Nostan kädet suosiolla pystyyn; minä olen siinä ihan surkean huono. Keholle pitäisi antaa aika palautua esimerkiksi treenien jälkeen venyttelemällä. Ja minähän en sitten varmasti venyttele, ellei joku ole vieressä sanomassa, että nyt Hanne kädet kohti lattiaa ja pylly kohti kattoa. Tämä siitäkin huolimatta, että joka ikinen kerta kehonhuoltotuntien jälkeen säteilen hyvää oloa ja vannon, että tätä suon itselleni lisää.

Vaikka tiedostan ongelmani palautumisen kanssa, en ollut tullut tietoisesti kelanneeksi, että fyysisen palautumisen lisäksi myös henkistä palautumista tarvitaan. Tietenkin. Voisi luulla, että etenkin tuo pääkopan huolto olisi itselleni tärkeä ja olennainen osa arkea, kun taustalla on kuitenkin uupumusta ja kuluttavien elämänvaiheiden aiheuttamia kausia, joina luulin tulevani voimattomuudesta, väsymyksestä ja riittämättömyydestä hulluksi.

Tulin ajatelleeksi henkistä palautumista vasta, kun kävin terapeutti ja hyvinvointikouluttaja Mippi Vuorikosken luennolla aiheesta. Mippi kertoi työnsä kautta huomanneensa, että nykyään ihmiset käyvät koko ajan ylikierroksilla. Saattaa olla, että lomallakin menee pari päivää ennen kuin syke alkaa tasaantua. Ja mikä kamalinta; ihmiset saattavat vain odottaa lomaa. Kun juuri arjenhan pitäisi olla sitä hyvää peruselämää!

Minä itse en onneksi elä lomia odottaen. Tai sanotaanko, että en elä vain lomia odottaen, sillä kuluneen syksyn aikana olen kyllä huomannut kaipaavani mikrolomailun sijaan hieman pidempää lomaa, vaikka viikkoa täydessä offline-tilassa.

Minä koen oman arkeni olevan onnellista ja hyvää, mutta tunnistan silti Mippin kuvaileman ilmiön myös itsessäni. Tuntuu, että suuren osan elämästäni ja valveillaoloajastani vain teen ja teen ja teen. Heti ensimmäisenä aamulla mietin, mitä kaikkea tänään pitää tehdä, ja viimeisenä illalla mielessä monesti pyörii vielä to do -lista, joka kuluneen päivänä aikana lyheni taas vähemmän kuin suunnitelmissa oli. Aivoissa rattaat pyörivät liian ison osan ajasta ylinopeuksilla.

Jotain sentään olen oppinut, ja olenkin syksyn todella kovien työrutistuskuukausien jälkeen haravoinut kalenteriani tiheäpiikkisellä haravalla, täikammalla suorastaan. Nyt kalenteriin tunkemani kama ei enää aiheuta sitä, että iltaisin makuulle mentäessä tuntuu, että sydän pettää. On välillä aikaa ihan vain olla. Ongelma on kuitenkin se, että olen olemisessa aika huono, tai no ainakin aloittelijatasolla. Tunnistin itseni, kun Mippi varoitti, ettei palautumisesta saa tehdä uutta suoritusta, joka tehtävänsä sijaan vain pahentaa aivojen kuormitusta.

Henkinen palautuminen ei lopulta ole mitään rakettitiedettä. Palautuminen toimii parhaimmillaan silloin, kun ihminen yksinkertaisesti kokee hyviä hetkiä, iloa ja naurua. Sitä omaa palautumistapaa voikin hakea, kun miettii, mitä itselle ensimmäisenä tulee mieleen sanasta ilo. Itse ajattelin heti hupsuttelua perheen kanssa, miehen kainalossa köllöttelyä, tärskyjä ystävien kanssa ja rauhallisia kirjoituspäiviä kotona. Eli itse asiassa elämä taitaa juuri nyt olla aika hyvällä tolalla, sillä noita kaikkia mahtuu eloon. Petrattavaakin on, kunhan en nyt tee siitä yhtä pakko tehdä -asiaa lisää.

Arjen mindfulnessia voi harjoittaa myös toiminnan kautta. Siksi se voi olla vaikka hikilenkki, jolloin on aikaa keskittyä vain jalkojen liikkeeseen ja vaikkapa hyvää podcastiin (vink vink) – vaihtoehtoisesti voi antaa ajatusten vain vaellella ilman mitään ärsykkeitä. Mä koin pienen synninpäästön, kun Mippi huomautti, että ihmisen ei tarvitse välttämättä meditoida, jos se ei tunnu hänelle luontevalta. Mippi sanoi, että palautumista voi silloin tällöin olla jopa kostea baari-ilta ystävien kanssa, kun nauru tuntuu ilona vielä monta viikkoa illan jälkeen.

Palautuminen onkin yksinkertaisuudessaan vastaisku henkiselle kuormitukselle. Mippi soisikin jokaisen löytävän elämäänsä palautumistaitoja, joiden avulla voi antaa päänsisäiselle keskusyksikölle lepoa. Siksi Mippi kehottikin jokaista miettimään sen ilon lisäksi sitä, mitä tekee omassa arjessaan ihan vain sen takia, että se on kivaa. Mikä on sellainen asia, josta saat nautintoa, mutta jolla ei välttämättä ole mitään konkreettista hyötyä?

Itselleni sellainen asia on kässähommat. Lopputulos käsitöissäkin toki palkitsee, mutta konkreettisen hyödyn takia en sitä tee. Nytkin teen neulepaitaa, jonka tekemisen aloitin vuosi sitten. Valmista tulee tällä tahdilla ehkä parissa vuodessa. Siksi tekemiseni konkreettinen hyödyllisyys, valmis neulepaita, ei voi olla ainut tekemisperuste. Neulon, koska koen sen terapeuttiseksi ja nautinnolliseksi. Väitän, että langan kulkeminen sormien välissä ja puikkojen melkein kuin itsestään muodostamat uudet silmukat ovat minulle meditointia.

Siksi lupaan nyt julkisesti antaa aivoilleni enemmän aikaa palautua. Käsitöiden lisäksi tahtoisin elämääni enemmän hetkiä kirjoille, elokuville, retkille, pyöräilylle, fiktiivisten tekstien kirjoittamiselle ja kokkailulle sekä leipomiselle ihan vain huvikseen. Näiden toimien parissa saavutan flow-tilan, jolloin aika unohtuu ja tekeminen vie mukanaan. Ja se on kuin antaisi aivoilleen nautinnollista palauttavaa hierontaa.

Jaa