Kun muruset ovat ripoteltuna ympäri maailmaa, tulee lähdettyä paikkoihin, joihin ei ehkä muuten päätyisi. Kuten Jyväskylään! En tiedä, miten on edes mahdollista, että en ole aikaisemmin käynyt tuossa Keski-Suomen navassa, mutta tulipahan muutos siihenkin. Veljeni asuu siellä nykyään, samaten kuin iskäni, joten viime vuonna otimme junan alle ja matkasimme perheen kanssa talvilomaksi Jyväskylään.

Nyt tulevalla talvilomalla – tai hiihtolomalla, kuten se meille kirjaimellisesti on – lähdemme taas Jyväskylään. Aikomuksena on porukalla retkeillä, hiihtää, lasketella ja piipahtaa museossa tai kahdessa, kuten viime vuonnakin.

Lisäksi jos tänä vuonna settiin mahtuisi myös vähän Alvar Aalto -fanittamista, sillä juuri Jyväskylässä on eniten Aallon suunnittelemia kohteita koko maailmassa. Ehkä maltetaan lumileikeiltä myös piipahtaa kirpputoreilla, joita viimeksi vain silmäilin ohi kulkiessa.

Saatetaan saada puolison kanssa myös kahdenkeskistä aikaa, viimeksi käytiin elokuvissa, mutta kutkuttelee ajatus kokea Lutakko, josta olen tähän mennessä kuullut vain tahmaisen rytmisiä tarinoita.

Tässä meidän sakkimme tärpit perhelomaan Jyväskylässä vankan yhden kerran kokemuksella:

Kangasvuoren luontopolku – retkeilyä, eväät laavulla ja myräkkäkuusien riemu

Retkien suunnittelussa on aina hommansa, ja vaikka suunnittelijaluontoisena saan kiksejä myös siitä osuudesta retkeä, on välillä kiva olla ihan turistina paikallisoppaiden huomassa. Iskäni kävelyretkeilee Jyväskylän metsissä ja mäissä, joten päästiin hänen kuratoimalle retkelle Kangasvuoren luontopolulle.

Reilun kolmen kilometrin luontopolku lumisessa metsässä ja mäkisessä maastossa oli juuri hyvän mittainen koululaisten kanssa kuljettavaksi. Polun varrella oli opastetauluja, joissa kerrottiin muun muassa muurahaislajeista – niitä on maailmassa yli 20 tuhatta erilaista!

Eväät pysähdyttiin syömään Vuorilammen laavulle, jossa olivat puut valmiina. Ihan laavun vieressä on Vuorilampi, joka nyt tietenkin oli jäässä, mutta jonka kirkasvetiseen viileyteen iskäni kertoi sulan veden aikana pulahtavansa retkillään uimaan.

Me poikkesimme Kangasvuoren luontopolulta myös Väärämäen ”muumimaailmaan”.  Suruisan ja ankean näköisen hakkuuaukion reunamilla seisoo isokuonoinen kanto, joka essuin, laukuin ja mielikuvituksen taialla on muutettu Muumimammaksi. Iskäni kertoi, että Muumimamma on nykyisin täysin lahonnut, mutta kivinen Mörkö ja sitä ympäröivät hattivatit ovat yhä paikoillaan.

Paluumatkalla, kun lyhyimpiä askeleita ottavia alkoi väsyttää, muuttui metsä Metsälandiaksi, jonka tykkylumiset puut olivat Myräkkäkuusia. Lapset kirmasivat puun alta toiselle, ja aikuiset heiluttivat puita niin että lumi pöllysi.

Toivolan vanha piha – vanhan ajan tunnelmaa, käsityöläismuseo ja Lankakauppa Titityy

Kivenheiton päässä ydinkeskustasta sijaitseva Toivolan vanha piha on harvinainen ja eheä pala Jyväskylän vanhaa puutalokaupunkia 1800-luvulta. Pihapiiri oli talven kinosten keskellä idyllinen, ja voin vain kuvitella, mikä tunnelma siellä kesäisin on, kun pihapiirissä majaansa pitävät kahvilat ja ravintola levittäytyvät ulos asti.

Me kävimme aistimassa tunnelmaa Keski-Suomen museon Käsityöläismuseossa. Museoon kuuluu kaksi museorakennusta, Kuparisepän talo ja Puusepän talo. Ne kumpainenkin ovat vanhimpia taloja, joita Jyväskylässä on vielä pystyssä. Oppaat kertoilivat tarinoita, lapset saivat kokeilla vanhan ajan leluja sekä pelejä, ja minä ihastelin harvoja kauniita esineitä, ikkunalla talvehtivia pelargonioita ja sitä rauhallista tunnelmaa, joka tuollaisissa narisevalattiaisissa vanhoissa taloissa vallitsee.

Kävin myös huokailemassa Lankakauppa Titityyn lankaunelmien keskellä. Kässäihmiset tekevät Titityyhyn pyhiinvalleuksia kaukaakin, ja vaikka olen tällainen wanabe-neulehommissa, ymmärrän kyllä miksi. Miten ihania lankoja, ohjeita, tilpehöörejä ja tunnelmia puodin ihan joka kolosessa!

Halssilan hiihtomaa – hiihtokalsarit hikisiksi, pulkkamäen riemua ja tulentekopaikka taukoiluun

Halssilan hiihtomaa on starttipaikka monille pidemmillekin hiihtoreiteille. Me kävimme siellä purkamassa pahimmat latuhimot sillä aikaa, kun veljeni oli lasten kanssa tramppaparkissa. Hiihdimme iskän ja puolison kanssa viiden kilometrin valaistua ympyrää, jossa oli mukavan vaihteleva maasto ja mahdollisuus seurailla ladunvierustoilla nököttävien talojen elämää.

Jos lapset ja / tai pulkka on messissä, Halssilasta löytyy myös kaupungin kreiseimmäksi kehuttu pulkkamäki. Pulkkamäen tuntumasta löytyy myös tulentekopaikka taukoiluun ja ruuanlaittoon.

Keski-Suomen luontomuseo ­– ilmainen museo (keskisuomalaisesta) luonnosta

Pienien museoiden ihanuus on se, että niissä ei tule runsaudenpula. Kun nähtävää ei ole yllin kyllin ja enemmän, ehtii ja malttaa ihan eri tavalla keskittyä museon antiin.

Jyväskylän yliopiston ylläpitämä Keski-Suomen luontomuseo on aina ilmainen museo luonnosta. Se keskittyy erityisesti keskisuomalaiseen luontoon, mutta valtaosa teemoista on sovellettavissa ihan minne vain maapallolla, kuten luonnon monimuotoisuuden ja luonnonsuojelun merkitys. Geologiaan keskittyvässä osiossa näyttelyä kerrotaan muun muassa maapallon rakenteesta ja siitä, miten jääkausi muokkasi maaperää.

Dioramat olivat hienosti toteutettuja. Niissä kaikissa oli nähtävissä ympäristökasvatuksellinen ote, se, miten ihminen on vaikuttamassa luonnon ja siten osana luontoa olevana olentona itsensä hyvinvointiin.

Ladun maja – kivat hiihtomaastot, vipukelkka jäällä ja autenttista latukahvilatunnelmaa

Oi, tämä oli tunnelmallinen, toimiva ja ihana hiihtoretkikohde! Ladun majan kulmilta lähtee vasta-alkajillekin sopiva reilun kilsan lenkki, neljän kilometrin Soidenlammen lenkki ja Hanhiperän lenkki, jolla on mittaa vajaat yhdeksän kilometriä.

Me kävimme hiihtämässä Hanhiperän lenkin, ja lapsetkin tuumasivat, että ympäröivässä metsässä oli Lapin-tunnelmaa. Tykkylumisilla kuusilla, hiljaisella metsällä ja (sopivan) mäkisellä ladulla taisi olla tekemistä asian kanssa.

Hiihdon jälkeen piipahdimme Jyväskylän latu ry:n ylläpitämälle majalle, jossa oli ehtaa latukahvilatunnelmaa: tuoreita munkkeja, höyryävän kuumaa mehua, ajansaatossa kellastuneet pirttipöytäryhmät ja takassa kotoisasti rätisevä tuli. Jos mieluummin taas tahtoo nautiskella omia eväitä, rannan tuntumasta löytyy myös laavu.

Mehutauon jälkeen hiihdonnälkäisimmät meistä lähtivät vielä hiihtämään ja muut jäivät majan pihapiiriin tötöilemään. Jäälle oli laitettu vipukelkka, jossa koitettiin kenen kantti, tasapainoaisti ja pissarakko kestää eniten.

Sataman Viilu – saunomassa ja talviuimassa kaupunginvalojen loisteessa

Täydellisen talvilomapäivän resepti Jyväskylässä oli yksinkertaisen nautinnollinen. Ensin päivä hiihtäen kaupunkimetsämaisemissa, ja siihen päälle ilta saunoen ja uiden kaupunkijärvimaisemissa. Rentouden ja raukeuden määrä nukkumaan kömpiessä oli maksimit.

Käytiin iskäni ja veljeni kanssa Sataman Viilussa löylyttelemässä. Se oli niin sanotusti vöörttiä: S-etukortilla sai 17 euron hintaan kaksi tuntia kylpyaikaa, ja settiin kuului kolme saunaa, ulkoporeammeet, mahdollisuus pulahtaa Jyväsjärveen ja Ole hyvän pesuaineet.

Kävin järvialtaassa uimassa pariin kertaan. Uin nautinnollisesti kaksi kertaa altaan ympäri, vähän ahnehtien, mutta innoissani siitä harvinaisesta luksuksesta, että kylmäuimisien välissä pääsee lämmittelemään saunaan.

Taustalla loisti iltavalaistuksessaan Kuokkalan silta, jonka Vallila on ikuistanut kaupunkikuoseihinsa. Minä turistina vähän ihmettelin, miksi tuo silta (oma esteettinen silmäni on enemmän sellainen riippusilloista pitävä). Mutta iskä selitti, että se on se kokonaisuus: kaupunkisiluetti, Jyväsjärvi ja Kuokkalan kaartuva silta. Se näkymä kun avautuu eteen, tulee kuulemma hyrisyttävän mukana olo, sellainen, että nyt ollaan ihan oikeassa kaupungissa.

Siinä muutaman asteen lämpöisessä järvivedessä lilluessani, sillan valojen loistaessa taustalla, aloin vähän ymmärtää. Omanlaisista palasista rakentuva kaupunki, niistä syntyvä kokonaisuus. Aivan, riippusiltaesteetikkokin näki ja koki kauneuden.

Laajis– laskettelua, lumiratirallia ja eväshetki laavulla

Hiihtolomasää laittoi parastaan, kun pakkanen kirkasti taivaan rapsakan siniseksi ja aurinko ripotteli glitteriä välkehtimään hangille ja laskijoiden poskille. Täydellinen päivä lähteä laskettelukeskus Laajikseen!

Tätä helsinkiläisenä hivenen kadehdin: ihan keskustan tuntumassa oleva laskettelukeskus. Kaikkea ei voi saada, ei ainakaan samaan aikaan, mutta olisihan se upeaa, jos voisi vaikka ihan vain arki-illaksi lähteä mäkeen. Ja omat eväät voi syödä laavulla, niin reissu ei tule niin tuhottoman kalliiksikaan.

Sitä paitsi tykkään (myös) vähän pienempien laskettelukeskuksien tunnelmasta. Sellaisesta kuuman mehun tuoksuisesta ja ankkurihissin kolinan rytmittämästä leppoisasta fiiliksestä.

Laajis on just sellainen, just sellainen soppelin kokoinen meille. On sopivasti erilaisia mäkiä, sopivasti jännitystä kaikille, sopivasti muita laskijoita – ja sopivasti koko päivän laskemisen jälkeen ilmaantunutta raukeaa väsymystä.

Olimme viime viikon lumilomalla Rukalla, ja meille tuli puolison kanssa riitaa. Tai kinaa oikeastaan, sellaista tyhjästä ja typerästä syntynyttä kitkaa. Takana oli kuukausia vähäisellä perheajalla, minulla päällä suuret odotukset yhteisestä ajasta sekä takana huonoja unia lomakämpän liian lämpimässä ja kuivailmaisessa makuuhuoneessa.

Hyvän mielen sekaan rasahti kourallinen terävää sepeliä väärinymmärryksestä.

Asian olisi saanut hoidetuksi lyhyellä keskustelulla, tunteiden avauksella ja halauksella siihen päälle. Siis jos olisi ollut tilaa keskustella ilman muita korvia ja muiden puuttumista tilanteeseen.

En oikein tiedä, mitä mieltä olen siitä, että lapset kokevat haluavansa osallistua vanhempiensa kinoihin ryhtymällä kommentaattoreiksi, tuomalla riidan keskelle omat mielipiteensä ja hoputtamalla selvittämään eripuran.

Itse en lapsena ikinä hankkiutunut vanhempien kiistojen keskelle omaehtoisesti. Sen sijaan kirjoitin päiväkirjaan, miten onnellinen olen Anttilan Top Tenistä ostetuista kuulokkeista, joiden avulla pääsi pujahtamaan noissa hetkissä musiikinmaailmaan. Oli helpompi olla, kun olisi kuin ei tietäisikään.

Seuraava sukupolvi sen sijaan on kasvanut keskustelemaan ja osoittamaan tunteitaan sekä puhumaan niistä, mistä olen toki onnellinen ja tyytyväinen. Haluan heidän näkevän, että myös vanhemmilla on kaikenlaisia tunteita, ja että asioita ei vain huiskauteta maton alle mädäntymään. Haluan heidän tietävän, että välittämistä ja rakkautta ovat myös hankalat keskustelut, anteeksipyynnöt ja sopimiset.

Mutta joku raja tietenkin tässäkin. On asioita, jotka kuuluvat vain meille vanhemmille. On asioita, joita vain me vanhemmat ymmärrämme.

Siksi kesken parisuhdekinan ei osaa olla ylpeä lapsen kehityskelpoisista diplomaattisista taidoista. Se, mikä lapsen korvaan kuulostaa yksinkertaiselta asialta, sisältää meidän vanhempien välillä 25 yhteisen vuoden edestä kokemusta ja myös kertyneitä konnotaatioita, hyviä ja huonoja. Se että lapsi tulee tilanteeseen ehdottamaan ratkaisuja, roustaamaan, kommentoimaan ja ehkä ottamaan puolenkin, ei tee millekään hyvää.

Silloin kina jää puhumattomana muhimaan ja sepeli paisuu siirtokivilohkareeksi.

Olen kirjoittanut aikaisemminkin, että lapsiperhearjessa – kun lapset ovat jo vähän isompia – ei parisuhteessa vaikeinta ole löytää aikaa pussailulle ja hellyydelle. Kaikista vaikeinta on löytää tilaa sanoille, etenkin niille vaikeille.

Riitojen selvittelyyn pätee sama, mitä nyt riidat yleensä leimahtavat äkkiarvaamatta, etenkin tällaiset turhanpäiväiset. Ei voi sitäkään vähää suunnitella, että torstaina kello 18.15 olisi aikaa riidellä, laitan sulle kalenterikutsun siihen.  

Siksi jokainen lapsiperheessä elävä pariskunta tai useamman ihmisen muodostama rakkauskunta tarvitsee riitely-yksityisyyden. Tilan, jossa voisi turvallisesti vain asianomaisten kesken avata tunteensa, keskustella ilman ylimääräisiä korvia ja sopia.

Kun hankimme pikkumökin muutaman kilometrin päässä kotoa, oli moni monen monta asiaa, jota en olisi kuvitellut sen mukana elämääni saavani. Yksi on tämä; kotioloissa se mahdollistaa meille riitely-yksityisyyden. Voimme vetäytyä mökin rauhaan kahdenkesken, jos kotona siihen ei ole mahdollisuutta. Niiden 12 neliön sisässä on puhuttu halki, poikki ja pinoon sepeliläjällinen asioita.

Nyt Rukalla lähdimme hiihtämään. Oli kipakka pakkanen sekä tuulista, ja laduilla oli tilaa meille ja sanoille. Ei siihen montaa kilometriä tarvittu, kun asiat oli selvitetty. Pikkujuttuja, isoja tunteita.

”Oletteko te nyt sopineet”, kysyttiin heti ovella palatessamme kämpille. Vaikka varmasti sen näki ja aisti jo ihan hiihdon sekä puhumisen jälkeen laskeutuneista hartioista ja nousseista hymyistä. Ollaan ollaan.