Nyt kuuluisi olla yhtä glitteriä, serpentiiniä ja poksuvaa kuplivaa. Mutta totta puhuen mulla on pieni asennoitumisongelma. Lähiömutsi on ehdolla The Blog Awards Finland -gaalan perhekategoriassa. Se on totta kai ihan mieletön juttu, en minä sitä.

Olen ihan hitokseen otettu siitä, että teistä jotkut ovat käyneet ehdottamassa minua skabaan mukaan. Etenkin, kun en edes ole vihjaillut asiasta ja ohjannut teitä niin tekemään. Se tuntuu ilona vatsanpohjassa, hieman kuin isolta ja lämpimältä halaukselta. Olette te sitten ihania, kiitos!

Olen myös totta kai ihan suuna päänä fiiliksissä siitä, että some- ja media-alan ammattilaisista koostuva tuomaristo on niiden 3000 ehdotetun somekanavan joukosta valinnut 14 eri kategoriaan yhteensä 42 bloggaajaa, tubettajaa sekä instagrammaajaa, ja minulla on kunnia mahtua tuohon sakkiin.

Leijumisen arvoista on myös se, että jokaisen kategorian shorlistattujen määrä on tiukasti kolme. Perhekategoriassa minun lisäkseni ehdolla on tubettaja Iina-Katariina ja timanttinen sananikkari sekä ystäväni Laura. Voittajan jokaisesta kategoriasta valitsee tuomaristo, minkä lisäksi seuraajat voivat äänestää suosikkiaan 42 ehdokkaasta, joista yksi palkitaan.

Tosi jees siis! Ongelma onkin asenne, jonka olen ehtinyt kuuden Lähiömutsi-vuoden aikana kehittää itselleni suojaksi pahaa mieltä vastaan. En ole koskaan ollut ehdolla missään gaaloissa tai kisoissa (No okei kerran, mutta niin kauan sitten, että sitä ei lasketa. Ja Varjo Awardsit ja sen ehdokassarjat ovat niin omassa luokassaan, että niitä ei edes voi verrata muihin gaaloihin.), ja vaikka kuinka olisi ollut onnellinen valittujen puolesta ja harjoitellut urheaa rannalla ruikuttaja -hymyä, onhan se nyt harmittanut. Väistämättä tilanne on tehnyt kolauksia ammattibloggajaminäni panssariin ja saanut pohtimaan mörököllinä, olenko tässä tekemisessäni ihan paska.

Niinpä olen kehittänyt vuosien saatossa hälläväliä-asenteen. Siihen on kuulunut hassu yhdistelmä onnea tuttujen kollegoisen voitoista ja nyrpistely koko skaboja vastaan. Minun juttuni on ollut se, että en koskaan ole missään alan kinkereissä ehdolla, vain bailaajana. Olen käynyt kaikenkarvaisissa gaaloissa aina, kun vain se vain on onnistunut aikataulujen puolesta. Olen nauttinut karkeloista paljetit lennellen ja korot katossa. En minä mitään ehdokkuuksia haluaisikaan, vaan hyvää seuraa, kollegoiden mustan huumorin värittämää vertaistukea ja ilmaista viinaa kolpakon täydeltä! Sekin on ollut totta, mutta ei ilman kurjaa nipistystä.

Ja nyt sitten olen ehdolla, enkä oikein tiedä, miten olla. En nyt sentään kieltäytynyt kunniasta, vaikka sekin olisi ollut mahdollista, kun shortlistatuille ilmoitettiin ehdokkuudestaan aikaisemmin kesällä. Kilpailuviettini on herännyt horteestaan ja hyökännyt ylös innokkaana ja nyrkit pystyssä. Ihan turha väittää, etteikö harmittaisi, jos häviän. Samalla vatsa on jo nyt kääntyä jännityksestä oksettaville kuperkeikoille. Mitä jos voitankin, mitä mä sitten sanon!

Mietin paniikissa, voisinko minä vain gaalailla vanhaan tapaan vetäen drinkit sponsoreiden pöydiltä, taputtamalla voittajille ja lähtemällä sen jälkeen porukalla vielä parempiin bileisiin jatkoille? Jännittää ihan liikaa. Onneksi gaalaan on vielä kuukausi. Pitää sinä aikana opetella tyyni häviäjähymy yhdistettunä viehkoon taputukseen ja varmuudeksi myös kävely lavalle ilman että kompuroi helmoihinsa. Siis jos edes pääsen koko gaalaan – pieniä lastenhoitoteknisiä ongelmia nimittäin.

Mutta siis, kiitos teille ryökäleet, että laitoitte minut tähän tilanteeseen. Tarkoitan sitä, vaikka meinaankin nyt kuolla jännitykseen.

Jaa