Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Käytiin koko perhe leffassa katsomassa Supermarsu-elokuva. Taas yksi asia, joka vauva-aikojen notkahduksen jälkeen ollaan saamassa takaisin elämäämme: elokuvat. Ennen lapsia me katsoimme miehen kanssa useamman elokuvan viikossa. Elokuvateattereissa ja vuokrattuina. Sitten esikoisen lapsivedet losahtivat olkkarin lattialle kesken leffaillan, mitenkäs muutenkaan, eikä paluuta entiseen enää ollut.
Kunnes nyt, hiljalleen. Käyn välillä itsekseni tai kavereiden kanssa katsomassa elokuvia, mutta spontaanien päiväleffojen sijaan leffaillat pitää sopia pläräten viikkojen päähän kolmen ihmisen kalentereita: minun, kaverin ja lastenhoidosta vastaavan miehen. Niinä hetkinä välillä miettii, että missä hiton välissä aikuisuudesta tuli tällaista, kunnes taas muistaa, että on kuitenkin aika paljon mieluummin aikuinen ja äiti kuin teini, vaikka leffaa myöten kaikki vaatii suunnittelua ja varauksen kalenterista.
Kaikista kutkuttavimmalta tuntuu se, että voimme tehdä yhä enenevissä määrin asioita yhdessä perheenä. Että enää ei tarvitse jakautua kahteen jengiin, kun toinen vanhemmista lähtee esikoisen kanssa vaikkapa teatteriin, kiipeilemään tai sinne leffaan ja toinen jää pienemmän tyypin kanssa rakentamaan ja hajottamaan palikkatorneja. Nyt voidaan mennä yhdessä kaikki.
Minä olen käynyt lasten kanssa kolmistaan katsomassa elokuvissa Onnelin ja Annelin, mikä taisi olla kuopuksen ensimmäinen leffakokemus. Esikoisen ensimmäisen leffakokemuksen muistan varmaksi, enkä ehkä välttämättä vain siksi, että ensimmäisen lapsen ensimmäiset asiat muistaa niin paljon helpommin, vaan siksi, että elokuva oli niin huono. Oli aivan ymmärrettävää, että esikoista kiinnosti tuolloin enemmän selkänojalla kiipeily kuin tavattoman tylsä ja hömelö Bamse-elokuva.
Tämän vuoden Docpointissa päätin hullunrohkeana koittaa dokumenttielokuvaa lasten kanssa, sillä miehen työvuorojen takia se oli ainut mahdollisuus kokea osa dokkarifestivaalia. Mietin, että jos menee sekoiluksi, sitten lähdetään pois. Kävimme siis erään päiväkotipäivän jälkeen leffateatterissa katsomassa norjalaisesta päiväkodista kertovan dokumenttielokuvan, norjankielisenä ja enkuksi tekstitettynä. Lipunmyyjän huonosti peitetystä epäileväisyydestä huolimatta se meni niin hyvin, että pollean kulttuuriäidin ylpeyttä säteillen julistin perheeni olevan valmis siirtymään elokuvateattereiden vakioasiakaskuntaan.
Nyt pari viikkoa sitten lauantaina tehtiin miehen työvuoron jälkeen leffatärskyt Tennispalatsille. Koko perhe ensimmäistä kertaa yhdessä leffassa! Rakastan niin sitä tunnelmaa jo heti leffateatterin aulassa. Popcornin tuoksua, screeneillä pyöriviä leffamainoksia ja odottavaa tunnelmaa. Haluaisin pakata sitä tunnelmaa pulloon niiden päivien varalle, kun kaikki tuntuu mälsältä ja harmaalta. Otimme tiskiltä koko kattauksen: leffalippujen lisäksi myös saavilliset popcornia, limua ja tarkasti valitut karkit irtokarkkihyllyltä.
Istuimme vieretysten leffasalin upottaviin tuoleihin. Kotona meillä ei ole telkkaria, joten iso elokuvakangas sai lapset haltioitumaan. Äänieristetyssä tilassa tuntee olevansa pehmeässä kuplassa, ja mainosten rullatessa koitin innoissani udella lapsilta, tuntevatko hekin sen. – Minkä? – No tämän tunnelman tässä ympärillä. Taisivat he tuntea. Ainakin meidän lastenhuoneessa asuu tätä nykyä kaksi supermarsua.
Miten teidän nuorempi jaksoi katsoa leffan? Oliko supermarsussa kovin pelottavia kohtia, millainen oli elokuvana? Tekisi niiiin mieli viedä oma 4 vuotias leffaan mut en oo vielä rohkaistunut, kun tyyppi on arka, jännittää mitä leffaa uskaltaisi käydä koittamassa
Tekstiin ei tosiaan enää mahtunut laajempia arvioita itse elokuvasta 😀 Mä en oikein uskalla sanoa, että oliko elokuvassa pelottavia kohtauksia vai ei, kun lapset ovat niin erilaisia. Omasta mielestäni siinä olisi voinut olla pelottavaa yksi jättikokoinen marsu, mutta ei se tainnut hetkauttaa kumpaakaan lapsista. Vanhempi lapsista jännitti joissakin kohdissa niin että silmät piti peittää. Mutta ei sen takia, että elokuva olisi ollut pelottava, vaan silleen hyvällä ja kutkuttavalla ”mitenköhän tässä käy” -tavalla. Nuorempi kyseli jossain vaiheessa, että koska leffa loppuu, mutta jaksoi silti hienosti katsoa koko elokuvan. Omasta mielestäni elokuva oli viihdyttävä, hauska ja kekseliäs – vähän sillä tavalla hölmökin, että piti aikuismieltään muistuttaa, ettei asioita ja faktoja pidä ottaa niin vakavasti, se on vain elokuvaa. Me ei olla noita Supermarsu-kirjoja vielä luettu, mutta nyt ne on laitettu lukulistalle 🙂
Hymiöt putos kyydistä 😀
🙂
Eikö olekin aika eheyttävää saada sen ihan pikkulapsivaiheen jälkeen niitä entisiä ”normijuttuja” taas mukaan elämään? Mä nautin siitä kyllä kovasti ja nyt aukeaakin taas aivan toisenlainen maailma, kun molemmat lapset alkavat olemaan siinä iässä, että vaikkapa nopealla kauppareissulla tai lyhyellä lenkkipolulla voi käydä ihan YKSIN… Aivan outoa.
No on, eheyttävää ja ihanaa! Ja miten paljon niistä asioista nyt osaa nauttia! Mä olen kuullut salaperäisiä tarinoita tuosta maailmasta, jossa kaupassa voi piipahtaa yksin tai jossa voi lähteä jopa lenkille, vaikka on ainoana aikuisena lasten kanssa. Älytöntä!
Mä olen yhden lapsen äiti. Ja olen nähnyt tosi paljon lastenleffoja. Aloitimme yhteiset leffareissut n.4v. ja jatketaan yhä (9v). Nyt olen kyllä alkanut haaveilla että vois useammin käydä aikuisten leffoissa. Ja lapsenkin voisi jo laittaa kaverin kanssa lastenleffaan. Niin se aika kuluu ja kohta me varmaan miehen kans leffaillaan kun lapsella on yhä enemmän omat menot.
Kuulostaa ihanalta! Ja on niin mahtavaa, miten hyviä lastenelokuvia tehdään. Niitä on iloa mennä katsomaan aikuisenkin. Seuraavaksi tahtoisin katsomaan Cocoa, ja tuntuu, että taidan odottaa sitä enemmän kuin lapset 😀 Ja tosiaan, lopulta aika kuluu ihan valtavan nopeasti, ja lapsen kanssa voi mennä katsomaan muutakin kuin lastenleffoja. Me käydään mun isin kanssa edelleen usein leffassa, kun nähdään. Leffat olivat jo lapsuudessa / teini-iässä isin ja lasten yhteinen juttu 🙂
Leffassa on taikaa. Mulla leffateattereissa istuminen jäi pitkäksi aikaa lapsen synnyttyä (itse asiassa leffat myös, joten mulla ja miehellä on vielä isoja aukkoja sivistyksessä vuosien 2012-2014 leffoissa ja edelleen aikuisten leffat on tullut pääosin katsottua kotona, koska silloin ne saa helpoiten nauttia yhdessä miehen kanssa). Mutta ah se tunne kun pääsi ekaa kertaa leffaan pitkästä aikaa, tämä oli lapsen eka leffakokemus ja ihanassa Orionissa vielä Frozenin sing-along näytöksessä. Leffateatterin taika on ihanaa ja nyt lapsen kanssa käydään katsomassa lasten leffoja säännöllisesti. Ja lastenleffat, no niiden laatu vaihtelee, mutta hyviä on löytynyt vuosien varrella kyllä, siis sellaisia että uppoaa itsekin leffaan ja ei muistakaan olevansa lasten leffassa. Meidän Supermarsu-kirjoja paljon lukenut tyttö rakasti Supermarsu-leffaa. Sen sijaan esim. Ferdinand aiheutti suorastaan kammon ryskyntä ja räyhäys leffoihin :/ (en suosittele!). Tämän kammon aion nyt parantaa sillä, että vien lapsen katsomaan Cocoa, sen pitäisi olla luotettavien lähteiden mukaan hyvä kokemus…
Ah, tunnistan niin tuon fiiliksen, että sivistyksessä on tietyiltä vuosilta monen leffan kokoinen aukko, olen miettinyt ihan samaa!
Nuo Frozenin sing-along -näytökset kuulostavat niin ihanilta, hitsi, kun ei tajuttu sellaiseen lähteä. Olisin varmasti parkunut liikutuksesta silmät punaisiksi, kun nyt jo ajatus pienistä (ja isoista) faneista laulamassa Frozenia saa liikuttumaan 😀
Lastenleffojen laatu tosiaan vaihtelee, mutta olen silti ollut yllättynyt, miten paljon hyviä onkaan. Ferdinandia ei olla nähty, mutta jos on räyhäystä ja ryskäystä, tuskin tullaan näkemäänkään. Cocoa minäkin tahtoisin katsomaan, tosi moni on sitä kehunut.
No en mä vielä lapsen kanssa ole aikuisten leffoja haaveillut. Niistä nautin mieluummin yksin tai aikuisseurassa.
Mä itse kyllä innolla odotan sitten joskus sitäkin aikaa, kun lasten kanssa voi mennä katsomaan leffoja, joiden kohderyhmää ovat aikuiset. Lapsuusperheessäni oli tapana, että käytiin isin kanssa elokuvissa, ja yhä edelleen tavatessa meillä on tapana mennä yhdessä leffaan 🙂
Ja vielä laadusta. Olen ilahtunut miten hyviä kotimaisia lastenelokuvia nykyään tehdään. Useimmiten ovat viihdyttäviä aikuisellekin. Ja kyllä oon tykänny monista muistakin, esim. Zootropolis oli kiva. Ja Paddington. Vain pari mainitakseni.
Joo, sama on yllättänyt itsenikin. Tosin, eipä niistä ole ollut vuosikausiin oikein kokemustakaan, joten enpä osaa vertailla kuin omaan lapsuuteeni. Kiitos leffavinkeistä, noista kumpaakaan ei olla nähty.
Mä odotan kanssa että pääsee ilman säätöä katsomaan elokuvia. Nuorin on nyt 6kk eikä taideta hetkeen mennä mihen kanssa kaksin elokuviin. Keskimmäisen ollessa saman ikäinen käytiin, lapsi oli huutanut mummilla itsensä uneen kun ei syönytkään pulloa vaikka isin kanssa kelpasi.
Viimeisin kotona vietetty aikuisten leffailta keskeytyi kolmesti, koksa keskimmäinen oksensi sänkyyn.
Kahden isomman kanssa voi jo kotona jotain elokuvia katsoa mutta vain S-merkittyjä kun melkein 6-vuotias alkaa itkeä paniikinomaisesti kun vaikka joku ei meinaa löytää toista. Siis juuri niissä ”vähän jännittää mitenhän tässä käy”-kohdissa. Hänen kanssaa käytiin kerran elokuvateatterissa, meni ihan hyin, mutta ei ole kiire toiste vielä mennä eikä keskimmäistäkään ottaa mukaan. Panostetaaan toistaiseksi koko perheen kotileffailtoihin herkkuineen.