Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Minulla on kummallinen viha-rakkaussuhde lasten harrastuksiin. On ihanaa, että kotikaupungissa on valtavan monipuolinen määrä harrastuksia, joista valita. Ja on ihanaa, että lapset ovat löytäneet sieltä itselleen mieleistä tekemistä. Jos lapset saisivat itse päättää, heillä olisi moninkertainen määrä harrastuksia nykyiseen verrattuna. Mutta omat resurssini riittävät yhteen ohjattuun ja kelloon sidottuun harrastuskertaan viikossa per mukula. Siitäkin huolimatta, että välillä on ollut kuukausia, kun lapsen tanssikaverin isovanhemmat ovat vieneen lasta useammin treeneihin kuin minä.
Jaetut kuskausvuorot ovatkin olleet pelastukseni, sillä muuten pakkani ei pysyisi kasassa. En edes ymmärrä, miten se on minulle jotenkin niin vaikeaa, mutta koitan avata syitä:
Harrastuspäivät vievät aina koko päivän työpäivän ja päiväkotipäivän päälle, enkä pidä siitä kiireentunnusta. Äkkiä kotiin ja syömään ja sitten hitonmoisella kiireellä harrastuksiin, jotta voi taas kiireellä tulla kotiin iltatoimille, että ehtii ajoissa nukkumaan. Leppoisaa. Minun vuorollani mukana tulee aina myös toinen lapsistamme, ja tunti esimerkiksi tyhjillä koulukäytävillä aikaa tappaen on tavattoman puuduttavaa sekä minulle että lapselle.
Kesä tosin on muuttanut (tätäkin) asiaa leppoisammaksi. Lähteminen ja meneminen on helpompaa, kun pukemista ja riisumista on 500 prosenttia vähemmän kuin noin muuten. Lisäksi loskakelien jäädessä taakse, voidaan taas kulkea laatikkopyörällä. Sen kyytiin mahtuu tarvittaessa neljäkin mukulaa, eikä olla julkisten aikataulujen varassa. Vaikka julkiset kulkevatkin hyvin, silti pyörän kyydissä tunnen olevani vapaampi. Sitten vielä se lisäkivuus, että toisen lapsen kanssa on mukavampi odottaa toisen lapsen harrastuksen ajan, kun pihalla on lämmin ja illallakin valoisaa.
Kesäharrastamiseenkin kuuluu kuitenkin vielä lisäksi joku hämmentävä huono karma, joka minua seuraa harrastuskuskauksiin. Kun ensimmäisen kerran vein lapsia kesäfutikseen (molempien treenit samana päivänä ja peräkanaa; niin täydellistä, että lipsuin yhden harrastuksen säännöstäni) lähdimme hyvillä mielin ja ajoissa matkaan. Laatikkopyörä oli huollossa, joten esikoinen polki omalla pyörällä ja kuopus istui lastenistuimessa pyöräni tarakalla.
Noin puolivälissä matkaa puhelimestani ja näin ollen myös kartastani loppui akku keskellä melko vierasta kaupunginosaa. Lähdimme polkemaan summanmutkissa muistikuvani mukaan. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan niin paljon aikaa, ja jouduin hoputtamaan esikoista pyöräilyn kanssa. Kesken hoputukseni esikoiselta irtosivat ketjut pyörästä. Räpelsin kuopuksen pois istuimesta, että pääsin räpeltämään pyörän ketjuja takaisin paikoilleen. Minulla ei ollut mitään paperia mukana, että saisin pyyhittyä öljystä mustuneet käteni. Pian öljyssä olivat myös sääreni ja kuopuksen paita, kun yritin saada karavaaniamme takaisin matkaan.
Kun olimme polkeneet pari kilometriä väärään suuntaan, oli myönnettävä, että olimme eksyksissä. En voinut kysyä neuvoa perille, sillä en muistanut kadunnimeä ulkoa. Miten onnistun munimaan tämänkin! Tulikuumat harmituskyyneleet alkoivat tunkea silmäkulmista.
Lopulta ei auttanut muu kuin lähteä polkemaan kotiinpäin – minä ja pettyneet lapset nappikset repuissaan – kun yhtäkkiä ohitimme kadun, jonka nimi kuulosti tutulta. Olisiko tämä se etsimämme tie? Muistin kartalta, että etsimämme tie on pitkä, ehkä tämä on sen toinen pää! Lähdimme polkemaan summanmutikassa tietä eteenpäin, lapsi kävelytiellä ja minä ajokaistalla toinen lapsi tarakalla. Perässäni ajava bussi tööttäili yhden pitkä ylämäen ajan, vaikka olisi mahtunut ohitsekin. Mitä se oikein meinaa, eikö se näe, että yritän tässä parhaani? Hiki valui pitkin selkää ja jalat vetivät maitohapoille.
Ja sitten onni ja pelastus: mutkan takaa esiin tuli vihdoin pöllyävä hiekkakenttä ja siellä pallon perässä juoksevia lapsia. En ole hetkeen ollut mistään näystä niin helpottunut. Ja treenitkään eivät olleet (ihan vielä) ehtineet alkaa.
Jotain tuon futistreenireissun kaltaista sekoilua tuntuu mahtuvan ainakin joka toiseen harrastuskuskauskertaani. Siksi olen ihan tavattoman onnellinen, että tulevaisuudessa lapset voivat kulkea itse harrastuksiinsa pyörällä tai julkisilla. Siihen ei tarvita meitä vanhempia ja autoa, kuten omassa lapsuudessani ja nuoruudessani maalla. Siksi ihan tuossa muutaman vuoden kuluttua lapset saavat valita ihan juuri niin monta harrastusta kuin haluavat. Voidaan olla vapaammin, sekä mukulat että me vanhemmat.
Nelikymppisenä minäkin aion aloittaa taas kelloon sidotut omat harrastukset, ensimmäistä kertaa sitten äidiksi tulemiseni. (Jos ei oteta huomioon sitä yhtä Kansanopiston ompelukurssia ja koko syyskaudelta niitä kolmea iltaa, kun kurssi ei osunut samaan aikaan miehen työvuorojen kanssa.)
Voin niin samaistua tuohon. Testasimme tyttöni kanssa sellaista lapsi-vanhempi kerhoa viime syksynä, joka onneksi oli vain joka toinen viikko. Molemmat kovasti tykkäsimme siitä, mutta ne lähdöt ovat vaan niin tuskaisia. Juuri kun pääsee kotiin ja ehtii hetken istahtaa/syödä, niin taas sai olla kirppua patistamassa, että nyt mennään. Ja vaikka tytsky tykkäsin harrastuksesta, niin monesti aina kuului ”minä vain..” Eli aina joku puuha oli kesken ja hampaat irvessä sitten lähdettiin. Kevät puolelle emme mitään harrastuksia ottaneetkaan, eikä tyttökään ole hinkunut minnekään. Ehkä sitten joskus. Ja joskus toivon kyllä, että itsekin saisin aloitettua vanhan rakkaan harrastuksen ilman, että se vaatii lastenhoitojärjestelyjä.
-Kirpun äippä
Kuulostaa tutulta tuo, että samalla kun harrastus on tosi rakas ja mieleinen, lähdöt ovat monesti patistelemista ja jonkun kivan puuhan keskenjättämistä. Lapset elävät niin hetkessä, että eivät havainnollista sitä, että sinne harrastukseen pääseminen ei tapahdu sormia napsauttamalla 😀
Mä oon skipannut päivällisen harrastuspäivinä ja oon hakenut ennen lapsen hakua, eväät kaupasta (tai joskus tehnyt ne valmiiksi, käynyt töiden jälkeen käyttämässä koiran ja napannut eväät mukaan ja valmistautunut harrastukseen rauhassa) . Lapsi odottaa aina aivan innoissaan, että yhdessä syödään eväät ennen kuin harrastus alkaa, harrastuspaikan aulassa. Sitten ollaan kotona tehty tuhdimpi ja vähän aikaisempi iltapala yötä vasten.
Tai vaihtoehtoisesti on syöty pikaruokaa harrastuksen jälkeen ja kotona vain pieni iltapala. Ihanaa kumminkin kun jaksat viedä lapsia harrastuksiin ja luoda mahdollisuuksia toteuttaa itseään.
Me ollaan kans välillä tehty sitä, että mennään suoraan päiväkodista johonkin harrastuspaikan läheiseen ravintolaan syömään ennen treenejä. Se helpottaa menoa isosti. Mutta kun osaan harrastuksia on kuskausvuorot – tuo harrastusrumban pelastajani – ei se toimi. Silloin kun pitää kaverit napata messiin myös. Mutta noin muuten eväät / ravintolat ovat erinomainen harrastuspäivien helpotus 🙂
Voisiko toisen lapsen pukemisrumbalta säästyä sillä että ulkoilisi lapsen kanssa toisen lapsen harrastusajan. Vaikka se ei talvella tai kurakeleissä niin houkuttelekaan, niin ainakin itse olen joka kerta tyytyväinen, että tuli ulkoiltua raikkaassa ilmassa. Meillä on mukana koira, joten ulkoilu on vähän pakollinenkin kuvio, jottei harrastuksen jälkeen tarvitse vielä lähteä lasten kanssa ulos koiralenkille. Osa tunnista lenkitetään koiraa ja osa ollaan puistossa, säällä kuin säällä.
Toinen mistä harrastukseen mukana tuleva lapsi nauttii, on kirjojen lukeminen tai kortti- tai muistipelien pelaaminen ja vanhemmalta saatu jakamaton huomio. Tätä voidaan tehdä niinä iltoina, kun lenkki koiran kanssa hoituu myöhemmin ilman lapsia.
Näin me ollaan pääsääntöisesti tehtykin, mitä nyt ihan kuraisimmilla ja pimeimillä keleillä en tahdo enää lähteä mutakylpemään, kun on juuri päiväkodin jäljiltä saanut vaatteet ja lapset (sekä itsensä) jotenkin putsattua kurasta 😀 Pukemissäätämiseltä siinä ei silti säästy, mitä nyt onneksi näin kesäisin, jolloin kaikki tuntuu olevan leppoisampaa noin muutenkin 🙂
Mä oon kehittänyt oman harrastusallergiani niin pitkälle, etten voi itse harrastaa mitään kelloonsidottua, koska saan välittömästi näppyjä ja vitutusta siitä, että on muka pakko.
(Vaikka ei tietenkään ole pakko. Kaikenhan voi lopettaa. Ja kyllä minä lopetankin. Olen vuosien aikana lopettanut mm. dancehallin, afrotanssin, jazz-tanssin, dancehallin toiseen kertaan, dancehallin kolmanteen kertaan ja kehonpainotreenit.)
Onneksi on sitten niitäkin harrastuksia, joihin voi mennä huomennakin jos tänään ei pääse. Niihin kuuluvat kirjasto, kuntosali, lenkkimaastot ja oma lankavarasto 😀
Tiedä sitten, harrastaisinko mitään kelloon sidottua aktiivisesti ja pitkään minäkään, kunhan haaveilen mahdottomasta 😀 Enemmän minäkin olen kelloon sitomattomien harrastusten ystävä. Samat kuin sulla + päälle retkeily ja ompelu 🙂
Kiitos tästä kirjoituksesta, minä niin jaan nämä mietteet! Maksimissaan yksi harrastus per lapsi per viikko. Piste. Vaikka kivoja juttuja ovatkin, niin 3,5v ja 6,5v kun ovat, niin onhan se jatkuvaa patistamista koko ilta: lähtö päikystä, pukemiset, vaatteiden vaihdot ja sitten iltamyöhällä kotiin tulessa haluaisivat hetken leikkiä tai katsoa telkkaa, niin sitten patistetaankin jo suihkuun ja nukkumaan. Ja noina päivinä ei mitään toivoa kaupassakäynnistä tai pyykinpesusta tmv kotihommista, jotka sitten jäävät tukkimaan muita iltoja. Ja kuten joku kirjoittikin, niin pienten kanssa se lähteminen on usein vähän takkuista, jos kotiin asti pääsee, niin aina jompi kumpi ehtii keskittyä omiin juttuihinsa, joita ei haluaisi keskeyttää. Niin sitten aina käymme sitä keskustelua, että ”kyllä nyt täytyy lähteä, sinä itse halusit tämän harrastuksen, tämä kurssi käydään nyt loppuun”.
Olen kokeillut tuota eväsjuttua, mutta varsinkin isompi, poika, ei oikein jaksa koko iltaa ilman ns. kunnon ruokaa siinä välissä (eikä joka kerta voi pikaruokaakaan syödä) ja pienempi taas syö ylipäätään niin huonosti päiväkodissa, että eväspolitiikka ei oikein kaksi kertaa viikossa hänenkään kanssa ole hyvä juttu, vaikka joskus sillä mennäänkin.
Toki, tämä kesä kyllä auttaa, ja nimenomaan TÄMÄ kesä, kaunista kun on riittänyt :D, isompi kun on urheilukoulussa ulkokentällä, niin pienemmän kanssa on ihan ok vipeltää siinä kentän laidalla eikä nälkäkään ole lämmön takia koko ajan niin kova.
Voi joo, tämä kesä kyllä niiiiiin helpottaa ihan kaikkea! Lähtemisiä ja tulemisia, kaikkea. Ja siellä kesäfutiksessakin on aikuisellakin kivaa, vaikka tuo eka matka sinne meinasi mennä pipariksi. On kiva potkia toisen lapsen kanssa palloa sivummassa, kun toiset treenit ovat käynnissä. Saa itsellekin hien pintaan ja molempien lapsien kanssa ainakin jonkinlaista kahdenkeskistä aikaa.
Mutta sitten taas se talvi, pimeys ja väsymys, graaaaaah. Mustaan sen varmasti itse puoliksi ajatuksillani ja ennakko-oletuksillani, mutta kun graaaaah.
Mun kriteeri lapsen harrastukseen että pitää olla alle 1,5km matka. Asuinpaikka on Helsingissä niin keskeinen, että tämä kriteeri ei ole harrastusskaalaa rajoittanut (on kokeiltu taaperojumppaa, tanssia, muskaria, fudista, uimakoulua ja voimistelua, niin ja tiedekerhoa myös, kokeilematta on vielä kuvataiteet ja ohjelmointi, telinevoikka, koris, tennis, sähly, jne). Syksyllä kokeiltiin kahta harrastusta viikossa (viskari-ikäiselle) ja se oli liikaa, kun ei ollutkaan enää aikaa kunnolla kaveritreffeille, isovanhemmille ja kotona rötväilylle. Koska kuljetusvastuu harrastuksiin on pääosin mun, olen ollut aktiivinen etsimään harrastukset yhä lähempää ja lähempää kotia. Tän kevään harrastus (voimistelu) on ihan paras, koska matka sinne on takapihan poikki ja yhden kadun ylitys (tämänhän lapsi melkein kulkisi jo yksinkin!), sen lisäksi että harrastus on huippu muutenkin (hyvät ohjaajat, joiden ansiosta harrastus on lapsesta ihan sikamahtava ja äitiä taas ilahduttaa, että lapsen liikunnalliset taidot ovat kehittyneet ihan valtavasti). Ohjaajalla on todellakin väliä, muskari esim. meiltä jäi ihan siksi, että ohjaaja oli kokematon ja villeimmat lapset pilasivat harrastuskerrat muilta.
Mutta joo, näin maalla kasvaneelle (harrastusmahdollisuudet oli about partio, jumppa mummojen kanssa koulun salissa ja venäjän kerho) pk-seudun tarjonta on huimaava, ja lähinnä pitää toppuutella että yksi harrastus kerralla riittää (mistä johtuen olen vahvasti kaivannut sellaista ”yleisliikuntaharrastusta” pienille lapsille, siis ei sitoutumista tiettyyn lajiin, vaan monipuolista liikunnan kokeilua).
Joo, maalaislikalle tämä Helsingin harrastuskirjo on niin kertakaikkisen hengästyttävän ihana, että hankalaahan sitä on pitää yhden harrastuksen sääntöään. Lapset tahtoisivat enemmän harrastuksia, ja kyllähän minä sen ymmärrän, vitsi mitä kaikkea sitä onkaan tarjolla! Tuo yleisliikuntaharrastus on muuten hyvä idis! Toinen lapsistamme menee nyt kesällä liikuntaleirille (edellisessä postauksessa kirjoitin siitä), ja vaikka leiri on uimapainotteinen, sillä kokeillaan myös monia muita sisä- ja ulkolajeja. Mahtavaa!
Tuo 1,5 kilsan sääntö on kyllä hyvä. Ja harrastus takapihalla vielä parempi – sen tosiaan lapsi voi melkein jo itse kipaista! Meillä tuo kesäfutis on vähän kauempana, vaikka omalta kylältäkin olisi vastaavaa löytynyt. Mentiin kuitenkin kaverin perässä muualle, kun ajattelin, että näin kesäisin on vain kiva pyöräillä. Ja jos ei tuota ekaa menemistä, josta postauksessa kerron, oteta huomioon, näillä säillä tämä ennuste on pitänyt paikkansa 🙂
Meillä lapsi selkeästi kuormittui liikaa niinä päivinä kun oli koulun ja ip-kerhon jälkeen ohjattu harrastus. Ensi vuonna ip-kerho jää pois ja uskoisin että virtaa löytyy eri tavalla arki-illan harrastukseenkin.
Muuten meillä on menty lähinnä siten, että päiväkoti on katsottu varsin riittäväksi toiminnaksi lapsille ja eka harrastus on molemmilla alkanut 5-vuotiaana (yksi ilta viikossa). Välillä ollut kausia ettei ole ollut mitään. Ollaan enemmänkin sen kannalla että ”ei niitä harrastuksia tarvita välttämättä pahemmin lainkaan”. Tykkään itsekin siitä että lapsilla on vapaan tekemisen aikaa. Tosin teidän lapset taitavat tehdä aika lyhyttä päiväkotiviikkoa. Meillä lapset ovat aina olleet viisi päivää viikossa ja sen yhdeksän tuntia per päivä. Siinä on kuormitusta ja touhua kyllä ihan riittämiin.
Me ollaan esikoisen kanssa harrastettu heti vauvavuodesta lähtien, ensin yhdessä, sitten lapsi erikseen. Kumma juttu, että kuopuksen kanssa ei sitten ole ollut ollenkaan niin kiire, päinvastoin 😀
Meillä lapset ovat tosiaan vähemmän päiväkodissa kuin teillä, joten virtaa riittää ehkä siksi enemmän. Tosin huomaahan sen, miten päiväkotipäivien jälkeen ollaan monesti koko sakki aika naatteja. Mä olenkin uusia harrastuksia janoavien lasten kanssa keskustelllut siitä, että kyllähän me harrastetaan kaikenlaista, vaikka ”vain yksi” (no nyt reilun kuukauden ajan ennen talviharrastusten loppua ja kesäfutiksen jo alettua kaksi) harrastus onkin. Me esimerkiksi retkeillään, leivotaan, uidaan, kaupunkiviljellään, luetaan, pyöräillään ja käydään museoissa sekä muissa kulttuuririennoissa. Ja lapset myös piirtävät, keppihevostelevat jne jne. Kyllähän siinä on harrastuksia vaikka ja kuinka 🙂
Harrastuspäivinä hain lapset päiväkodista tuntia aiemmin, jotta ehdittiin syödä ennen harrastusten aloitusta. Syksyllä palaan hoitovapaalta, joten uskoisin, että harrastukset joudutaan lopettamaan miltei kokonaan. Aika näyttää pystyykö työpäivän jälkeen kuskaamaan ketään mihinkään pitkän työmatkani vuoksi. Lapset ovat tykänneet kovasti, että heillä on harrastuksia. Olivat päiväkotiryhmässänsä ainoat, jotka harrastivat.
Kuulostaa tutulta. Me tosin olemme siitä onnekkaita, että yleensä vain toisen vanhemman on mahdollista lähteä viemään harrastukseen, toinen voi jäädä muiden lasten kanssa kotiin. Ja jos ei ole voinut jäädä, niin joku lähellä asuvista isovanhemmista tai meidän sisaruksista on voinut hoitaa. Esimerkiksi nyt toukokuussa esikoisen harrastusaikataulujen muuttuessa pienemmät on olleet mun äidillä 2 kertaa viikossa, jotta esikoinen pääsee isänsä kanssa yksin kun mulla on ollut iltaluentoja. Nostan siis hattua sulle, ihan mielettömän hyvin sä vedät, kun sukulaisverkostoa ei samalla tavalla ole lähellä!
Meillä esikoinen käy kahdessa eri harrastuksessa kolme kertaa viikossa. Olin pitäytynyt myös yhden harrastuksen periaatteessassani, mutta kun eskarilainen niin syttyi luisteluun, ei voitu sanoa ei. Jotenkin meistäkin on kuoriutunut niitä hallin reunalla tsemppaavia, valmentajahenkisiä vanhempia, kun ollaan nähty, miten toinen silmät sädehtien luistelee, kuuntelee tarkkaan ohjeita ja tunnollisesti yrittää. Toisaalta esikoisella 2/3 treeneistä osuu viikonloppuaamuille, jossa on puolensa ja puolensa.
5,5v aloittaa elokuussa toisen harrastuksensa, mutta pehmeästi ja kokeilun kautta, osallistuu kesäfutikseen parin kuukauden ajan. Jo etukäteen jännittää, jaksaako käydä kahtena (arki-)iltana viikossa harrastamassa.
Meille myös etäisyys on ollut tärkeä tekijä, eikä se Helsingissä toki ongelmaksi ole muodostunutkaan, matkaa on harrastuksiin 800 metristä 3,5 kilometriin.
Mulla on itselläni tosi onnekas tilanne, kun pystyn aika joustavasti suunnittelemaan aikatauluja. Esikoinen aloittaa syksyllä koulun ja koska itse opiskelen päätoimisesti (ja että luentoja on muutenkin kursseilla vähän), niin aion vaan vähentää kurssien määrää, jotta voin joustavammin ja enemmän olla kotona vastassa, lähettää aamulla kouluun jne. Harrastuspäivinä (joita näillä näkymin on syksyllä arkisin 3, nyt keväällä oli 5, gaah…) haetaan hoidosta vähän aiemmin ja yleensä harrastuksen aikana ollaan sitten tehty kouluhommia odotellessa.
Kun kävin ostamassa esikoiselle uudet luistimet, sanoi myyjä, pitkän linjan seura-aktiivi ja hommaan sitoutunut äiti, että vanhemmilla on harrastuksessa kuin harrastuksessa kolme K:ta: kannusta, kustanna ja kuskaa. Ei tarvinne sanoa, että viimeksi mainittu on risteistä se raskain kantaa, ainakin tässä kohtaa elämää. Ja etenkin mustana marraskuuna.
Huoh! I feel U, lasten harrastukset ovat hankalia itsekullekin!!
http://www.asikaine.fi/taisteluni-miten-helvetissa-tama-voi-olla-niin-vaikeaa/