Äidiksi tuleminen on siitä jännä juttu, että samalla kun kaikki muuttuu, mikään ei olennaisesti muutu. Olenkin monta kertaa todennut, että olen yhä minä, mutta nyt päälläni on vain uusia kerroksia minuutta. Mutta mitä tulee periaatteisiin, ne kyllä muuttuvat, näivettyvät, huojuvat, vaihtuvat ja murskaantuvat. Itselläni periaatteet suorastaan romahtivat, kun minusta tuli kahden lapsen äiti.

Matkallani kaikkitietävästä esikoislapsen odottajasta kompastelevaksi kahden lapsen äidiksi, olen joutunut suosiolla talloa entisten periaatteideni yli. Se on ollut ihan fiksua – ehdin pikkulapsiajan jälkeen taas nauttia mukavuusalueesta omien periaatteideni piirissä. Sitten on toki niitä periaatteita, jotka tahtoisin takaisin repertuaarini nyt heti, mutta harjoitukset sen saavuttamiseksi ovat vielä pahasti kesken.

Tässä periaatteeni, joille olen joutunut viimeistään kahden lapsen mutsina sanoa moikat:

Ajoissa oleminen. Me olimme omassa lapsuudessani aina myöhässä joka paikasta. Se hävetti. Olimme myöhässä pianotunneilta, olimme myöhässä koulun kevätjuhlista ja olimme myöhässä neuvolasta. Myöhästelijäperheen lapsena minusta kasvoi nuori ja aikuinen, joka oli aina ajoissa. Ala-asteella menin kouluun viimeistään puoleksi, jos koulu alkoi tasalta. Ammattikorkeassakin tein projektit ja tehtävät vähintään viikkoa etuajassa.

Yhden lapsen kanssa handlasin vielä tilanteen, mutta sitten minusta tuli kahden lapsen äiti ja krooninen myöhästelijä (omilla vanhemmillani on neljä lasta, joten alan ymmärtää lapsuuttani). Emme ole koskaan pahasti myöhässä, mutta sen pienen viisi tai kymmenen minuuttia, mikä ärsyttää eniten. Kun olisi vähän vielä pinnistänyt, olisimme ehtineet ajoissa! Pahinta on, että olen yhä henkisesti se ajoissa oleva. Jos teen vaikka työt viime tingassa, kuten nykyään lähes aina teen, saan kehitettyä siitä itselleni valtavan ahdistuksentunteen – vaikka lopulta olisin ihan ajoissa valmiina.

Huutaminen. Jos joku on kuullut tarinaa muutama viikko sitten Lasipalatsin vessassa olleesta hermoromahdusäidistä lapsineen, se olin minä. Olin juuri joutunut jättämään lounaamme lähes koskemattomina kahvilan pöytään, sillä en vain voinut pakottaa muita kahvilan asiakkaita katselemaan ja kuuntelemaan pöytäseurueemme perseilyä. Lähdimme siis vessatiloihin rauhoittamaan.

Olin nälkäinen, kiukkuinen ja häpesin kahvilassa aikaansaamaamme kohtausta. Ja sitten aloin huutaa. Minä, joka yhden lapsen aikana jaksoin selittää, kuunnella, kertoa, sanoittaa ja laskea kymmeneen. Kahden lapsen äitinä valutin pettymykseni ja nälkäkiukkuni ulos äänipalkeet lepattaen. Tilanne kyllä rauhoittui pian, juttelimme, pyysin anteeksi ja halasimme. Mutta silti. On hurjaa huomata, miten edelleen vihaa punaisena leiskuva huuto tulee niin helposti, kun kerran on ylittänyt sen rajan.

Järjestys. Sanotaan, että lasten myötä järjestyksestä pitävätkin ihmiset oppivat elämään sotkun ja kaaoksen keskellä. Paskanmarjat. Minä olen kyllä oppinut sietämään sitä, mutta en edelleenkään koe oloani mukavaksi ylösalaisin käännetyssä kodissa. Sotkun ja epäjärjestyksen sietäminen vie minulta tolkuttomasti energiaa, jonka mielelläni käyttäisin johonkin muuhun.

Kahden lapsen äitinä olen kuitenkin joutunut luopumaan yhä useammasta siisteysperiaatteestani. Ennen lelut siivottiin aina päivän päätteeksi paikalleen, nykyään välillä vain laitetaan lastenhuoneen ovi kiinni. Ennen lapsen ulkovaatteet viikattiin nätisti paikoilleen tai ripustettiin henkareihin. Nyt jos lasten ulkovaatteet ovat edes siinä naulakon lähettyvillä, ollaan jo voiton puolella.

Lista olisi loputon. Joskus muistelen hämmästyneenä, että minulla oli joskus energiaa pitää lasten leikkikeittiössä purnukat järjestyksessä. Morjens! Pahinta on, että en edellekään ole sinut sen kanssa, että ne hemmetin minikokoiset kahvikupit ovat sikin sokin.

Uhmansietokyky. Yhden lapsen äitinä lapsen uhma oli vain jotenkin lohdullinen vaihe elämästä. Se vain huutaa, koska se uhmaa! Rankan vauvavuoden jäljiltä se kaikki tuntui niin pieneltä ja söpön harmittomalta. Enää ei tarvinnut olla huolissaan, kuoleeko lapsi, kun se koko ajan kiukkuaa tyytymättömänä ja huutaa kuin tuskissaan. Uhmahuuto oli normaalia.

Ja sitten släps! Uhma tulee ja vetää avokämmenellä suoraan naamaan kahden lapsen mutsia. Jo oli ovela se sinänsä leppoinen vauvavuosivaihe. Sen ansiosta tämä kaikki säätäminen, mielipuolinen raivoaminen, holtittomuus ja tahtojen taistelu pääsi todellakin yllättämään.

Siisteys. Meillähän ei sitten lapset kulje nenät räkää valuen ja suupielet sotkuisena. No eipä vissiin joo. Miten paljon räkää ja tahmaa voi kehittyä, vaikka ei olisi edes räkätautia ja naamaa pestäisiin usean kerran päivässä, kysynpähän vaan? Sekä lasten että aikuisten vaatteissa on normipesussa irtoamattomia tahroja, joita ei vain ehditä käsitellä sitä mukaa, kun uusia tulee. Ulkovaatteet ovat likaisia, vaikka välillä tuntuu, ettei muuta teekään kuin hinkkaa haalarinpolvea rätillä puhtaaksi.

Ja entäpä koti. Vessan peilissä on hammastahnaroiskeita, sohvatyynyissä epämääräistä mönjää ja ikkunalaseissa tahmanäppien jälkiä. Ruokapöydän kannen alle on jemmattu on kokkareinen koonti viime viikkojen ruokia. Ja kuka on pyyhkinyt mustikkaiset kätensä eteisen seinään – ja näemmä lastenhuoneen verhoihinkin?

Nonniin, menenpä tästä paikkailemaan niitä minuuteni kerroksia tuonne äitiysperiaatelinnakkeeni raunioille.

Jaa