On jännä, miten erilaisilla fiiliksillä hakemusta nyt kirjoitettiin kolmen vuoden takaiseen verrattuna. Kun esikoinen aikoinaan aloitti päiväkodissa puolitoistavuotiaana, mulla oli vahva tunne, että tämä on hyväksi myös lapselle. Eikä ainoastaan siksi, että minä voisin taas nukkua yöni töiden tekemisen sijaan ja olisin näin jaksavampi ja iloisempi äiti (sekä ihminen noin ylipäätään), vaan siksi, että lapsi tuntui kaipaavan vahvasti kodin ulkopuolista tekemistä ja seuraa.
Jos en olisi aikoinaan kirjoittanut muistiin, en ehkä uskoisi enää itsekään, miten aikaisin esikoinen alkoi kaivata kavereita. Hänen ollessa yksitoistakuinen, mä olen hengaillut välillä ihan vauvan takia Stockan lastenhoitohuoneessa. Siellä kun oli muita vauvoja ja lapsia. Minityyppini oli noihin aikoihin juuri oppinut konttimaan, ja paineli menemään iloisena kuin villivarsa muiden lasten perässä. Välillä hän kävi sylissäni virnuilemassa ja kujertelemassa kuin kiittäen, että kiitos äiti, kun ymmärsit kaverikaipuuni. Ja mä pystyin vähän aikaa vain olla, siellä tahmaisella kokolattiamatolla istuen.
Noihin aikoihin emme juuri viettäneet aikaa kotona, sillä vaikka suuritarpeisesta vauvasta oli kasvamassa tomera taapero, kitinä ja tyytymättömyys oli läsnä arjessa lähes taukoamatta. Hän eli pääsääntöisesti kiinni ihossani, mutta silti samalla vain ihmisvilinä, tekeminen ja näkeminen sai lapsen tyytyväiseksi ja iloiseksi. Vaikka ollaan ihan aktiivinen ja menevä perhe, tuntui silti, että mulla ei vain kertakaikkisesti riittänyt energiaa tarjota niin paljoa tekemistä kuin lapsi kaipasi.
Kun sitten aloitin työt televisiotuotannossa, eikä kotona öisin työskentely enää tullut kyseeseen, oli huojentavaa laittaa päivähoitohakemus menemään. Hoidon aloitus oli kyllä kamalista kamalinta, mutta sen jälkeen päiväkotielo on soljunut mukavasti. Päiväkoti on olennainen osa toimivaa arkea ja tukeva palanen turvaverkkoa. Tänäänkin päiväkotiin ilohyppeli lapsi, joka oli ikävöinyt sekä päiväkotikavereitaan että hoitajia ja opea.
Kuopuksen kanssa mulla ei ole lainkaan sellainen fiilis, että lapsi vielä kaipaisi mitään muuta kuin tämän, mitä meillä on tarjota. Hän on sellainen lapsi, jonka kanssa voisi viettää höttöisiä kotipäiviä tekemättä oikein mitään – jos siis ei olisi toinen lapsi, joka kiipeilee moisesta seinille. Kuopukselle riittäisi, vaikka vain laskettaisiin toistemme varpaita päivät pitkät. Kunhan on syliä, halia, pusuja, maitoa ja hyvät päikkärit, kaikki on hyvin. Kyllähän hänkin menomeiningistä tykkää ja etenkin kavereista, mutta koen, että tämä meidän elomme tällaisenaan riittää vielä ihan hyvin.
Lisäksi kuopus on ollut mulle erinomaista duuniseuraa. Esikoisen päiväkotipäivinä me hoidetaan kaupungilla juoksevat asiat, otetaan kuvia, lounastetaan yhdessä ja käydään työtapaamisissa. Ei olisi tullut kuuloonkaan ottaa esikoista tämän ikäisenä mukaan palavereihin kuin hätätapauksessa. Ja kun saatiin toisella kierroksella kokea päiväunien päälle ymmärtävän lapsen autuus, mä voin naputtaa päivällä intensiivisesti konetta parin tunnin ajan niinä päivinä kun esikoinen on päiväkodissa.
Siksi kipuilen, onko tämä nyt ihan välttämätöntä. Vaikka tiedän, että mä en enää kovin kauaa jaksa töiden tekemistä pääasiassa öisin tai sitä, että töiden yhteensovittamisen takia meillä ei perheenä ole juurikaan yhteistä vapaa-aikaa. Fiilikseni tilanteesta saattaa muutenkin syksyyn mennessä muuttua. Onhan lapsikin silloin yli puolivuotta vanhempi kuin nyt, lähes parivuotias. Siinä vaiheessa päiväkodin tarjoaman hoidon lisäksi varhaiskasvatus alkaa nousta arvokkaaksi tueksi kotikasvatuksen rinnalle. Ja vähemmän hypersosiaalisillakin tyypeillä kaverit alkavat varmasti olla ihan eritavalla merkityksellisiä.
Mutta silti, ei meidän pieni vauva vielä voi hoitoon mennä – eihän hän ole ollut ilman äitiä tai isiä tähänastisessa elämässään kuin pari kertaa muutaman tunnin ajan! Onkin onni, että tässä on kaikenlaisia mahdollisia muuttujia tulossa tälle vuodelle. Syksyn suunnitelmat voivat mennä uusiksi vielä monella tapaa. Saan siihen asti pitää toiveikkaana yllä illuusiotani siitä, että kuopus on aina äidin ihana pienen pieni vauva.
Niin ne tilanteet ja lapset ovat erilaisia 🙂 Toivottavasti teillä syksyllä asiat järjestyvät, on kuviot ja tilanteet sitten mitä tahansa! Mä voisin kuvitella meille aika samanlaisen tilanteen: esikoinen on umpisosiaalinen, joka meni noin vaan 1v4kk hoitoon ja jonka kanssa kotonaolo on kaikkein hankalinta, mikä tahansa on oikeastaan helpompaa 😀 Kuopus on vasta vajaan 3kk, mutta hänen kanssaan voidaan vaan köllötellä sängyllä tai lattialla vaikka miten pitkään, eikä ole mitään hätää… Uskon, että häntä voi olla henkisesti vaikeampi laittaa hoitoon, vaikka ei noin pienestä vielä toki koko luonnetta osaa päätelläkään.
Olipa hyvä postaus. Meillä vasta kuopus ihan vauva, mutta selvästi nauttii täysillä kotona olemisesta. Kodin äänet eivät haittaa, mutta kyläpaikoissa ihmiset ja hälinä suorastaan stressaa. Ja siksi sydän syrjällään kauhistelen sitä päivää, kun on pakko mennä töihin. En usko, että tyyppi hullaantuu siitä kuten siskonsa. Ja nyt mietin jatkuvasti, mitä muuta voisin tehdä kuin opettamista. Että voisin olla katkaisematta minun ja menninkäisen napanuoraa. Yllättävän ahdistavaa toisen kanssa, vaikka esikoisen kanssa meni kaikki luontevasti ja hyvin.
Hyvä kirjoitus, tuttuja tunteita esikoisen päivähoidon aloituksen ajoilta. Vaikka hänkin on tyttäresi tapaan aina ollut sosiaalinen, kiinnostunut ja aktiivinen, ja oikeastaan koko vauvavuoden melko ”suuritarpeinen” eli haastava, tyytymätön ja itkuinen, minulle irtipäästäminen oli vaikeaa. Seuraan muuten hyvin mielenkiinnolla blogiasi sillä meille on tulossa toinen lapsi tismalleen samalla ikäerolla kuin teillä. Oletko jossain postauksessa pohtinut tämän ikäeron sopivuutta ja toimivuutta teillä? Toinen asia mikä kiinnostaisi on se miten teillä ratkaistiin esikoisen päivähoitokuviot pikkuveljen synnyttyä, kuinka paljon esikoinen on päiväkodissa?
Hanna
Voi ei, just noin! Meillä kuopus aloittaa hoidon ma(on just täyttänyt puolitoista vuotta) ja oon ihan kauhuissani. Viimeinen viikko kotiäitinä on ollu kaikkee muuta kun ajattelin, koska äiti hermoo ja saa itkukohtauksia, ihan vaan siksi koska tuntuu niin kamalalta. On ollu tietysti ihaniakin hetkiä, mutta on se vaan mörkönä taustalla. Vaikka tiedän, että noi pärjää, itsestäni en oo niin varma.. Meilläkin isompi, reilu kolme vee alkoi puhua ”äiti miksei mulla oo yhtään kavelia” jo reilun vuoden ikäisenä, mutta kuopus meilläkin on ihan just tyytyväinen ja onnellinen kun saa olla kotona äitin ja isin kans. Asuntolaina on maksettava juu, mutta väkisin mietin teinkö oikean ratkaisun. Tsemppiä siis meille kaikille päivähoidon aloituksen keskelle 🙂
Meillä myös ihan sama homma! Esikoinen oli kova huutamaan ja vaatimaan, anteeksi, on siis edelleen. Ei vierastanu koskaan ja hämmästelin ihmisiä jotka kysyivät uskaltaako vauva tulla syliin. Mitä enemmän ihmisiä ja meininkiä sen parempi. Päiväkoti aloitettiin vasta 2 vuotiaana mutta vuoden tuntui siltä että piti hikipäässä järjestää lapsia ympärille et herra viihtyi edes hetken. Ja nyt kuopus puol vee on rauhallinen ihana maminpoika, joka saattaa parahtaa itkuun jos vieras tulee liian lähelle ja ainakin toistaiseksi ollaan voitu vain nautiskella kahdestaan kotona niiden muutamien päiväkotituntien ajan. Itseä myös ahdistaa jo ajatuskin laittaa vauva hoitoon vuoden ikäisenä mutta se saattaa olla välttämätöntä. Just tän takia sun tekstit uppoo ku sulaan voihin, meillä on niin samanlainen elämäntilanne, lapsillakin sama ikäero, nää vaan vuoden jäljessa 😀
Nathalie
Haha, tuttu tunne, mikä tahansa kuin kotona olo on helpompaa 😀 Mutta kyllä, lapset ja tilanteet todellakin ovat eriliaisia, myös saman perheen sisällä.
Mähän periaatteessa pysyisin venytellä napanuoraa tällä tavalla kuin nyt pitkäänkin: tekemällä töitä kaikissa mahdollisissa väleissä pitkin päivää. Pidemmän päälle tämä kuitenkin alkaa käydä tosi raskaaksi. Olisi esimerkiksi kiva edes yrittää nukkua öisin 😀
Voi joo, irtipäästäminen oli silti kovin hankalaa esikoisenkin ajoilla. Eri tavalla vain kun nyt. Oltiin eletty niin symbioosissa kaikki kuukaudet ennen päiväkotia, että tuntui ihan fyysisesti siltä, että pala sydäntä ja rintaa olisi kiskottu irti, kun lapsi jäi päiväkotiin.
Mä olen kirjoittanut esikoisen jatkamisesta päiväkodissa vauvan synnyttyä täällä. Hän siis jatkoi kolmena päivänä viikossa, eli samanlaisilla viikoilla kuin ennen vauvaakin. Tosin hoitopäiviä tuli ehkä keskimäärin kaksi, kun vanhempainvapaa kuukausiin mahtui niin paljon reissuja. Päiväkoti-tagin alta löytyy sitten tuoreempia postauksia, joissa pohdin ratkaisun sopivuutta meille käytännön kokemuksen jälkeen. Ai niin, miehen vanhempainvapaan ajan esikoinen oli kotona, eli pitkän kesän ajan, vaikka kauan pohdittiin, jääkö niin pitkässä ajassa porukan ulkopuolelle. Paluu päiväkotiin ja siirtyminen isojen ryhmään olikin vähän kinkkistä pitkän loman jälkeen, mutta tilanne onneksi tasaantui kuukaudessa.
Ikäeron sopivuutta meille olen käsitellyt vain ohi mennen eri postauksissa, mutta siitä on kyllä tulossa oma postauksensa lähitulevaisuudessa 🙂
Voi hurjasti tsemppiä sinne! Mä ainakin uskon ja hartaasti toivon, että kuopuksen päiväkodin aloitus tulee olemaan helpompi kuin esikoisen, koska samassa päiväkodissa on myös isosisko. Päiväkoti on myös tuttu kuopukselle, samaten kuin meille vanhemmille, mitkä molemmat ovat omiaan tekemään aloituksesta smoothimpaa.
On myös mielenkiintoista, miten nyt kauhistelen päiväkodin aloitusta paljon enemmän, vaikka esikoisen aikana sai jännittää, onko päiväkoti nyt sellainen hirviömäinen laitos kuin jostain saa välillä lukea. Meillä kun ei miehen kanssa ollut siitä henkilökohtaisia kokemuksia perhepäivähoidossa käyneinä. Nyt sitten tiedän, miten ihania ihmisiä päiväkoti on lapsemme elämään tuonut, ja miten se on muutenkin vaikuttanut monella tavalla positiivisesti ihan koko perheen elämään – sen hoidon ja varhaiskasvatuksen saamisen lisäksi. Ja silti kuopuksen päiväkodin aloitus kauhistuttaa.
Joo, kaksi erilaista lasta samassa perheessä on kyllä viimeistään opettanut sen, että perheet ovat erilaisia ja ratkaisut tehdään sitä mukaa. Nyt päiväkodin aloitus ensi syksynä kauhistuttaa, vaikka samalla tiedän, että meille se on hyvä. Tässä on kyllä tulossa miehen hoitovapaata ja mahdollisia muitakin muuttujia tähän vuoteen, mutta meni miten meni, toivon kuopuksen aloittavan päiväkodissa pienten ryhmässä. Oman kokemukseni mukaan ero isojen ryhmään on iso, ja toivoisin hänen saavan vähän ”vauvaisemman” ja pehmeämmän startin päiväkotieloon. Ja sitten kuitenkin, apua, miten kurkkua kuristaa ajatuskaan meidän pienestä sylityypistä päiväkodissa.
Mulla on samat fiilikset, mutta sillä erotuksella, että mä oon ollu koko ajan kotona lasten kanssa tekemättä välillä töitä. Syksyllä tuo pieni pallukkakin pitää laittaa sitten päiväkotiin, vaikka tavallaan on niin haikeaa. Hän on tosin suuritarpeinen äidin kulta, niin luulen että hänellä tulee olemaan vaikeuksia sitte syksyllä, ikää tuolloin 1 v 8 kk. Mutta mitä muutakaan sitä voi? Olla kotona vielä vuoden, koska lapsi ei varmasti vielä halua mennä hoitoon ja siitä tulee kamalaa? En varmasti taloudellisesti enkä henkisesti pysty olemaan enää vuotta kotona. Esikoinen meni päiväkotiin vajaa kolmevuotiaana, kun mun voimat ei enää riittäny ja hän kaipasi niin paljon seuraa. Näin puolen vuoden jälkeen mä oon enemmän kuin tyytyväinen ja voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että se oli paras ratkaisu.
Väestä stressaavalle lapselle en missään nimssä suosittele päiväkotia vaan perhepäivähoitajaa. En sano että lapsi kärsisi päiväkodissakaan, vaan varmasti sopeutuu, mutta hoitopäivä vie paljon enemmän voimia kuin sosiaalisella lapsella.
Meillä esikoinen aloittaa syksyllä päivähoidon ja minä joko jään toisen lapsen kanssa kotiin tai jos toista ei kuulu niin lähden opiskelemaan. Lapsen hoitoaika on alustavasti 10 päivää kuussa ja hoitopäivät viisi tuntia. Päiviä lisätään sitten jos päädyn opiskelemaan tai töihin. Lapsi on silloin päälle kaksi. Hyvin kotihiiri, ujo ja rauhallinen tapaus on tämä lapsonen. Uskon kuitenkin että tuossa vaiheessa hänelle tekee hyvää päästä päiväkotiin ja nähdä vähän erilaista arkea ja muita lapsia. Vaikka hän ei sitä nyt osaisi kaivata niin sosiaalisten taitojen harjoittaminen muiden saman ikäisten tai vähän vanhempien lasten kanssa on varmasti hyväksi. Itse en usko että vielä kahden vanhalle varhaiskasvatus voisi tuoda paljonkaan uutta ja tärkeää jos kotonakin puuhastellaan yhdessä. Mutta ikätoverien seura on sellaista mitä vanhemmat eivät voi korvata. Kyllä se haikeaksi vetää, mutta aika luottavaisin ja hyvin mielin olen lasta silti hoitoon laittamassa.
Oma jaksaminen on minusta taloudellisen tilanteen ohella yksi painavimmista syistä varhaiselle päivähoidon aloittamiselle. Ei lapsikaan hyödy siitä jos äiti on ihan loppu.
Joka kerta kun luen tekstisi, voin niin samaistua siihen. Meillä on samanlainen esikoinen kuin teillä ja kuopus kuusiviikkoisena vaikuttaisi olevan ihan erimaata. Aivan kuin teidän. En voi sanoin kuvailla kuinka paljon blogisi on antanut vertaistukea ja toivoa. Tämäkin teksti, jossa kuvaat esikoistasi, on aivan kuin meidän elämästä. Välillä olen jo ajatellut onko muilla lapsia, joiden kanssa ei voisi kuvitella viettävänsä päivää sisällä ns tekemättä mitään! Kiitos!
Olin juuri kommentoimassa samaa! Meidän esikoinen on myös ns. menotyyppi, kuljettiin vauvavuotena tukkaputkella kaikenmaailman äiti-vauvaharrastuksissa ja oltiin molemmat tyytyväisiä. Ihmettelin äitejä, jotka sanoivat viihtyvänsä kotosalla pienen kanssa. Mitä ihmettä, eikö siinä kaadu seinät niin äidin kuin vauvankin niskaan! Kunnes nyt kakkosen synnyttyä, ymmärrän myös kotoilun päälle. Esikoinen on kaksi päivää viikossa päiväkodissa ja nuo päivät ovat ihanaa rauhoittumisaikaa mulle ja vauvalle, joka toden totta on käytökseltään hyvin erilainen kuin isosiskonsa. Esikoiselle nuo päivät taas lienevät viikon ainoat päivät, kun hän saa tarpeeksi menoa ja meininkiä. Mietin jo nyt, vaikka kuopus on vasta 3 kk, että millainen mahtaa olla hänen päiväkotiuransa aloitus ja viihtyykö hän siellä yhtä hyvin kuin isosiskonsa.
Nappi
Kommentoinkin eilen illalla jo tänne, että meillä on ihan sama tilanne – superaktiivinen esikoinen ja rauhallisempi kuopus. Mukava lukea, että samoja kombinaatioita löytyy! Meillä esikoinen on nyt vain päivän viikossa hoidossa ja se on nyt äidin ja vauvan köllöttelypäivä – asia, joka esikoisen kanssa ei olisi onnistunut niin millään!
Lähiömutsi,
Mun tytär on kuukauden nuorempi Minimeä. SILTI mun mielikuvissa postausten perusteella Minime tuntuu paaaaaljon isommalta kuin tyttäreni. Ehkä vuoden isommalta.
Tää mun tytär on 3v10 kk, mun vauva …ja kuopus.
Mutta toisaalta, myös esikoiseni on vielä myös vauvani. Hän on 7 v. Mä olen iäkkäiden vanhempien lapsi. Henkisesti olen aina nähnyt lapseni jotenkin iäkkäin silmin ja on syntynyt mummoefekti. Helliä, sallia, ihmetellä.
Mä olen hemmetin ylpeä siitä ettei edes esikoinen ole joutunut kasvamaan mun silmissä liian isoksi. Kiitän henkistä mummoidentiteettiäni tästä. Kumpikin saa olla vauva.
ANNI
Kuulostaa tutulta. Mekin käytiin esikoisen kanssa melkein joka päivä jossain ja ajatus päivästä kaksin kotona tuntui ahdistavalta. En kyllä tiedä, oliko se enemmän lapsen vai itseni takia 🙂 Kuopuksen kanssa taas on tullut oltua tyytyväisenä kotona melkein aina, kun esikoinen on ollut hoidossa (kolmasti viikossa). Olen myös huomannut, etten jaksa nähdä niin paljon ihmisiä, koska alati puhuva ja huomiota vaativa (ihana ja kamala) esikoinen vie voimia, kun itse on sitä tyyppiä, joka latautuu yksin ollessaan, vaikka sosiaalinen olenkin. Ja kuopus toisaalta ei tunnu kaipaavaan ulkopuolisia kavereita kovinkaan paljon – sillähän on jo kaveri ja seurattava lapsi esikoisesta.
Huomasin yhtenä päivänä, että esikoisen kanssa sai voimaa siitä, kun näki mammakavereita ja piti leikkitreffejä. Nykyään, kun lapsia on kaksi sekä itsellä että monilla ystävillä, ovat leikkitreffit todella voimaa vieviä jatkuvan melun, tavaroiden levityksen, vahtimisen (ettei vauvat riko leikkejä tai kolmivuotiaat niitä) ym. kanssa. Mielummin ollaan kotona 🙂
Mutta joo, pahalta tuntuu ajatus pienemmän viemisestä hoitoon syksyllä, kun tyyppi on vasta vähän päälle vuoden 🙁 Ehkä pitää olla vielä syksy kotona…
On varmaan ihan totta, että perhepäivähoitajaa kannattaa pohtia vaihtoehtona.
Joo, ehdottomasti vanhempien jaksaminen on todella painava syy päivähoidon aloittamiselle. Ei ole tuulesta temmattu se viisaus, että kun lapsen vanhemmat /vanhempi voivat hyvin, voi myös lapsi / lapset hyvin.
Varmasti tekee hyvää hänelle sosiaalisten taitojen harjoittelu ja ikätovereiden kanssa kaveeraaminen. Vielä kun saatte noin ihanan pehmeän laskun päiväkotiarkeen. On totta, että se päiväkodin tarjoama varhaiskasvatus kaksivuotiaalle ei tosiaan ole niin merkittävässä roolissa kuin vaikka nyt jo nelivuotiaalla. Mutta itse kiinnitin huomion varhaiskasvatukseen juurikin esikoisen ollessa noin kaksi, kun sitä ennen päiväkoti oli pitkälti hoitoa – ja sitten tietty niitä kavereita ja sosiaalisia tilanteita. Mutta ehkä tästäkin tulee toisenlainen kokemus nyt kuopuksen kanssa, kun kaikki tuntuu muutenkin menevän päinvastoin ja eri tavalla kuin ekalla kierroksella 😀
Hauska tosiaan kuulla, että muillakin on samanlaisia komboja! Ihania rakkaita tärinäpettereitä ja sitten näitä suloisia kultaisia lungityyppejä 🙂
Kuopus tosiaan tuntuu niin paljon pienemmältä kuin esikoinen samassa iässä – tätä olen muidenkin kahden lapsen vanhempien kanssa hämmästellyt. Postaustakin aiheesta on tulossa. Ja toki myös luonteenpiirteet vaikuttaa. Mutta onneksi hellimistä, syliä ja läheisyyttää kaipaa ja saa, oli sitten vauva, lapsi tai aikuinen 🙂
Nuorempien sisarusten kaverivajareihin tosiaan varmasti vaikuttaa se, että heillä on vastasyntyneestä lähtien äksöniä, elämää, lapsienergiaa ja kaveria ympärillään vanhemmasta tai vanhemmista sisaruksista. Niin ja tietty sitten isompien sisarusten kavereista myös. Ei siinä paljon vauvakuplailla siinä vaiheessa 😀
Mä edelleen koen helpommaksi viettää vapaapäiviä muiden lapsellisten kavereiden kanssa, jotta etenkin vanhemmalla lapsella on seuraa. Tai ainakin pitää lähteä ulos. Kotipäivät ovat ajatuksen ihania, mutta lopulta kaikista kuluttavimpia. Mutta todellakin tunnistan myös tuon leikkitreffien voimien viemisen, kun se säätäminen ja meteli on välillä melkoista. Meillä oli just kaksi ystävääni kylässä, ja mietittiin, miten sitä joskus nähtiin vain me kolme jossain kahvilassa. Ja nyt meidän lisäksi lapsia on viisi. Että mieluiten nähdään kahvilan sijaan nykyään jonkun kotona, että pysyy joku tolkku hommassa 😀
Meillä oli eilen ensimmäinen kokeilupäivä päiväkodissa 1,5 vuotiaan ainokaisen kanssa. Tänään piti olla toinen, mutta tyyppi totesi ovella ”heippaa” ja läksi leikkimään… ♡ Jäi sitten yksinään tunniksi kokeilemaan ja hymyilevän tytön hain pois. Ensi viikolla kokeillaan sit koko päivää.
Meillä siis taitaa olla just se oikea hetki hoidon aloittamiseen! 🙂 Toki sekin vaikuttaa, että on ihan huippu päiväkoti niin hyvillä mielin itsekin lapsen sinne vie. Mutta varmasti jokainen äiti tietää omalle lapselleen sen parhaan ajoitusajankohdan. 🙂 Itse aavistelin ennen kesää, että tämä voisi olla se oikea hetki ja arvio taisi osua oikeaan. Meillä todella sosiaalinen tyyppi, eikä kerran viikossa harrastus ja satunnaisesti treffatut lapselliset tutut enää vaan riitä.
Mua kiinnostaisi tietää, että mitä (mielestäsi) pk:n tarjoama varhaiskasvatus kaksivuotiaalle on? Ihan siis aidosta mielenkiinnosta kyselen, kun yritän löytää hyviä puolia tuon oman 2,5v:n pk:ssa ololle. Meillä kun tilanne muuttui eikä hiidossa ololle enää ole ihan yhtä 100% tarvetta kun alunperin, mutta erinäisistä syistä ei paikkaa uskaltaisi menettääkään.
Voi miten ihanasti teillä on lähtenyt kulkemaan! Vaikka takapakkeja vielä tulisi, se suurin askel on jo otettu onnistuneesti. Ja totta, jokainen vanhempi on paras arvioimaan omalle lapselleen sen parhaan aloitusajankohdan päivähoidolle, mihin siten lisätään vielä realiteetit ja tehdään päätökset sitä mukaa 🙂
Kannattaa tutustua oman päiväkodin varhaiskavatuksen tavoitteisiin, ne löytyvät yleensä ihan netistäkin. Ja tietenkin kannattaa kysellä ihan päiväkodissa, miten varhaiskasvatus ryhmässä käytännössä tapahtuu – jokaisen vanhemman soisi sen tekevän 🙂 Jokaiselle lapselle tehdään lisäksi oma varhaiskasvatussuunnitelma (vasu), joka tehdään yhdessä päiväkodin ja lapsen vanhempien kanssa. Menemättä sen tarkemmin siihen, mitä siinä meillä on, mä itse huomasin päiväkodin kasvatuksellisen puolen alkavan näkyä lapsessa juurikin parin vuoden iän jälkeen. Voi toki olla, että siihen oli syynä myös lapsen puheen kehittyminen.
Merkittävintä mun mielestä noin pienen lapsen varhaiskasvatuksessa verrattuna kotikasvatukseen on se, että päiväkodissa tekemisen taustalla on tavoitteita, pitkäntähtäimen suunnitelma ja ammattilaisten tekemiä havaintoja. Toki kotonakin leikin ohessa oppii, toki ja ehdottomasti, mutta meidän tapauksessamme kotona puuhastelu on kuitenkin enemmänkin hetkessä elävää ja kivaa yhdessä oloa. Hmm, hankala saada tätä ajatustani sanoiksi näemmä. No mutta, lisäksi tietenkin se, että päiväkodissa opet ovat koulutettuja ja pystyvät katsomaan lasta ja hänen tarpeitaan etäänpää ja suhteutettuna muihin ikäisiinsä. Omaan lapseensa kun suhtautuu tietenkin enemmän tunteella.
Mutta oli miten oli, kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, arvostan valtavasti suomalaisessa varhaiskasvatuksessa ja koulussa sitä, että lasten annetaan olla lapsia ja että oppiminen tapahtuu monta vuotta ihan oivaltamisen ja leikin kautta.
Miten olikin samansuuntaisia ajatuksia kuin mulla, tosin mun ”pieni vauva” onkin vielä pienempi eli 10 kk. Isommat sisaruksensa menivät vain himpun verran vanhempina hoitoon ja hyvin sujui. Mutta jotenkin tää pienin tuntuisi olevan tosiaan ihan tyytyväinen siihen varpaiden laskeskeluun ja sylittelyyn kotona. Toivottavasti pärjätään syksyyn asti erinäisillä järjestelyillä niin, että hoidon aloitus menisi tuonne vähän reilu puolitoistavuotiaaksi .
Yksi alan ammattilainen vastaa.
Kahden vanhalle varhaiskasvatus on tapakasvatusta, taitoja toimia ryhmässä, vuorovaikutustaitoja muiden kanssa, odottamista, pöytätapoja, erilaisten uusien asioiden kohtaamista ja kokeilemista (esimerkiksi uudet maut, uudenlaiset leikit), ympäristön havainnointia ja erilaisten sosiaalisten tilanteiden läpikäymistä ammattilaisen kanssa (esim. kiusaamistilanteet, jakaminen, vuoron odottaminen, pyytäminen jne.).
Sitten on se puoli että päivähoidossa osataan seurata lapsen kehitystä ja huomataan siinä mahdolliset viiveet tai kehittämisen paikat. Siellä tehdään niin paljon erilaisia asioita että lapsen vahvuudet löytyvät helposti ja niitä voidaan entisestään vahvistaa. Esimerkiksi joku on todella innostunut ja taitava piirtämisessä, toinen palapeleissä ja joku vaikka potkimaan tai heittämään palloa. kotona ei EHKÄ tule ihan yhtä monipuolisesti koettua erilaisia asioita eikä ole sitä kokemusta ja taustatietoa lapsen kehityksestä, mitä päivähoidon ammattilaisilla on.
Varmasti jokainen pystyy myös itse jollakin tasolla kaikkeen tähän mitä olen sanonut ja kotona kasvavista lapsista tulee varmasti ihan yhtä hyviä yksilöitä, mutta ulkopuolisen ammattilaisen näkökulmat ja havainnointikyky ja mahdollisuus suhtautua lapseen paljon neutraalinmmin kuin vanhempien on mahdollista tai edes välttämättä tarpeellista, voi joissain tapauksissa olla todella hyvä juttu. Se varsinainen varhaiskasvatuksen opetuksellinen sisältö ole kyllä näille pienimmille vielä yhtä merkittävä juttu kuin vaikkapa 4-5 -vuotiaille ja monipuolinen puuhastelu kotona ja ikätoverien näkeminen vaikka puistoissa, kerhoissa tai kyläreissuilla on varmasti monelle lapselle ihan riittävästi.
T: Anonyymi8. tammikuuta 2016 klo 12.56
Kiitos ammattilaisen selkokielisestä vastauksesta (usein tuntuu että kommentointi aiheesta ammattilaisten toimesta keskittyy enemmän toistamaan että varhaiskasvatus on tärkeää ja hoitajien pitää olla koulutettuja)! Olen kyllä osallistunut varhaiskasvatuskeskusteluihin jne. mutta jotenkin koen pienillä nuo edellämainitut ihan osaksi normaalia kasvatusta eli pyrkimys samaan tulisi olla kotihoidossakin. Tietysti päiväkodissa on paremmin eri vaihtoehtoja vaikkapa kädentaitoihin tarjolla niin että ne vahvuudet tulevat esille. Ryhmässä toimimisen opettelu on luonnollisesti helpompaa pk:ssa eli ehkä mekin nyt vaan vähennetään päiväkotipäiviä.
Mulla jo kolmas kierroksessa ja esikoinen, jonka laitoin urahuuruissani hoitoon 13 kuisena ei ollut yhtään sosiaalinen. Luulenpa, että hänen ujoutensa ja arkuutensa silloin paheni siitä.sanomattakin selvää, että otin pojan kotiin kakkosen synnyttyä. Kakkonen (4v) taas on maailman reippain, rohkein ja sosiaalisin ja hetkittäin epäilenkin, että viihtyykö kotona mun ja vauvan kanssa, onneks on kerhoja yms. Esikko taas vinkuu joka aamu edelleen kun ei halua mennä eskariin. Vauva on taas erilainen, tissiläinen ihotakiainen. Niin ne on kaikki erilaisia ja ihania! Hoitoon vieminen on aina iso juttu ja myös äidille:) Mä olen aina halunnut pitää kotona niin pitkään kun suinkin voi, vaikka se aiheuttaakin ylimääräisiä sättäämisiä (on päiviä kun olen autokuskina aamusta iltaan). Onnekas olen kun kunnassamme on paljon mahdollisuuksia kotihoidossa oleville isommille lapsille, kerhoja, liikuntakerhoja, puistotoimintaa jne.