*-merkitty kirja saatu pr-kappaleena
Joulukuu, elokuu, kuka näissä enää mukana pysyy. Tässä kuitenkin vihdoista viimein koottuna elokuussa lukemani tai kuuntelemani kirjat sekä niiden herättämät mietteeni.
Elokuussa nautiskelin viisi teosta: Hyvän mielen romaanin vakavalla sivujuonteella, vaikuttavan tarinan vanhan miehen luontosuhteesta ja identiteettikriisistä, taiteilijan elämää sekä havaintoja sivuilleen tallentaneen valokuvakirjan, vimmaisen ja omaäänisen kasvutarinan 90-luvun itä-helsinkiläisessä lähiössä ja romaanin naisten heikosta asemasta, vavahduttavasta ja unohtumasta ensirakkaudesta sekä alkuperäiskansojen kaltoinkohtelusta.
Tässä viisikosta tarkemmin:
Marian Keyes: Rachelin paluu*
- Tammi 2023
- Suomentaja: Terhi Vartia
Onneksi on lukupiiri, jonka ansiosta tulee luettua kirjoja, joihin ei muuten tulisi tartuttua. Kuten romanttista hyvän mielen komeadiakirjallisuutta, jonka kuninkaallisia Marian Keyes eittämättä on.
En ole Keyesiä aikaisemmin lukenut, mutta oli aika, kun en juuri muunlaista kirjallisuutta lukenutkaan. Sitten minusta tuli kai synkkämielinen aikuinen, jonka lukuharrastus salakavalasti muuttui tavoitteelliseksi (opi jotain, ymmärrä jotain, haasta kirjallista ilmaisuasi) ja sitä nautinnollisemmaksi, mitä raskaampia ja kirjallisesti mestarillisia virkkeitä kirja sisältää.
Ihan kuin kirjan tarinassa viihtyminen ei olisi tarpeeksi arvokasta itsessään – ja sellaisen tarinan kirjoittaminen mestarillista.
Kun kirjagenre on vieraaksi livennyt, kesti tovi, että pääsin mukaan Keyesin tapaan kuljettaa tarinaa. Rachelin paluu -kirja on jatko-osa Rachelin loma -hitille, mutta aiemman osan lukemattomuus ei haitannut yhtään. Sen sijaan yhä kovin ahtaat sukupuoliroolit, etenkin miesten holtiton esineellistäminen ja suomalaismelankoliasta käsin epäuskottavalta tuntuva dialogitykittely saivat irvistelemään.
Päähenkilön puutarhaharrastus on myös kiusallisen päälleliimattua: ei kukoistava ja satoa tuottava puutarha yksinkertaisesti synny ja elä niin, että välillä muistaa kastella ikkunalla kasvavia taimia ja joskus laittaa muutaman siemenen maahan, fiilistellen enemmän kauniita puutarhahanskoja kuin multaa, johon niillä sormensa upottaa.
Jossain sivun 150 kohdalla teksti alkoi imeä. Ehkä olin tottunut kerrontaan, mutta oli siinä muutakin. Keyes on kirjoittanut kepeän tarinan lomaan myös vakavia aiheita, kuten päihderiippuvuutta. Vaikka kirjan romanttisen tarinan suuret linjat ovat turvallisen ennalta-arvattavat, tarinan edetessä paljastuu sellaisia isoja ja kipeitä aiheita, jotka yllättivät täysin – ja siksi en vihjaa niistä mitään, jotta muutkin lukijat voivat kokea saman.
Loput kirjasta suorastaan ahmin, osaten aavistaa lopputuloksen, mutta haluten palavasti tietää, miten siihen lopputulokseen päädytään.
En nyt silti sano tai etenkään lupaa, että ottaisin tavaksi lukea useammin tämän genren kirjoja. Ei kai siinäkään mitään pahaa ole, että myöntää itselleen viihtyvänsä viihdekirjojen sijaan nykyään toisentyyppisten niteiden äärellä vielä paremmin. Mutta nyt loppuvuonna aion lukea ainakin yhden jouluaikaan sijoittuvan romanttiskomediallisen ja pörhöisen pehmoisen kirjan.
Kerstin Ekman: Suden jälki
- Tammi 2022
- Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
- Lukija: Markus Bäckman
Kerron nyt salaisuuden; tämä kirja saattaa olla se, joka saa jonkun vanhan jäärän ajatukset paikastaan luonnossa muuttumaan. Kerstin Ekmanin Suden jälki -romaani on muunlajiset suden vaatteissa:
Kirjan yksinkertainen ja ajaton kansi suden kuvineen hämää ajattelemaan, että kyseessä on ehkä jopa metsästysromaani, mitä se tavallaan kyllä onkin, mutta ei lainkaan perinteisellä tavalla. Tammen Keltainen kirjasto antaa olettaa laadukasta mutta kuitenkin melko perinteikästä menoa. Äänikirjan lukee suomeksi möreä-ääninen Markus Bäckman, mikä lisää jäyheän jäärämäistä oletusta kirjan tarinan ympärille. Se saa osaltaan unohtamaan, että kirjan kirjoittaja on nainen, sillä (suomalainen) mieshän ei ainakaan isänpäivämainosten mukaan lue kuin miesten kirjoittamia kirjoja.
Tarinan päähenkilö Ruotsin maaseudulla asuva 70-vuotias mies, pian metsästyksenjohtajan pestistään eläkkeelle jäävä sydänvikainen Ulf. Eräänä päivänä kävelyllään metsässä Ulf kohtaa suden. Se hetki keikauttaa kaiken peruuttamattomasti päälaelleen.
Budum: yhtäkkiä kuuntelenkin tarinaa vanhan miehen hitaasti etenevästä identiteettikriisistä, jonka keskiössä on hänen epäilyksensä omasta luontosuhteestaan ja elämäntapansa eettisyydestä, luomakunnan kruununa patsastelun oikeutuksesta. En ole mies, en metsästäjä, en avohakkuita kannattava, enkä 70-vuotias, mutta koen Ekmanin kuvailut Ulfin hiljaisesta rimpuilusta omia mielikuviaan ja kokemuksiaan vastaan uskottavaksi, aidoksi.
Samalla kirja on suorastaan väkevä kirja (muuttuvasta) rakkaudesta luontoon, vuosikymmeniä yhtä pitäneen pariskunnan hiljaisesta mutta vahvasta kumppanuudesta ja vanhenemisesta, jota ei oikein voi ymmärtää ja uskoa todeksi, vaikka kehoonsa ei enää voi luottaa samoin kuin joskus aikoinaan.
Samalla kun kirja on nautinnollisen verkastahtinen, siinä on myös jännitysromaanin piirteitä, kun pienessä kylässä ja sen yhteisössä tapahtuu kummallisia asioita, rikoskin.
Pidin tästä kirjasta, valtavasti.
Patti Smith: Päivien kirja
- Siltala 2022
- Suomentaja: Antti Nylén
Jos en olisi päätynyt hakemaan opiskelemaan toimittajaksi, olisi toinen aivan yhtä omalta tuntuva vaihtoehto ollut hakea opiskelemaan valokuvausta. Ne molemmat ovat kiinnostaneet, olleet elämässä läsnä, tuntuneet omilta ja loputtoman kiinnostavilta aina; kirjoittaminen ja valokuvaus.
Hetkien tallentamista, hälyn keskelle tiukasti rajattua keskittymistä ja tarinankerrontaahan ne molemmat ovat. Minun ja lopputuloksen välissä on vain eri väline.
Kirjoittaminen voitti ehkä siksi, että koen voivani ajatella huomattavasti paremmin kirjoittaen kuin kuvaten. Nyttemmin olen ymmärtänyt, että ehkä syy on myös se, että vaikka molemmissa, sekä valokuvauksessa että kirjoittamisessa, kiinnostaa prosessi melkein lopputulostakin enemmän, en ole juuri lainkaan kiinnostunut tarvittavasta mekaniikasta.
Valokuvauksessa kiinnostaa oikeassa hetkessä oleminen, sommittelu, valo, mahdollisen kuvauskohteen kanssa syntyvä ja kuvassa näkyvä kontakti. Myös valotukseen, suljinaikoihin ja aukkoihin liittyvä hienosäätö on olennaista ja mielenkiintoista. Mutta en ole juurikaan kiinnostunut itse kamerakalustostani. Kun joku kysyy, mitä kameraa tai objektiiveja käytän, joudun aina tarkistaa epämääräiset numero- ja kirjainluettelot, sillä en minä muista. Kunhan toimivat, kuten haluan, ei kiinnosta. Digikuvien editointikin on pakollinen paha, työpäivien tylsää peruslapioitavaa (sillä kyllä, saan työkseni sekä kirjoittaa että kuvata!).
En tiedä, onko loogista vai epäloogista, että silti pimiötyöskentely kiehtoo. Olen sitä aikoinaan saanut opiskella jonkin verran ja lisäksi käynyt muutaman työväenopistokurssin aiheesta. Paappani oli sivutoiminen valokuvaaja ja innokas valokuvausharrastaja, joten kehitelitkujen tuoksu ja pimiön punainen valo ullakolla ovat osa varhaisimpia lapsuusmuistojani. Silti olen lähes kokonaan unohtanut tuon taidon.
Luettuani Antti Nylénin Johdatus filmiaikaan -kirjoituksia valokuvaamisesta -esseeteoksen, analoginen valokuvaus jäi tykyttämään takaraivoon, kimmokkeena, josta en ihan vielä saa kiinni. Siirryin lukemaan Nylénin suomentamaa Patti Smithin Päivien kirja -kirjaa. Tai katselemaan, sillä kirjan pääasia ovat muusikko-kirjailija-valokuvaaja Smithin kuvat, joiden ohessa on muutaman virkkeen verran Smithin huomioita ystävistään, taiteesta, intohimoistaan, matkoistaan, hautausmaista, elämästä. Kuvia on 365, yksi vuoden jokaiselle päivälle. Nautinkin kirjaa pienissä erissä, lukukirjojen lomassa.
Smithin kuvat olivat erinäisillä laitteilla otettuja, myös puhelimella. Mutta yhtä kaikki mieli alkoi vetää yhä enemmän pimiöön. Mustavalkofilmikuvien kehitys ei ole mekaniikkaa, vaan taikuutta, hitaan tekemisen ja ainutlaatuisuuden arvoa miljoonien päivittäisten pikselikuvien keskellä.
Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus
- Otava 2023
- Lukija: Niko Hallikainen
Lama, lähiö, luokkaerot. Itä-Helsingin postinumeroalueiden luomat näkymättömät rajat, jotka luovat reunat myös niiden sisällä asuvien minuudelle. Yksinhuoltaja-sairaanhoitajan lapsen salattu ja kipeä yksinäisyys yövuoro-öinä ja viikonloppuisin, jolloin seuraa pitää kuvaputkitelevisio ja lohtua antavat karkit. Teini-iän kiima, kirkastuvat sateenkaaren sävyt, päihteiden sykkiminen kehossa, elämää siinä hetkessä niin ettei koskaan enää.
Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus -romaani on kasvutarina, tarina 90-luvun lapsuudesta ja 00-luvun nuoruudesta. Onhan näitä luettu ja kuunneltu, mutta ei mitään tällaista.
Hallikaisella on omanlaisensa ja poikkeuksellisen mieleenpainuva kerrontatapa. Dialogi on harkitun töksähtelevää, ja maailma päähenkilön ympärillä saa niin paljon kuin-vertauksia, että se voisi mennä yli, mutta ei mene. Teksti on intensiivistä, tiheää ja silti kummallisen kevyttä.
Luulen, että lauseiden hienoutta olisi päässyt lukien paremmin herkuttelemaan, silloin kun olisi ollut mahdollisuus pysähtyä sinne ja tänne avokätisesti nakeltujen herkkupalojen äärelle. Mutta toisaalta Hallikaisen itsensä lukemana kirja saa mielenkiintoisia sävyjä, kun sanojen väleihin jätetään näkymättömiä pilkkuja ja jotkut sanat lausutaan kuin kursiivilla maustettuna (ehkä ne kirjassa onkin kirjoitettu niin?).
Koska kirjaa on kehuttu niin paljon, juuri tipahti Kalevi Jäntin palkintokin, muutama poikkipuolinen sanakin mahtunee mukaan häivyttämättä kirjan hienoutta:
Kirjan lapsuuden kuvailu tuntuu aidolta, mutta teini-iässä uskottavuus kärsii – tämä tosin ihan vain omiin kokemuksiini peilaten. Miten kaikki soljuu heti niin hyvin; ensimmäiset suudelmat, ensimmäiset päihdekokeilut, ensimmäiset tappelut, nasevat sanailut. Hyppy aikuisuuteen tuntuu tulevan kertarykäyksenä kuin hyppy korkean vuoren kielekkeeltä, kun itse muistan sen olleen enemmän loivahkon mutta kuoppaisen alamäen laskua rämisevällä polkupyörällä, jossa ei ole jarruja.
Kirja tuntuu myös vähän liian pitkältä. Esimerkiksi kirjan lopettava kohtaus kestää niin kauan, että jos minä olisin niissä bileissä, olisin lähtenyt kotiin jo aikoja sitten.
Mutta silti: Hallikaisen tekstissä on vimmaisuutta, jota haluan saada hengittää lisää, lisää, lisää.
Shelley Read: Minne virta kuljettaa
- Otava 2023
- Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Minne virta kuljettaa -romaani tuntui alkuun vähän pökkelöisesti ja siirappisesti kuvatulta teinien rakkaustarinalta. (Vaikka oikeasti: mikä on vavahduttavampaa kuin ensirakkaus, se rakkauden vimma, jonka pökerryttävyydestä saa kiinni vielä vuosikymmeniä myöhemminkin!) Kirjan edetessä teksti ja tarina laajenee sekä kypsyy, kuten ihmisillä ja elämällä on tapana.
Romaani kertoo coloradolaisella persikkatilalla kasvaneen Victorian tarinan 1940-luvulta 1970-luvun loppuun.
Victorian elämäntarina tempautuu peruuttamattomasti uudelle polulle, kun hän 17-vuotiaana kohtaa alkuperäiskansaan kuuluvan Wilsonin ja ihastuu. Pikkukylän asenneilmapiirissä ei moisille tunteille ole tilaa roihuta, ja pian tapahtuu jotain, mikä kuorii Victorian yltä viimeiset hippuset lapsuudesta. Victoria pakenee vuorille, luonto ainoana seuranaan ja suojanaan.
Kirja toi monin paikoin mieleen Suon villi laulu -hittiromaanin. Etenkin luontokuvauksen hivenen satumaisessa kerrontatavassa on sama tunnelma. Myöhemmin luin, että kirjaa on myös markkinoitu Suon villi laulu -vertauksin.
Minne virta kuljettaa -kirja on kuvaus naisten heikosta asemasta, vavahduttavasta ja unohtumasta ensirakkaudesta sekä alkuperäiskansojen kaltoinkohtelusta. Etenkin se on tarina ihmiskunnan vinoutuneesta suhteesta luontoon ja samalla yhden ihmisen rakkaudesta sekä uskosta luontoon. Se on myös tarina sellaisesta sinnikkyydestä, joka lukijana sekä ihastuttaa että kauhistuttaa.
Kirjan verkkainen elämäntahti yhdistettynä vuosien nopeaan rullaukseen on lohdullista: isossa mittakaavassa ja etäältä katsottuna elämän merkityksellisyys rakentuu lopulta perusasioiden äärelle. Yhteydestä itseen, muihin ihmisiin ja luontoon.
Kirja tuntuu kuitenkin turhan ohuelta niin tarinan syventämisen kuin mittansa suhteen. Lukijana tuntuu, että saan vain dipata varpaitani veteen, jonka virran vietäväksi ei kirjan vähäisten sivujen aikana ehdi heittäytyä, saati upota.
