Olen miettinyt viime aikoina eroa. En siis eroa omasta miehestä, vaan ylipäätään eroja. Lapsiperheiden vanhempien eroja, ja sitä, miksi me yhä vahvasti olemme tässä.

Mieleen on tullut yksi ihan päätön ajatus, joka ei älyttömyydestään huolimatta jätä rauhaan.

Vanhemmuus on asia, josta ei voi erota. Vaikka toki löytyy tarinoita, joissa äiti tai isä lähtee lätkimään, eikä edes soittele perään. Tai että vanhempien erotilanteessa toinen vanhempi joutuu haluamattaan eroon lapsestaan. Tai että vaikka vanhemmat olisivat fyysisesti läsnä, he eivät ole sitä henkisesti. Kivuliaita erotilanteita kaikki tyynni.

Mutta noin muuten pienestä lapsesta ei noin vain erota. Kumppaneista erotaan. Ystävyyksistä kasvetaan erilleen. Aikuisena voi tehdä pesäeroa myös lapsuusperheeseen ja sukuun. Mutta pikkulapsista ei erota, sen kummemmin kuin lapsi ei voi valita vanhempiaan. Vanhemmuudessa ei olla tauolla, harkinta-ajalla tai vapaassa suhteessa. Se on siinä, koko ajan, yötä ja päivää.

Mitä oikein haen takaa tällä lievästi kummallisella alustuksella? Kai sitä, että onhan se kummallista, että yksi näin tärkeä kumppanuus elämässä on kokonaisvaltaista, jopa kahlitsevaa ja ehdotonta. Voisiko olla, että jotkut pikkulasten vanhemmat erotessaan kumppanistaan oikeastaan tahtoisivatkin erota tai edes ottaa pientä taukoa vanhemmuudestaan? Mutta kun se ei ole mahdollista, elämää ravistellaan eroamalla hyväksytyllä tavalla?

Tämä saattaa kuulostaa julmalta, hivenen sekopäiseltä keskiyönä ilmoille vahingossa törähtäneeltä aivopierulta. Silti se on jäänyt pyörimään mieleen, etenkin nyt, kun paluu Suomeen Bali-talven jälkeen ei ole onnistunut niin kivuttomasti kuin alkuun tuntui. En meinaa saada kiinni arjesta. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta silti elämä järjenvastaisesti tahmaa. Itkettää ja vituttaa. En meinaa jaksaa omia lapsiani, noita kultapalleroitani. Ja se heijastuu idioottimaisena kiukutteluna miehelle, vaikka todellinen kivi kengässä on vanhemmuuteni, josta tarvitsisin taukoa.

Kuluneiden päivien aikana olen yhä selkeämmin tajunnut, että me olemme selvinneet pikkulapsiperhearjen karikoista tähän tasa-arvoisen vanhemmuuden ansiosta. Emmekä vain selvinneet, vaan vahvistuneet. Rakastuneet yhä tiukemmin, ainakin jos minulta kysytään. Minä en ollutkaan niin äiti-ihminen kuin kuvittelin olevani. Kotiäitiä minusta ei löytynyt, vaikka kuinka koetin kaivaa. Tarvitsen elämääni valtavan määrän muutakin kuin äitiys, perhe ja lapseni. Jos mieheni ei olisi ottanut osaansa vanhemmuudesta, minä en olisi voinut saada sitä muuta.

Ja olen melko varma, että siinä tilanteessa olisin lähtenyt ravistelemaan pakkaa. Olisi tuntunut helpommalta ottaa koko vastuu lapsiperheestä itse, kuin odottaa pettyen, että joku jakaisi sitä kanssani. Olisin ehkä halunnut erota parhaasta ystävästäni ja elämänkumppanistani, vaikka ehkä tietämättänikin oikeasti olisin kaivannut taukoa lapsistani. Tosin, jos mieheni ei olisi ottanut paikkaansa tasa-arvoisena vanhempana, tuskin hän enää siinä vaiheessa olisi minulle se mies, joka saa 18 yhteisen vuodenkin jälkeen vatsassa perhoset tanssiin kuten silloin teininä.

Silti olen viime aikoina miettinyt, kuinka moni pikkulapsiperheen ero vältettäisiin, jos voisikin erota lapsestaan tai ainakin ottaa toviksi etäisyyttä? Ja samaan syssyyn olen miettinyt, että eihän sellaista nyt voi edes miettiä. Pieni lapsi on vanhemmastaan riippuvainen, ja hänen rakkautensa vanhempiaan kohtaan on ehdotonta. Ja sitä paitsi: tuskin lopulta kovin moni vanhempi tahtoisi lapsistaan erota. En ainakaan minä.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että sen sijaan, että kiukuttelen miehelleni, tarvitsisin taukoa lapsistani ja harkinta-aikaa vanhemmuudestani. Ihan vain parin hiljaisen, rauhallisen ja seesteisen päivän ajan. Sitten taas muistaisin paremmin, miksi olen sitoutunut näihin suhteisiin äitinä, loppuelämäkseni ja  täydestä sydämestäni.

Jaa