Yritän kovasti muistella lupauksiani nauttia tästä raskaudesta täysin siemauksin. Mutta totta puhuen alan olla väsynyt. Väsynyt pelkäämään ennenaikaista synnytystä. Väsynyt varomaan ja varautumaan. Väsynyt voimattomaan kroppaani. Väsynyt olemaan äkäinen, paskapäinen, lyhytpinnainen ja elämäniloton ameeba, jota en itsekseni tunnista. Yritän tietoisesti muuttaa asennettani ja mielialaani, sillä en halua mustan mielen vaikuttavan myös vauvaan. Mielialaharjoitukset eivät vain tunnu tuottavan tulosta.
Alkuviikko menee siivotessa remontin jälkiä. Homma edistyy hitaasti, sillä huomaan tarvitsevani selvästi aikaisempaa enemmän lepoa. Samalla kun tunnen oloni väsyneeksi, nukkumisesta on tullut entistä katkonaisempaa. Syvimpään uneen pääsen joskus kahden aikoihin yöllä, mutta neljästä eteenpäin vilkuilen koko ajan kelloa luullen, että olemme nukkuneet pommiin.

Esikoinen aloittaa pitkän kesäloman jälkeen päiväkodissa. Hän on siitä innoissaan, mutta itse olen – niin kuin näemmä kaikesta näinä viikkoina – melankolisena. Sen lisäksi, että olen niin tottunut lapsen ympärivuorokautiseen läsnäoloon, päiväkoti tarkoittaa kesän loppua ja syksyn alkua. Yhden aikakauden loppua. Vauvan syntymä lähestyy koko ajan, ja mieli vetää esiin viime hetken panikoinnit siitä, miten jaksamme vauva-arkea nelihenkisenä perheenä.

Syksyn tulon tuntee myös siitä, että riveleihin tarttuu flunssa. Olo on kuin sumupainijjalauman tallomalla, vaikka lämpö ei edes nouse kuumeen puolelle. Räkää valuva nenä on mellevä lisä hankaloituneeseen hengitykseen, kun muutenkin keuhkokapasiteetti on pienentynyt kasvavan kohdun tieltä.

Perjantaina tunnen oloni sen verran stabiiliksi, että lähdemme miehen kanssa suunnitelmiemme mukaan ysärifestareille. En edes muista, koska olemme viimeksi olleet ilta-aikaan kahdestaan jossain, eikä seuraava kertakaan ihan hetkeen tule olemaan. Tämä olkoon meidän lyhyt babymoon, päätämme. Rantarock 1995 -simulaattori on kuitenkin, noh, mielenkiintoinen kokemus. Järjestelyt tökkivät pahasti ja lisäksi monet esiintyjät tuntuvat esiintyneen (ja harjoitelleen) viimeksi parikymmentä vuotta sitten. Ja mistä lähtien jengi on taas röökannut yhtä paljon kuin yhdeksänkymmentäluvulla? Kuin röökikopissa olisi hengaillut. Illan viimeisen esiintyjän aikana käytän ensimmäistä kertaa raskauskorttia, ja järkkäri päästää meidät livahtamaan hätäpoistumistietä ulos alueelta. 

Viime viikot vaivannut pahoinvointi yltyy tällä viikolla entisestään. Oksennan muutamana aamuna ja välillä vielä päivälläkin. Muutenkin kroppa tyhjentää itseään innokkaasti. Tämänkin vaivan kanssa saa sitten olla huolehtimassa ja pohtimassa, mistä se kertoo. Että onko se vain normaali raskausvaiva, sekopään oireilua vai kenties merkki lähestyvästä synnytyksestä? Sopisi oireeksi kaikkiin kolmeen. Välillä olen jo varma, että olen ihan oikeasti yrjötaudissa, mutta kun yhtenä päivänä en purjoile ja seuraavana taas edes vesi ei pysy sisällä, voi kaiken laittaa raskauden piikkiin.

Mitään ruokaa ei oikein tekisi mieli. Lähinnä valkoista leipää ja kokista. Mitähän hittoa kroppani yrittää näillä ruokamieltymyksillä kertoa? Voisin juoda pelkkää kokista. Välillä, liiankin usein vauvaa ajatellen, annan himolle periksi. Herään öisin janoon ja ekana mietin kokista. Kokis, kokis, kokis. Jäillä! Pillillä! Saavista! 
Voi raskaus sentään.

Kaikki raskausviikko-postaukset täällä. Kuva satunnainen Instagram-otos tuolta viikolta.

Jaa