Kaupallinen yhteistyö: Suomen World Vision

Saimme hiljan kirjeen, jossa oli jännittäviä leimoja, merkintöjä ja postimerkkejä. Kirjekuori oli kellertävää ja huokoista, ei ollenkaan sellaista kovaa ja vitivalkoista kuin Suomessa. Se erottui heti eteisen lattialle tipahtaneesta postiläjästä. Kirjekuoren sisällä oli ohuen ohut ja kolmeen osaan taiteltu kirjepaperi. Kirje alkoi kmeriksi, josta en ymmärrä sanakaan, mutta alhaalla oli englanniksi käännettynä sama teksti.

Se kirje oli toiselta kummilapseltamme Chunnalta, Kambodzasta. Tai no ei varsinaisesti häneltä, sillä kirjoittajana oli viisivuotiaan tytön isoäiti. Oli epätodellisen sykähdyttävää avata kirje, lukea siihen kirjoitetut terveiset toiselta puolelta maapalloa ja aistia rivien välistä se syvä kiitollisuus siitä, että me olemme ryhtyneet lapsen kummiksi. Kirjeessä kerrottiin lyhyesti kuulumisi sekä hivenen  Chunnan kodista, koulunkäynnistä ja muista tuon ikäiselle tärkeistä asioita, kuten lempiruuista ja -leikeistä. Kirjeen sivuun Chunna oli piirtänyt hedelmäpuun.

Ehkä kirje sai aikaan tunneryöpyn jo ylipäätään siksi, että sain käsinkirjoitetun kirjeen. En todellakaan muista, koska olisin viimeksi lukenut ihan oikeaa kirjettä, minulle ajan kanssa kirjoitettua. Mutta lisäksi kirje oli ensimmäinen käsin kosketeltavan konkreettinen merkki siitä, että meillä tosiaan on kummilapset tuolla jossain.

Kirje sai ymmärtämään, miten paljon se meille keskituloisille pulliaisille lopulta aika vähäpätöinen kuukausittainen lahjoitussumma merkitsee sinne toisaalle. Huomaamatta menevä suoraveloitus meiltä, iso merkitys koko kylän arkeen toisaalla. Eniten pysäytti kuitenkin se, miten paljon jo lyhyestä kirjeestä pystyi aistimaan kiitollisuutta siitä, että me olimme päätyneet valitsemaan juuri Chunnan ja hänen kylänsä. Se sai vähän jopa nolostumaan, sillä koko kummius on jäänyt paljon vähemmälle huomiolle elämässämme kuin ajattelin.

Mehän ryhdyimme vihdoin monen vuoden haaveilun (ja saamattomuuden) jälkeen viime keväänä World Visionin kummeiksi kahdelle kambodzalaiselle lapselle. Chunna täyttää loppuvuodesta kuusi vuotta, ja Phannou on lähes päivälleen kuopuksemme ikäinen ja täyttää nyt lokakuussa kolme vuotta. Minä ajattelin vielä keväällä, että kirjoittaisin Kambodzaan kirjeitä harva se viikko.

Totuus on kuitenkin se, että muistin koko kirjeasian vasta, kun saimme itse kirjeen. World Visionin kummius ei toki velvoita lähettämään kirjeen kirjettä koskaan koko kummiuden aikana, mutta olin kuvitellut itseni kummina, joka lähettää vähintään kortin kerran kuussa kuulumisia kertoillen. Se oikea elämä on kuitenkin ollut vähän eri mieltä ehtimisistäni ja tekemisistäni.

Kummilapsemme ovat kyllä olleet läsnä arjessamme, yllättävänkin paljon. Saimme World Visionin kautta heistä kuvat, jotka laitoimme magneettikehyksillä kiinni jääkaappimme. Siitä näemme Chunnan ja Phannoun joka päivä. Mutta he ovat olleet yllättävän paljon mukana myös arkisissa jutteluissamme perheenä. Olen tietenkin kertonut lapsille perusjutut kummilapsistamme; missä he asuvat, minkälainen kotimaa heillä on ja minkälainen tilanne elämässä noin yleensä. Olen kertonut, miksi meidän perhe on heidän kummejaan.

En tiedä, johtuuko se siitä, että kummilapsemme ovat samanikäisiä kuin omat lapsemme, mutta se on jotenkin kolahtanut etenkin esikoiseen. Hän saattaa ottaa kummilapsemme tai vain Kambodzan puheeksi yhtäkkiä, kun emme ole viikkoihin puhuneet asiasta. Hän tahtoo tietää lisää heidän elämästään, vertailee omaa arkeaan kummilasten samanmoiseen ja miettii, ovatkohan Chunna ja Phannou koskaan nähneet lunta. Se on liikuttavaa ja ihanaa. Miten lapsi voi muistaa ja miettiä noita asioita, jotka itseltäni jäävät välillä täysi kaiken muun arkipyörinnän jalkoihin!

Chunnalta saatu kirje sai vihdoinkin minutkin toimimaan sen eteen, että olisin se haavekuvieni kirjeitä kirjoitteleva kummi. Kaivoimme lasten kanssa esiin kynät ja paperit. Lapset tahtoivat molemmat piirtää kummilapsillemme. Esikoinen teki myös tarroista, paperista ja villalangasta samanlaisen ovikoristeen kuin meilläkin ulko-ovessa killuu.

World Visionin vinkistä kirjoitin molempien lasten terveiset korteille, sillä – kuten ehkä pienten lasten mutsina olisi pitänyt tajuta – lapset tykkäävät sellaisia saada ja ripustaa seinälle. Chunna sai esikoisen valitseman kolmiulotteisen kauriskortin, Phannou kuopuksen valitseman Muumi-kortin. Esikoinen tahtoi kortissaan kertoi samoista asioita kuin Chunnakin kirjeessään; päiväkodistaan ja lempiruuistaan. Kuopus taas tahtoi kertoa Phannoulle samoja asioita, joita olimme hänestä saaneet tietää World Visionin kautta. Että hänkin tykkää leikkiä pikkuautoilla ja pelata pallopelejä. Aika monet asiat ovat lapsilla samanlaisia, vaikka asuinpaikkojen välillä olisi puolikas maapalloa.

Itse kirjoitin vielä omat terveiseni lapsilta saadulle piirustuspaperille. Tajusin, että minulla –entisellä 25 kirjekaverin tytöllä – ei ole yhtään kirjepaperia jäljellä. Kertoilin pintapuolisesti arjestamme, samana iltana odottavasta saunavuorosta ja siitä, että Suomen ilmassa alkaa tuoksua syksy. Sen jälkeen taittelimme kaikki kirjeet, kortit, piirustukset ja askartelut kirjekuoriin.

Tuli ihan hurjan hyvä olo. Sellainen, mikä tulee auttaessa muita. Siihenhän tämä kummiuskin pitkälle perustuu; omaan hedonistiseen haluun kokea hyvyyttä, kun voi auttaa. Mutta tämä jos joku on mainio tapa saada tuota hyvää tunnetta omaan elämäänsä. Kirjeiden kirjoittaminen toi myös ihanaa fiilistä siitä, että voidaan lasten kanssa tehdä yhdessä jotain, mikä on kivaa mutta myös opettavasta ja merkityksellistä – sekä meille että lapsille siellä Kambodzassa. Ensi viikolla aion hankkia jotain oikein ällösöpöä kirjepaperia, kun kerran kahden kummilapsen verran on hyvä syy.

Jos sinullakin on sydämessäsi paikka yhdelle tai useammalle pienelle ja tärkeälle ihmiselle, voit aloittaa kummimatkasi täällä

Jaa: