Basso tuntuu jo kaukaa. Se liukuu sisään ihohuokosista saaden veren suonissa tanssimaan ja sydämen ottamaan tahdista kiinni. Kengät hiekasta pölyiset, ystävillä ympärillä aurinkoa hiuksissaan ja farkkushortsien takataskussa saman kesäkollin tassu kuin vuodesta 1998. Olo on kevyt kuin poutapilvellä ja kupliva kuin matkalla yhdessä korkatulla kuohuvalla.

Voi että.

Tänä vuonna minun piti olla menossa Provinssiin hupuloimaan äitini ja isini Kotipizza-myyntipisteelle, kuten muutama vuosi sitten. Tänä vuonna piti mennä heinäkuun paahteessa kylpevään Ruisrockiin, ehkä taas puolison kanssa tai perinteisesti kaveriporukalla, mutta totta kai Ruisrockiin. Tänä vuonna piti mennä tietenkin Flow´hun, johon haaveilin yhdistäväni etkoilun ja palauttavat unet Kivinokan pikkumökillä.

Kunhan kesään selvitään. Kunhan vain ollaan ihmisiksi. Kunhan vain tämä jaksetaan. Sitten tulee kesä.

Mutta kun kevät alkoi enteillä kesää, alkoi tulla peruutuksia. Kaiken poikkeusajan kauheuden keskellä tuntui nololta, miten luin Hesarista uutisia toisensa perään turtuneena, mutta vasta juttu Ruisrockin peruuntumisesta sai sydämen muljahtamaan. Silmäkulmasta turskahti kiukkuisen kuumottava kyynel. Ei, ei, ei peruta kesääkin! Provinssin peruminen oli sitten jo aavistettavissa, mutta harmitti etenkin äitin ja isin puolesta, jotka olivat tehneet paljon valmistelevaa työtä.

Elokuun Flow’ta ei ole vielä peruttu, mutta tänään uutisoitiin syyskuun Helsingin Juhlaviikkojen peruuntumisesta. Pieni ja odottavaisen harras toiveeni festarikesästä 2020 alkaa hiipua.

En edes tiedä, miksi festareiden peruuntuminen tuntuu niin kipeältä. Ehkä kaiken tämän jälkeen kaipaisi niiden tarjoamaa toista todellisuutta. Huolettomuuskuplaa, jonka olemassaoloa ei oikein voi ymmärtääkään todeksi festivaalirakennelmien purun jälkeen. Hullaantunutta hymyä, joka pyyhkii pois varhaiskeski-ikäisen kulmien väliset huolirypyt. Nousuhumalaa.

Päättymättömiä öitä, hikiseksi tanssittuja selkiä ja pelkästään festivaaliohjelman ympärille luotuja aikatauluja, jotka nekään eivät ole niin justiinsa. Vapautta antaa fiiliksen viedä.

Kevään ensimmäisinä aurinkoisina päivinä olen kuunnellut Spotifyn minulle luomia muistosoittolistoja. Varoittamatta kaiuttimista alkaa soida musiikkiaikamatkoja, jotka tempaisevat menneiden kesien festareille. Nurmikkopiknikeille, yleisömassan keskelle ja pimenevän illan esiintymistelttojen hämyyn. Kaipaus syöksyy päälle aaltoina ja pakottaa laulamaan sanoja mukana niin että itkettää.

Pääsisipä yhteishurmokseen ihmisten keskellä.

Jaa