Minkälaisista asioista on hyvä talviretki lasten kanssa tehty? Kolmentoista vuoden aikana on tullut koettua monenlaista; reppuun jäätyneitä pissaisia kestovaippoja, katkenneita hiihtosauvoja, unohtuneita eväsrasioita ja yksi yllättämään päässyt lumimyrsky, jolloin lapset nukkuivat ahkioissa onneksi täysin tietämättöminä meidän vanhempien kasvavasta paniikista.

Vaikka tuon jälkimmäisen olisin voinut jättää kokematta, aina on kannattanut lähteä ulos. Jokainen retki kaikkine kitinöineen ja toppahaalariin tulleine pissoineen on lopulta jäänyt plussan puolelle. Matkan varrella on tullut opittua monenmoista, ja keräsinkin olennaisimmat talviretkeilyopit tekstin loppupäähän. Sitä ennen kuitenkin tuorein oppireissu pohjoisesta:

Rakko kantapäässä keskellä talvimetsää

Olimme alkuvuodesta perheen kanssa lumilomalla Ylläsjärvellä. Yhtenä päivänä olimme noin puolivälissä 20 kilometrin hiihtoretkeä, kun lapsi alkoi valitella, että mono hinkkaa toista jalkaa.

Ei muuta kuin stoppi siihen paikkaan ladulle, ja lapselta mono sekä sukka pois. Kantapää näytti siltä, että siihen oli sattunut jo useamman kilometrin ajan.  Ensiapuana kaivettiin repusta rakkolaastari ja särkylääkettä.

Lapsi ei kyennyt hiihtämään enää yhtään, mutta taukopaikalle oli vielä nelisen kilometriä, lähimmälle autotielle vielä enemmän. Ensin puoliso hiihti lapsi harteillaan, mutta eihän matkaa voinut jatkaa sillä tavalla loputtomiin. Vaikka puoliso olisi jaksanut, lapselle tulisi liikkumatta kylmä 20 asteen pakkasessa.

Tuumittiin tovi, mitä tehdä, minkä jälkeen puoliso muina MacGyvereina rakensi vetosysteemin. Hän kiinnitti lapsen sauvat toisiinsa ja sauvajonon toisen pään retkihousujensa vyöhön (onneksi jalassa oli retkihousut, eikä vaikka hiihtotrikoot!). Lapsi piti kiinni sauvojen toisesta päästä ja teki työtä käskettyä, eli kyykkyjä ja muita liikkeitä pysyäkseen lämpimänä.

Jos mietit, pitäisikö, pitäisi

Taukokodalla vaihdettiin aikuisille kuivat aluspaidat ja kaikille kuivat hanskat ja pipot. ”Olisi pitänyt”, mutisimme puolison kanssa itsellemme ja toisillemme, kun kodan lämmössä tutkimme lapsen monoa. Retkelle lähtiessä lapsi oli kiskonut innoissaan monot jalkaan itse, eikä kumpikaan aikuisista tarkistanut, että kaikki on kunnossa – vaikka sitä mietittiin.

Monon sisävuori oli tuhannen rytyssä. Ei ihme, että hinkkasi.

Syötiin eväät ja pohdittiin, mitenkäs loppumatka. Repussa oli lisävaatetta lapselle, puolisolla energiaa ja kaikilla tauon jäljiltä parempi fiilis. Päätettiin jatkaa samalla tekniikalla matkaa – hiihtoretken loppupää olisi voittopuolisesti alamäkeäkin.

Piti sitten tämänkin oppia kirjaimellisesti kantapään kautta: tsekkaa aina lapsen monot tai kengät, etenkin ennen pitää retkeä.

Reppuun taukovaatteita ja lisäkerroksia

Onneksi moni muu asia Ylläsjärven-retkellämme oli kokemuksen kautta kunnossa, joten rakosta huolimatta hiihtoretki sujui yllättävän hyvin – ja näin jälkikäteen se jo naurattaa kaikkia. Olimme melkoinen perästä vedettävä sirkus laduilla kulkiessamme.

Onnistunut talviretki lähtee tietenkin hyvästä reittisuunnittelusta (onhan latukahvila varmasti auki, entä onko latu ajettu, minkälainen maasto on, onko latu valaistu vai tarvitaanko lisävaloa, mitä jos taukotuvalla ei olekaan luvattuja puita jne…), mutta seuraavaksi tulee pukeutuminen:

Hiihtäessä tai muuten liikkuessa kaikille puetaan liikkumiseen suhteutettu määrä, eli vähemmän vaatetta päälle, että on mukava olla. Taukoja ja yllättäviä tilanteita varten repussa on hyvä olla reilusti lisävaatetta, jota voi kerroksittain pukea tai riisua, tarpeen mukaan.

Meillä on jokaiselle taukoja varten kevytuntuvatakit, jotka lämmittävät tehokkaasti, mutta ovat kevyitä ja menevät pieneen tilaan (3/4 tällä hetkellä käytössä olevasta takista on käytettynä ostettu, mikä lievittää hieman eettisen omatuntoni kolkutusta untuvasta). Kevytuntuvatakin voi pukea myös lisälämmikeeksi toppatakin alle, mikä oli tarpeen Ylläsjärven-reissullamme, sillä pakkanen huitali välillä – 30 asteessa.

Tauolla on ihana vetää päälle myös paksut pipot ja tumput, ehkä villaista irtohuppua ja -kaulahuivia myös. Merinohanskat tai -lapaset toppahankojen alla tekevät ihmeitä.

Hiestä kosteissa vaatteissa tulee vilu

Pakkaamme talviretkillä jokaiselle mukaan myös mukaan vaihtopipot, -kypärämyssyt ja -hanskat. Kovilla pakkasilla märät kamat ehtivät jäätyä koviksi klimpeiksi, vaikka niitä pitäisi nuotion lähellä. Ylipäätään tuntuu mukavammalta jatkaa matkaa kuivin ja siten lämpimämmältä tuntuvin vermein.

Me aikuiset vaihdamme tauolla myös aluspaidat kuiviin, yleensä myös sukat ja joskus alushousut pitkät kalsaritkin. Vaihdon teemme vaikka taivasalla, paukkupakkasessa. Lämpinämä pysymisen takia se kannattaa.

Meillä kaikilla on alimmaisena kerroksena merinovillaa, sillä muut kuidut tuntuvat kosteina inhottavilta, etenkin pakkasella. Merino myös lämmittää voittamattomalla tavalla. Yhdellä kesä(!)retkelläkin huomasin sen; olin vahingossa jättänyt yöksi jalkaan keinokuituiset urheilusukat. Sain palelulta nukutuksi vasta kun jaksoin kaivautua makuupussista ulos ja vaidoin sukat.

Merinovillaan liittyy omat eettiset ongelmansa, joten nämäkin kamat ostetaan tietenkin mulesing-vapaana, huolletaan rakkaudella, paikataan tarvittaessa ja käytetään niin kauan, että jäljellä on ohuen ohut hitunen kangasta.

Lämmintä evästä ja taskusnäksit

Ei retkeä ilman eväitä! Talvella on mukava ottaa evääksi jotain lämmintä. Eikä sen välttämättä tarvitse olla eväsleipiä kummempaa, kun tekee ne lämppäreinä, jotka voi sitten taukopaikalla lämmittää kamiinan päällä tai nuotiolla.

Meillä on usein mukana joku lämmin ruoka – vaikka linssikeitto tai kasviscurry – ruokatermarissa. Jälkkärit, kuten vaikka pullat, voi nekin sujauttaa lämpiminä ruokatermareihin, jotta voi sitten retkellä syödä höyryävän lämpimän herkun.

Lisäksi meillä on mukana snäksejä, kuten taateleita ja muita kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä, suklaata, keksejä tai lakuja. Taskussa on hyvä pitää pieni taskusnäksivalikoima, jos joku tarvitsee kesken reissun vähän lisäenergiaa.

Juomana meillä on termarissa yleensä lämmintä mehua ja kaakaota. Vesi pakataan hivenen kuumana juomarakkoon tai pulloon, jotta se on sitten juodessa noin ihmiskehon lämpöistä. Jääkylmä vesi pakkasessa ei vain maistu. Toisinaan veden sijaan meillä on lämpöisenä nautittavaksi tarkoitettua urheilujuomaa tai haaleaa mehua.

Yksi vasta viime aikoina hoksaamamme kikka onnistuneeseen talviretkeen on se, että jos mahdollista, emme pidä ruokailun jälkeen kiirettä lähdön kanssa. Ainakin itselleni tulee ruuan jälkeen aina vilu, välillä ihan kunnon horkka. Jos siis taukopaikka on kota, autiotupa tai muu sisätila, olemme alkaneet pitää ruuan jälkeen ruokalepoa ennen matkan jatkamista.

Mitä muuta reppuun

Vaatteiden, ruokien sekä ruokailuvälineiden ja juomien lisäksi meillä talviretkirepussa kulkevat aina puukko, muovipussissa olevat tulitikut, puhelimen varavirtalähde, otsalamput ja pieni ensiapupakkaus, jossa on muun muassa rakkolaastareita ja särkylääkettä.

Ja nyt puhun siis ihan päiväretkistä huollettujen retkireittien varrella. Joka tapauksessa (tulostettu) paperikartta ja kompassi olisivat hyviä perusvälineitä, etenkin pakkasella, kun puhelimen akku saattaa tyhjentyä muutamassa sekunnissa. Mutta meillä sellaiset kulkevat mukana aniharvoin.

Me hankimme taitettavat istuinaluset vasta viime vuonna, ja nyt en tajua, miten olimme niin pitkään ilman! Alusta eristää ensinnäkin kylmää, mutta pitää myös kosteuden loitolla. Tätä ennen olen nuotiopaikoilla istunut lumisilla tai jäisillä penkeillä, ja sen nyt tietää, mitä siitä tulee, kun siihen lämpimän ahterinsa iskee.

Tärkein ja vaikein: pitää lämpö (ja ilo) yllä

Vauvojen ja taaperoiden kanssa retkeily oli siinä mielessä helppoa, että heitä pystyi kuljettamaan jollain välineellä, kantoliinassa tai -repussa. Vaatetta puettiin kunnolla, koska oletus ei ollut, että lapset juurikaan itse tekisivät matkaa ja sen takia hikeentyisivät.

Ahkio on kaikista helpoin. Sinne voi laittaa lapsen ylle vällyä juuri tarvittavan määrän ja kantamisen sijaan aikuinen voi vetää niin lasta kuin retkitarpeistoakin. Meillä molemmat lapset kulkivat ahkioiden kyydissä niin pitkään kuin kyytiin mahtuivat, siis ihan kouluikäisiksi saakka. Osan matkasta he taittoivat omilla suksillaan, jotka kulkivat mukana ahkiossa nekin.

Sitten tulikin hankalampi vaihe. Lapset eivät jaksaneet vielä kulkea pitkiä matkoja itse, eivätkä myöskään tajunneet, että liike luo lämpöä. Aika monilla retkillä olemme jäkittäneet jossain polun varrella ja me vanhemmat olemme koittaneet innostaa, maanitella ja lahjoa maassa kylmissään makaavaa lasta ylös ja liikkeelle.

Leikit, taskusnäksit ja luvatut palkinnot tietyn matkan jälkeen auttoivat, hermostuminen ei niinkään, vaikka sitäkin tuli kokeiltua monet kerrat.

Nykyään syy-seuraussuhde on alettu ymmärtää paremmin, eli se, että pysyäkseen lämpimänä on pysyttävä liikkeessä. Sekin on helpottanut, että lapsilla on jo itsellään vähän tuntumaa siitä, mikä määrä vaatetta on tarpeeksi. Edelleen välillä tarvitaan ”isin masua”, mikä tarkoittaa sitä, että puoliso nostaa takin- ja paitojen helmat ylös, jotta lapset voivat pujottaa jäiset kätensä hänen paljaalle vatsalleen lämmittelemään.

Pidemmät retketkin lasten kanssa onnistuvat nykyään, kun vain jättää hankalat nousut sekä laskut vähemmälle ja koittaa välttää aukeilla paikoilla kulkemista, sillä silloin matka tuntuu kumman paljon pidemmältä kuin puikkelehtivilla metsäreiteillä.

Nykyään voidaan tehdä niinkin, että me aikuiset lähdemme välillä kahdestaan retkelle, pesueen nuorimmaisten jäädessä mökille tai kotiin. Kummasti sellaisten retkien jälkeen on taas energiaa koko perheen talviretkiin.

Miten sitten innostaa lapsi metsäretkelle – lue täältä vinkkini!

Konkariretkeilijän vinkit talviretkeilyyn lasten kanssa

Retkeily lasten kanssa on antoisaa, mutta etenkin talvella myös haastavaa. Halusin selvittää vielä lisää onnistuneen perhetalviretken salaisuuksia ja pyysin konkariretkeilijä Susanna Ylistä kanssani retkelle. Hän on tunnettu esimerkiksi maailmanennätyksiä hiihtotempauksistaan ja talviretkistä nelilapsisen perheensä kanssa. Hiljan hän potkukelkkaili ystävänsä kanssa Päijänteen halki!

Susanna suostui retkikaveriksi, ja me lähdimme metsäretkelle Konneveden ja Hankasalmen rajalla sijaitsevalle Häähninmäen ulkoilualueelle. Mukaan tuli myös Susannan kolmivuotias kuopus. Retkestä syntyi juttu Suomen Luonto -lehteen (1/25), joka on myynnissä Lehtipisteillä vielä muutaman päivän ajan.

Jaa

*-merkityt kirjat saatu pr/arvostelukappaleena kustantajalta

Kirjapäiväkirjojen paluu! Ehdin onnekseni viime vuonna lukea – se on elinehto, en osaisi ajatella päivieni kulkua ilman kirjoja – mutta aikaa kirjoittaa lukemastani teille ei jäänyt. Mutta nyt taas mennään!

Tammikuu oli valtavan hyvä kirjakuukausi. Jokainen lukemastani tai kuuntelemastani kuudesta kirjasta oli niin hyvä, että tahtoisin jokaisen kynnelle kykenevän hankkivan ne käsiinsä. Laittoi oikein miettimään, miten paljon elämä ympärillä vaikuttaa siihen, miten koen kirjat. Onko minulla nyt vain tilaa nauttia niistä, mahdollisuus upota niiden tuomiin ajatuksiin ja tunteisiin, huomata kirjojen upeus? Vai sattuiko vain tuuri, että jokainen opus hurmasi minut näin täysin?

En tiedä, mutta jos kirjavuosi jatkuu tällaisena, oi että, mitä kirjallisuushekumaa onkaan luvassa!

Tässä lisää tammikuussa herkuttelemastani kuusikosta:

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu*

  • Gummerus 2024
  • Suomentaja: Aki Räsänen

Tämä kirja on tiivistä, mutta silti ilmavaa tekstiä, jota melkein syö lukiessaan! Teksti on rehevää, verevää, tirskahtelevan mehevää.

Kirja kertoo kveenien, Jäämeren rannalle Norjaan paremman elämän perässä 1800-luvulla lähteneiden suomensukuisten tarinaa. Päähenkilönä on kirjailija Ingerbor Arvolan isoisoisoäiti, Priita-Kaisa. Hän on joutunut kotipitäjässään Sodankylässä kirkon nuhtelemaksi suhteestaan aviossa olevaan mieheen. Niinpä hän lähtee kahden lapsensa kanssa Norjan Pykeijaan, toiveissaan uusi alku ja tavallisen hyvä kalastajamies, jonka ottaa puolisokseen. Rakkaus ei kuitenkaan ole noin vain käskytettävissä.

Kirjan kuvaukset vetovoimasta, rakkaudesta ja himosta ovat aitoja ja häpeämättömän tahmaisia sekä kuumia. 

Richard Osman: Torstain murhakerho

  • Otava 2021
  • Suomentaja: Arto Schroderus
  • Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen


Kirja, johon en olisi tarttunut ilman työkaverin vahvaa suositusta, sillä dekkarit eivät ole omaa lukualuettani. Tässäkin on murhaa ja mysteeriä, mutta mielenkiintoisinta kirjassa ovat sen henkilöt, varakkaaassa eläkeläiskylässä asuvat kaverukset, jotka torstaisin kokoontuvat yhteen ratkoakseen vanhoja murhia.

Säpinää syntyy, kun kylässä tapahtuu murha, jota jengi pääsee tutkimaan tuoreeltaan, keinoja kaihtamatta.

Nauroin ja hykertelin lämpimän ja herrasnaishauskan tekstin äärellä. Kirja kannattaa ahnehtia nopeasti, sillä sivupolkuja ja hahmoja on niin paljon, että ne pääsevät muuten helposti unohtumaan.

Gun-Britt Sundström: Suhteista parhain*

  • Tammi 2024
  • Suomentaja: Marja Alopaeus

Suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1979 ilmestynyt Suhteista parhain -romaani on tullut vuosien mittaan vastaani erinäisissä kirjoissa, lopulta niin usein, että oli selvitettävä, mikä kirja oikein on kyseessä.

Feministinen klassikkoromaani sijoittuu 1960–1970-lukujen vaihteen Tukholmaan. Tarina velloo kutkuttavan viisaasti ja ihanan rasittavasti parisuhteessa ja parisuhdeteemoissa, joista kumpainenkin ovat aika erikoisia laitoksia kun niitä pysähtyy pohtimaan. Kirjan kannessa kuvailtiin tätä osuvasti epäromanttiseksi kirjaksi rakkaudesta, ja sitä se on.

Kirja on yhdellä sanalla upea. Jos minulla olisi olemassa lukemieni / kuuntelemieni kirjojen top 10, tämä änkeäisi tiensä sinne.

Rutger Bregman: Moraalinen kunnianhimo: Lakkaa haaskaamasta lahjojasi ja toteuta ihanteesi

  • Atena 2024
  • Suomentaja: Mari Janatuinen
  • Äänikirjan lukija: Mikko Toiviainen

Kunnianhimosta tulee helposti mieleen menestyminen ja menestymisestä taas raha. Ja vaikka pidän turvallisuuden tunteen tuovasta toimeentulosta, raha ei ole itselleni mielenkiintoista tai tavoiteltavaa. (Olisin tehnyt aika monta asiaa eri tavalla elämässäni ja etenkin työelämässäni, jos näin olisi.)

Mutta moraalinen kunnianhimo; se vetoaa, siitä kiinnostun. Sen vetämänä tahtoisin tehdä enemmän. Tunnen huonoa omatuntoa, että kaikin puolin hyväosaisena en kuuntele moraalista kunnianhimoa enemmän. (Jos puhuisin pelkästä kunnianhimosta, kuten sen näen, omatunto kolkuttaisi toisenlaisista syistä.)

Tämä kirja antaa buustia ja menneen ajan ihmisten esimerkkejä siitä, miten maailma ei muutu (parempaan), jos ei sitä olla muuttamassa.

Aktivismista kirja muistuttaa vastaanpanemattomin esimerkein siitä, miten kaikenlaista väkeä muutoksen tekemiseen vaaditaan. Vaikka esimerkiksi Elokapinan tapauksessa näkyvin osa ovat rohkeat ja itsensä fyysisesti likoon- ja lokaanlaittavat, kaikenlaisille osaajille ja tekijöille on tarve. Insinööreille, juristeille, taloustieteilijöille.

Kirja muistuttaa myös siitä, miten tavoitteen kannalta vaarallista on, että aktivisti vaatii toiselta aktivisteilta täydellisyyttä joka saralla. On mahdotonta tuntea maailman jokainen epäkohta läpikotaisin. Olisi aika paljon tärkeämpää laittaa aika muuhun kuin jo muutoksessa mukana olevien virheiden ja tietämättömyyden kyttäykseen.

Jouni Tikkanen: Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa

  • Otava 2019
  • Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Piti tarkistaa, että eikö tämä kirja tosiaan ole ollut ilmestymisvuonnaan tietokirjojen Finlandia-ehdokkaana. Sillä harvemmin lukee sekä näin taiten taustoitettua että tarinankerronnaltaan vetävää tietokirjaa. No ei ollut ehdolla ei (tuona vuonna voiton vei Metsä meidän jälkeemme -kirja, minkä hyväksyn).

Jouni Tikkasen Lauma-kirja pureutuu vuosiin 1880–1881, kun sudet tappiovat Turun seuduilla 22 lasta. Vaikka sen jälkeen susi ei ole Suomessa ihmistä tappanut (kun sen sijaan muun muassa hevoset, koirat, naudat, hirvet ja ampiaiset ovat aiheuttaneet kuolemia – THL:n mukaan kuluneen vuosikymmenen aikana koira on aiheuttanut 17 suomalaisen kuoleman), susipelko ja suoranainen susiviha elää yhä. Se on varmasti paljolti Turun tapahtumien seurauksena.

Lauma-kirjassa selvitetään, mitä lopulta tiedettiin ja nyt myöhemmin ehkä paremmin ymmärretään susista ja syistä, miksi susi (luultavasti asialla oli yksi ja sama naarasyksilö) kävi lasten kimppuun ja tappoi.

Itse en esimerkiksi tiennyt, että noihin aikoihin suden pääasiallinen ravinto oli lähes hävitetty metsistä. Hirvikanta oli olemattomissa (niin että eräät aikalaiskalastajat säikähtäneet järveä ylittävää hevosen kokoista sutta, sillä eivät tunnistaneet hirveä), eikä vieraslajisia sorkkia vielä loikkinut metsissä peppu valkoisenaan.

Tikkanen on entinen Suomen Luonto -lehden toimittaja, joten hänen kantansa susia kohtaan voinee arvata. Kirja pysyy kuitenkin mielestäni puhtaana tietokirjana, penkoen ja pohtien sekä susia, surmia että tapauksien selvitystä ja tuon ajan elämää monelta kantilta.

Suositus tämän lukemiselle / kuuntelemiselle etenkin nyt, kun susihavainnot Uudellamaallakin ovat nousussa ja siinä samalla susipelko.

Andrea Abreu: Pilvipeitto

  • Siltala 2024
  • Suomentaja: Sari Selander

Uh, tämän kirjan brutaalin fyysinen ja lapsenomaisen häpeämätön kieli sai aikaan samanlaisen pahoinvoinnin kuin syödessä liikaa sipsejä. Ei tiedä, oliko tämä nyt hyvä idea, mutta silti tekee mieli ottaa vielä yksi lastu ja sivu lisää.

Teneriffalaisen kirjoittajan esikoisromaani sijoittuu turistien tuntemattomille osille Teneriffaa, työväen asuttamaan vuoristokylään. Kylän kaduilla laahustavat kesälomaansa viettävät 10-vuotiaat kaverukset. Leikeissä sekoittuvat lapsuus ja nuoruus, barbeista osa on horoja ja värikynillä on hyvä hinkuttaa heräävää seksuaalisuutta esiin. Tarinan yllä leijuva painostavuus muuttuu koko ajan ahdistavammaksi, kuten kylän yllä matava pilvipeitto.

Suomentaja on tehnyt mieletöntä duunia. Nielin jokaisen hänen sanavalintansa mukisematta, ja puhe- ja kirjakielen sekoitus tuntuu aidolta.

Ehdin palauttaa kirjan jo kirjastoon, jotta olisin voinut tarkistaa asian, jota internet ei helposti kertonut, mutta kuka ikinä onkaan tehnyt kirjan kannen: ah, miten upea!

Jaa