin saunoa Kotiharjussa äiti-tytär -kaksikkona tai äiti-tytär-tyttärentytär-porukalla. Tai niin, että oltaisiin koko perhe saunomassa, osa miesten- ja osa naistenpuolella. Ja lölyjen välissä nähtäisiin kikkeliaidalla.

Palstan talvilevolle laitosta on nyt hivenen reilu kuukausi, ja nyt näemmä jaksaa taas vähän ajatella kaupunkiviljelyasioita (ei vielä sentään tehdä). Yllättävän lyhyen palautumiskauden se vaati; lokakuun lopussa olin vielä totaalisen valmista kauraa ja retikkaa laittamaan puutarhahanskat naulaan. No mutta, nyt pienen lepotauon jälkeen on aika katsella kautta taaksepäin ja siitä sitten hiljalleen alkaa suunnitella tulevaa.

Ensimmäisenä palataan menneen palstakauden uutuuskokeiluun. Joka vuosi pitää kokeilla jotain uutta, ja tänä vuonna eksoottisin kokeilu oli inkivääri. Sato oli olematon, mutta kokeilu oli niin hauska ja vaivaton, että enköhän törkkää inkiväärit kasvamaan myös ensi vuonna.

”Tuore” ja tuore inkivääri

Innostuin inkiväärin kasvatuksesta luettuani Viherpiha-lehdestä sen olevan mahdollista myös Suomessa, ihan avomaalla. Ei välttämättä satoisaa, mutta mahdollista kuitenkin.

Ruokakaupoissa myytävät inkiväärijuurakot eivät ole tuoreita, vaan niihin on ehtinyt varastoinnin ja kuljetusten aikana kehittyä sitkeä kuori. Kuulemma kaupan ”tuoreet” inkiväärit saattavat olla jopa vuoden vanhoja. Ei siinä, tykkään niidenkin mausta paljon, mutta ajatus ihan tuoreesta ja vielä itse kasvatetusta inkivääristä kutkutteli.

Ruokakaupan inkivääriä ei saa laittaa kasvamaan puutarhaan

Omat siemenjuurakkoni tilasin kevättalvella Exotic gardenista, mutta myöhemmin keväällä huomasin samaisia juurakoita myynnissä myös lähipuutarhallani, Puutarhanikkareilla.

Kaupasta ruokakäyttöön ostetut inkiväärijuurakot ovat sinällään sama asia, mutta avomaalle ei saa istuttaa kuin siemenkäyttöön tarkoitettua inkiväärijuurakkoa. Tämä siksi, ettei ruokakaupan inkiväärin mukana vahingossa tule vieneeksi vierasperäisiä tuholaisia omalle kasvimaalle ja siitä luontoon.

Sisällä kotona ruokakaupan juurakoita voi käyttää vaikka ruukkukasvatukseen – aika kiva idea saada kasvatuksenriemua näin sydäntalveenkin. Inkivääri tarvitsee niin paljon valoa, että kasvivalo saattaa kuitenkin olla tarpeen.

Inkiväärin kasvukausi on pitkä – esikasvatus sisällä auttaa alkuun

Inkiväärin kasvukausi on noin viisi kuukautta, mikä on pitkä aika, etenkin Suomen kesässä. Siksi inkivääriä kannattaa houkutella aloittamaan kasvunsa vähän etukenossa ennen kesää, esikasvattamalla.

Teki miten teki, inkiväärijuurakkoa kannattaa herätellä ennen sen istuttamista, etenkin jos niissä ei ole vielä näkyvissä pulleita silmujen alkuja. Useammasta ohjeesta luin, että muutaman tunnin liotus vedessä ennen istutusta riittää. Itse kuitenkin tein, kuten inkiväärien mukana tullessa ohjeessa kehotettiin, ja laitoin juurakot valoisalle paikalle ottamaan auringosta potkua kasvuun.

Pidin juurakoita muutaman viikon ikkunalaudalla talouspaperilla vuoratun astian päällä. Sen verran ohjeita varioin, että suihkuttelin juurakoita vedellä, siinä samassa kuin muitakin ikkunalaudan esikasvatettavia.

Kun juurakoiden silmut ovat pullistuneet, ne voi istuttaa ruukkuun niin että 1/3 juurakosta jää mullan pinnalle näkyviin. Sen jälkeen juurakoita hoidetaan kuin mitä tahansa muuta esikasvatettavaa; pidetään multa kosteana, aletaan lannoittaa varovaisesti ensimmäisten lehtien ilmestyttyä ja ilmojen lämmittyä karaistaan taimia viemällä niitä ulos päiväsaikaan.

Itse kuitenkin istutin juurakot suoraan ulos. En enää muista, miksi päätin niin. Luultavasti koska jokainen ikkunanpieli oli jo valmiiksi täynnä taimipottia ja ruukkua.

Inkiväärin istutus suoraan avomaalle puutarhaan

Istutin esipullistetut inkiväärijuurakot palstalle 11. kesäkuuta. Aurinkoisella paikalla olevaan isoon kasvulaatikkoon istutin samaan aikaan myös esikasvatetun maissin ja ruusupavun. Kylmän alkukesän takia herkimpien kasvien istutukset jäivät kauhean myöhäiseksi, mikä aiheutti kaikenlaista harmitusta ja päänvaivaa.

Näin jälkiviisaana sanoisin, että inkiväärin olisi tietenkin voinut istuttaa jo aikaisemmin, vaikka yölämpötilat kävivät alle viidessäkin asteessa. Koska inkivääreissä ei kasvanut vielä mitään vihreää, olisivat juurakot saaneet olla maan alla suojassa aloittelemassa kasvukautta.

No, nyt kuitenkin tein niin, että paloittelin juurakoita ihan vain muutamasta kohdasta varovasti puukolla ja sujautin ne noin 10 senttimetrin syvyyteen maahan.

Ensimmäiset versot ilmestyivät vasta noin kolmen-neljän viikon kuluttua. Inkivääri nousi kasvikolmikosta kaikista hitaimmin ja jäikin kirjaimellisesti kasvulaatikon muiden asukkaiden varjoon. Alkukesästä olin varma, että satoa ei tulla saamaan yhtään, jossain vaiheessa unohdin koko inkiväärit, kun muuta kasvit kasvoivat pitkin ja poikin niiden ympärillä.

Mitään erityiskohtelua ne eivät siis saaneet, vaan kastelua siinä kuin muutkin ja lannoitteita kompostista viherkatteeseen.

Inkiväärin sadonkorjuu lokakuussa

Nostin inkiväärit ylös 8. lokakuuta. Luulin olevani myöhässä sadonkorjuun kanssa, mutta olinkin vahingossa kädet mullassa ihan oikeaan aikaan: avomaalla kasvaneen inkiväärin voi korjata lokakuun alussa. En sitten tiedä, kasvaako se loppuviikkojen viileydessä enää yhtään, mutta eipä se huonoksikaan ollut mennyt.

Muiden kasvien varjostamasta kasvupaikasta huolimatta puolimetristen, bambumaisten kasvustojen päistä mullan alta löytyi satoa! Inkivääristä syötävää ovat sen maanalaiset osat, maajuuret, eli ne, joita tässä tekstissä kutsun juurakoiksi.

Inkiväärijuurakoiden luvataan tuplaavan kokonsa kesän aikana. Ihan siihen eivät meidän palstan inkivääriviljelmät yltäneet, mutta kiva sato silti. Leikkasin inkivääreistä lehtiosat irti, pesin ne ja kuivasin ilmavasti kotona.

Maku on just niin hyvä kuin osasin kuvitella, pirteämpi ja vahvempi kuin kaupan inkivääreissä, eikä siinä ole kellarivivahdetta kuten kaupan juurakoissa niin usein. Itse kasvatetun inkiväärin koostumuskin on erilainen, mehuisampi ja rapsakampi. Ja se tuoksu, se ihan hekumoi ilmassa heti kun juurakot nosti mullasta ylös, huhuh!

Ensi vuonna inkiväärit samoista juurakoista

Satoa korjatessa osan inkiväärin juurakoista voi jättää maahan jatkamaan kasvamista. Ennen yöpakkasia kasvit kuitenkin pitää siirtää sisään, mikä onnistunee kätevästi, jos kasvattaa inkivääriä ruukuissa.

Itse nostin kaiken kerralla ja olin vähän ihmeissäni, mitä tehdä siemenjuurakoille. Ne näyttivät vielä ihan hyviltä ja päteviltä, vain yksi oli pehmentynyt. En kuitenkaan löytänyt tietoa, voisiko niitä samaisia käyttää vielä ensi vuonnakin.

Joka tapauksessa pesin sekä kuivasin vanhat siemenjuurakot ja laitoin daaliajuurakoiden kanssa kylmäkellariin talvehtimaan. Katsotaan, miltä ne näyttävät tuossa maaliskuun tietämillä, kun esikasvatukset taas kunnolla pyörähtävät käyntiin.  

Uuden sadon juurakot ovat niin pieniä, että en tiedä, lähtisikö niistä jotain kasvamaan, ehkä. Pitää muistaa laittaa niistä muutama nykerö sivuun istutuskokeiluja varten. Olisi ihanaa, jos onnistuttaisiin olemaan inkiväärin kanssa sen verran omavaraisia, että uusia istutusjuurakoita ei enää tarvitse ostaa.