Tässä on tullut viime aikoina mietittyä tasapainoa. Joo, just sitä, josta vouhkaan useinkin ja joka silti itseltäni tuntuu olevan hukassa tasaisin väliajoin. Elämä tuntuu tosiaankin olevan yksi iso tasapainoharjoitus, jossa aina löytyy petrattavaa ja parannettavaa.

Kaivoinkin esille viime tammikuusta asti muhistellun postauksen, jossa pääroolissa on, yllätys yllätys, tasapainon etsiminen. Tällä kertaa balilaiseen tyyliin, sillä olimme tuolloin viettäneet talvea toisella puolella maapalloa kuukauden verran. Näin olin kirjannut ylös riisipeltojen keskellä, ubudilaisen villan terassilla:

Monet matkaajat saapuvat Balille etsimään suuntaa elämäänsä. Itsekin kuulun osittain tuohon sakkiin. Kuluneet vuodet ovat olleet niin tapahtumarikkaita, kiireisiä, onnellisia, kuluttavia, rakkaudentäyteisiä ja opettavaisia, että on hyvä pysähtyä hengähtämään useamman kuukauden ajaksi; tasaamaan sisäinen kompassini. Sen olisi voinut tehdä muutenkin kuin viemällä oman arkensa toiselle puolelle maapalloa, mutta etäisyyttä ottamalla asiat näkee selkeämmin.

Seurailen mielenkiinnolla ympäristöäni, paikallisia tapoja ja ahmin kirjoista saaren historiaa. Kukapa ei tahtoisi oppia, miten elää vielä paremmin ja onnellisemmin tai saada alleviivausta sille, mikä ei ainakaan omaan elämään sopisi.

Oletin näkeväni Balilla enemmän köyhyyttä, sellaista surullista ja ahdistavaa. Mutta nekin maanviljelijät, jotka asuvat pienissä bambuisissa ja aaltopellillä tilkityissä taloissaan, vaikuttavat onnellisilta (vai ovatko ne edes heidän talojaan, vai vain tukikohtia kaukana olevien peltojen keskellä). Voi olla, että tähän vaikuttaa se, että balilaisessa kulttuurissa ikävätkin asiat pitää kohdata hymyillen. Silti, sen turvahymynkin takana tuntuu olevan jonkinlainen mystinen tasapaino ja rauha.

Mikä sen tyyneyden salaisuus oikein on? Tuskin ymmärtäisin sitä, vaikka asuisin loppuelämäni tällä saarella. Mutta pieniä johtolankoja olen saanut napattua käsiini näinä viikkoina niin kirjallisista lähteistä, omista kokemuksistani kuin paikallisten kanssa juteltuani.

Ensimmäinen on yhteisön vahvuus, perheiden tiivis yhdessäolo ja yhteistyö. Asioita ei jätetä kohtalon varaan, vaan balilainen järjestää vahvan yhteisönsä kanssa asiat niin, että elämässä pysyy hallinta. Koen tämän ajatuksen tutuksi, vaikkakin enemmän länsimaalaisella yksilötasolla. Sen sijaan, että odotetaan, mitä tuleman pitää, järjestetään asiat niin, että sieltä tulee sitä mitä toivoo.

Balilaiselle yksinäisyys merkitsee epätasapainoa. Siksi balilaiset kysyvätkin mielellään jokaiselta hyvän päivän tutultaan tai juttelukaveriltaan, onko tämä naimisissa. Se ei ole tungettelua, vaan halu määrittää keskustelukumppanin paikka hierarkiassa. Täällä naimisiin päästään. Se on tavoite, jota kohti kuljetaan. Siksi naimattomien turistipariskuntien on ehkä helpompi vain vastata, että naimisissa ollaan, niin kaikilla on parempi mieli. Mekin kutsumme miehen kanssa toisiamme sujuvasti husbandiksi ja wifeksi, eikä yli kolmekymppisenä lapsellisena perheenä sitä kukaan epäilekään.

Vaikka naimakaupat eivät kiinnostaisi yhtään, on kohteliaampaa esimeriksi sinkkuna vastata, että ei ole vielä naimisissa. Se antaa ymmärtää, että hartaana tarkoituksena on kyllä ihan lähiaikoina laittaa asia järjestykseen. Balilaisille yksinolo on sama asia kuin yksinäisyys, ja se saa heidät ahdistumaan. He eivät osaa sijoittaa yksinäistä (nautti tämä sitten yksinolosta tai ei) maailmankartalleen.

Balilaisten tarkka hierarkia ja järjestelmällisyys yllättikin itseni. Heitä alkaa ahdistaa, jos asiat eivät suju suunnitellusti ja näkymättömien sekä päällekkäisten lukujärjestysten mukaan, joissa kukaan muu kuin balilainen ei voi pysyä mukana. Itse olin odottanut jonkinlaista manjana-kulttuuria, jossa asiat tapahtuvat kun ovat tapahtuakseen. Vielä mitä. Kuskimme soitti meille, kun olimme viisi minuuttia myöhässä sovitusta tapaamisajasta. Hän oli huolissaan, että olemme eksyneet. Edes aikatauluista tarkka suomalainen ei vielä huolestuisi viiden minuutin myöhästymisestä ja soittelisi perään, korkeintaan salaa hieman närkästyisi.

Minä olen toisinaan suorastaan ahdistunut balilaisten tarpeesta tietää kellonajat niin tarkasti. Ainakin kaikki tähän mennessä käyttämämme kuskit ovat tahtoneet tietää tarkat ajat. Kuinka kauan tahdotte olla temppelissä? Miten pitkään aiotte kierrellä riisipelloilla? Kuinkahan kauan teillä menee kaupassa? Tekee mieli vastata, että jonkin aikaa tai vielä enemmän. En minä tiedä! Olemme kuitenkin maksaneet koko päivän kuljetuksesta könttäsumman, joten sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä. Ahdistaa, että pitäisi uudessa paikassa osata arvioida, viihtyykö vesiputouksilla 15 minuuttia vai puolitoistatuntia.

Balilaisille on kuitenkin tärkeää hahmottaa, mikä on ihmisten paikka niin henkisesti (mihin kylään, klaaniin ja perheeseen kuuluu) ja fyysisesti. Usein Balilla saakin kuulla tuiki tuntemattomiltakin kysymyksen, ”minne olet menossa”. Se ei ole tungettelevaa tai edes oikein small talkkia, vaan tahto saada rauha sen kysymyksen kanssa, mihin tuo vieras ihminen sijoittuu. Sen takia balilainen tahtoo lisäksi tietää vielä vastauksen myös kysymykseen ”mistä olet tulossa”.

Ennen kuin opin vastaamaan oikein noihin kysymyksiin, saatoin puhua totuudenmukaisesti ja kertoa, että en oikein tiedä, kunhan tässä katselemme ja ihmettelemme. Tuollainen haahuileva käytös kuitenkin hämmentää balilaista, sillä täytyyhän jokaisen tietää oma sijaintinsa, lähtö- ja saapumispaikkansa, maailmankartalla. Tuo maailmankartta ei oikeastaan ole mikään fyysinen kartta, vaan enemmänkin henkinen kartasto, jonka mukaan balilaiset kulkevat. Sellainen palapeli, josta minä hädintuskin hahmotan edes äärirajoja.

Ihmettelin alkuun kun housekeepperimme kertoi aina ohimennenkin tavatessamme mistä on tulossa ja minne menossa. Meinasin kertoa hänelle ystävällisesti, että ei hän ole meille tilitysvelvollinen menemisistään, kunnes tajusin, että hän tekee sen vain ystävällisyyttään. Hän kertoo mistä on tulossa ja minne menossa, että me tuntisimme olomme tasapainoisiksi ja turvallisiksi, kun tiedämme hänen olinpaikkansa. Nykyään osaan minäkin jo näppärästi kertoa, että olemme menossa vaikkapa lähikahvilaan, vaikka oikeasti olemme vain tekemässä lempipuuhaamme, haahuilemassa ilman sen kummempia suunnitelmia pitkin riisipeltojen laitaa.

Kuten Elizabeth Gilbert kirjoitti kirjassaan Eat Pray Love: ”Ei siis ole mitenkään älytön ajatus, että balilaiset olisivat tasapainon maailmanmestareita. Näille ihmisille täydellisen tasapainoisen tilan säilyttäminen on taidetta, tiedettä ja uskonto.”

Mitä näistä havainnoistani voi oppia nyt, 10 kuukautta myöhemmin, kun sillä tasapainoilulaudalla taas vähän pyörryttää? Ainakin sen, että onneksi en ole balilainen. Tasapainottomuuteni luultavasti aiheuttaisi pahennusta balilaisessa perhepiirissä. Mutta ihan totta puhuen voisin ottaa elämääni tarkemmin tuon kysymyksen siitä, mihin olen menossa ja mistä tulossa. Mutta sen sijaan, että tarkoittaisin sillä fyysistä paikkaani, miettisin sillä elämääni kokonaisuutena. Mistä olen tulossa ja etenkin; minne haluan olla menossa.

Postauksen kuvat ovat Nusa Lembonganilta, kun pääsimme osallistumaan balilaisen uudenvuodenaaton juhlaseremonioihin paikallisessa temppelissä. Täällä postaus uudenvuodenpäivästä, eli hiljaisuuden päivästä.

Jaa: