Onkohan jonkinlaista tilastoa saatavissa siitä, mihin aikaan kasvatuksen tulokset alkavat näkyä lapsissa? Että jos esimerkiksi on usean vuoden ajan käynyt lasten kanssa ravintoloissa ja kahviloissa apauttiarallaa muutaman kerran viikossa, milloinkohan lasten ravintolaetiketin sisäistämiseen käytettyjen kasvatusponnistelujen tuloksia voisi olettaa näkyväksi? Ihan vaan tässä tuskastuneen kaveripariskunnan puolesta kyselen.

Heitä kuulemma lohduttaisi ihan tieto siitäkin, että jossain iässä kulkee rajapyykki, jonka ylitettyään heidän suloisista lapsistaan ei yllättäen kuoriudu kahvilassa tai ravintolassa barbaareja. Joskus olisi mukavaa mennä kahvilaan tai ravintolaan ihan vain koska se on kivaa, herkullista ja ihanaa. Ja sitten joskus taas on niin väsy, että tahtoisi voida ilman huolenhäivää viedä pesueensa ravitsemusliikkeeseen nauttimaan jonkun muun laittamasta hyvästä ja ajatuksella tehdystä ruuasta sekä palvelusta ja tiskivuorottomuudesta.

Mutta nyt vielä tulee sellaisia kertoja, kun ravintolakeikan jälkeen on käyttänyt ne loputkin energiavarastot opettamiseen, sietämiseen ja häpeämiseen:

Käydään tuhannetta kertaa läpi ravintolakäyttäytymistä ihan perusteista lähtien. Tarvittaessa haetaan ulkopuolisen auktoriteettia tarjoilijalta asiaa kysymällä (tai vain asian mahdollisuutta lapsille vilauttamalla eli huomaamattomasti uhkailemalla).

Neuvotaan, kielletään ja kehutaan. Mietitään hiljaa mielissään syitä, miksi onkaan päätetty pitää padit ja puhelimet poissa ravintolapöydistä. Rupatellaan mukavia, harhautetaan lasten ajatuksia odottelusta muualle ja koitetaan maistaa kaikkea. Nieleskellään turhautuneita huokaisuja, kun ruokaa putoaa ensin lapsen syliin ja sitten jälkiä siivotessa vielä omalle koltulle. Miten voi olla, että joka kerta sama juttu! Ei saa juosta. Vähemmälläkin metelillä kuulee kyllä! Ei veistä suuhun. Älä kiusaa siskoa / veljeä. Nyt loppuu se pöydän potkiminen!

Saisinko rätin, kun lasi kaatui. Anteeksi. Pahoitteleva silmäys muihin pöytiin. (Voi vittu, mitä me oikein ajateltiin taas!)

Ja siitä riemusta pitää vielä maksaa. Kyllähän siinä miettii, onko tässä mitään järkeä. Pöytään kannetaan lasku, jonka hinnalla söisi vaikka hemmetti pussiranskalaisia kotona monta viikkoa. Lasten mielestä se olisi varmasti mahtava idea. Paljon ketsuppia vaan!

Joskus maksettu ateria on pitänyt jättää pöytään, kun seurueen käytös on mennyt niin älyttömäksi, että ei siinä ole enää voinut koetella ravintolan muiden asiakkaiden sietokykyä. Vanhempien häpeämittarikin on vetänyt niin rankasti punaiselle, että nälkäkiukku on tuntunut sitä leppoisammalta vaihtoehdolta. Siinä on sitten pitänyt miettiä, että oppivatpahan lapset ravintolasekoilun seuraukset, vaikka sen koskemattomaksi jääneen annoksen kuva kieppuu mielessä laittaen vatsan murisemaan.

Tietenkin voi miettiä, että miksi sitten vaivautua. Ja tarkasti sitä on mietittykin. Vaikka välillä on kuultu hammasta purren sanottuja ”mä en enää ikinä lähde teidän kanssa mihinkään” -murahduksia, riskillä kohti uusia kaatuneita juomalaseja vaan! Ei ihmisiksi olemista ja ravintolakäyttäytymistä opi komerossa perunoita syömällä. Luulisin, vaikka ymmärrän, jos tekee mieli kokeilla.

Ja sitä paitsi: on kausia, kun melkein jo voi röyhistää rintaansa ajatellen, että nämä pienet hyvin käyttäytyvät ja mielenkiinnolla kaikkea maistelevat pikkukulinaristit ovat ihan täysin vanhempien oman erinomaisuuden tulosta (hah).

Ja sitten varoittamatta lautanen on taas nurinpäin lattialla, kiukkuräkää pitkin naamaa ja entiset lempiruuatkin ovat epäilyttäviä ja aivan erityisen paljon ei minun makuuni. Että koskakohan nämä ravintolakasvatuksen pohja-aallot tasaantuvat ja lopulta jäävät pois?

Ihan tosiaan kaverien puolesta tässä mietiskelen.

Jaa