Olemme olleet takaisin Suomessa nyt viikon verran. Kun vaihdoimme kahdeksan päivää sitten konetta Kööpenhaminassa, tuntui kuin olisi istunut teatterissa, jonka lavasteet vaihdettiin tuosta noin vain. Me olimme yhä siinä samanlaisina kuin lähtiessämme Balilta vajaata vuorokautta aikaisemmin, mutta ympärille levittäytyi pohjoismaalaisuus.

Lentohenkilökunnan työvaatteet olivat tummasävyisiä ja skarppeja, hymyt ammattimaisen tehokkaita. Lennolla tarjotussa aamupalamyslissä oli kuivattuja mustikoita, jukurtti oli luomua ja tuoremehuun ei ollut lisätty sokeria. Söin rukiisen sämpylän silmät väsymyksestä ja onnesta puolittain kiinni. Siihen loppui se kuukausien leivättömyys, vaikka emme olleet vielä edes ehtineet Suomen ilmatilaan. Pyysin santsikuppia kahvia.

Aamuaurinko paistoi sinisenä. Katselin sen kimaltelua matkustamon seinillä ja hämmästelin, miten raikkaalta ja puhtaalta valo voi näyttää. Jos Balille mennessä ihastelin keltaista valoa, nyt pohjosmaalainen valo tuntui upealta. Lähestyessämme Helsinkiä, laskeuduimme pilviverhon läpi. Luulin näkeväni apaattisen ruskean kevätmaiseman, mutta jäisen sinisenä läikehtivä Itämeri tuntui maalavan kaiken syvällä sinellään. Maiseman kauneus sai sydämen läikähtämään.

Olin odottanut kotiinpaluushokkia, rajuakin. Paluupäivänä kaikki tuntui kuitenkin vain ihanan erikoiselta ja tutulta samaan aikaan. Taivas ravisteli maahan märkää räntää, ja me ajoimme taksilla hämmästyneinä kuin turistit. Autot ajoivat väärällä kaistalla, autoradiossa puhuttiin suomea ja kiviset kerrostalot näyttivät veikeiltä pikkuruisine parvekkeineen.

Pitkän reissun jälkeen kotioven avatessa omaa kotiaan katselee aina hetken kuin vieraan silmin. Me laskimme laukut eteiseen ja vain kiertelimme ympäriinsä. Onko tämä tosiaan meidän koti, vau! Kaikki näytti hurjan valkoiselta ja valoisalta, vaikka todellisuudessa meidän kotimme on kaukana pohjoismaalaisesta vaaleudesta. Nurkassa odottivat remonttitavarat juuri samalla tavalla kuin lähtiessämmekin.

Pystyin myös haistamaan kotimme ominaistuoksun, jota ei yleensä pysty itse aistimaan. Siinä oli ripaus mummilaani, sitä jota ei sellaisenaan enää ole olemassa. Kaurapuuroa, painavien täkkien pölyä, puisten huonekalujen mehevyyttä ja vinttikammarin turvallisuutta.

Lapset ryntäsivät omaan huoneeseensa. Kerrossänky, leikkikeittiö, junarata, potkumopokoira! Kaikki oli tuttua ja ihan uudenlaista samaan aikaan. Kaiken yllä oli kuukausien pöly, sillä vuokralaiset kävivät kodissa työmatkoillaan, eikä leluilla oltu leikitty sitten tammikuun. Kevät näkyi ikkunoiden likakerroksessa ja iltaan asti paistavassa auringossa.

Naapurit olivat käyneet tuomassa jääkaappiin voileipäaineksia ja kahvia, ihanat. Muutamat heillä hoidossa olleet viherkasvit olivat saaneet juurilleen uudet mullat, enkä ikinä tiedä, miten voimme antaa saman verran apua takaisin, mitä heiltä reissumme ajan saimme. Ikkunalaudalla olevassa astiassa kasvoi vihreänä ohraa. Vuokralaiset olivat järjestelleet postit kasoihin, ja ostaneet pussillisen suklaamunia. Mikä onni oli saada heidät kotivaihdeiksi.

Pääsiäinen oli hyvä aika tulla kotiin. Ottaa kevyt lasku arkeen. Lapset saivat yläkerrasta leikkikavereita ennen kuin olimme takkeja riisuneet. Laitoin ensimmäisen koneellisen pyykkiä peseytymään ja mittasin pressopannuun kahvia. Ruokakaupat olivat auki, mutta kaupungin yllä oli kollektiivinen pyhäpäivärauha. Parsat olivat rapsakoita.

Saimme seuraa pyöreän ruokapöytämme ääreen, ja vielä laumallisen ystäviä yökylään. Teimme kevään ensimmäinen retket metsään kahvitermarin kanssa. Imuroimme matkalaukkujen saumoista hiekat ja haimme postiautomaatista tilaamani läjän saippuaa sekä melatoniinitabletteja. Matkan aikana unohtunut pankkikortin tunnusluku oli saapunut postissa sekin.

Neljässä päivässä ehti ottaa vähän kiinni aikaeroväsymyksestä, joka tuntui kokovartalodarralta ja sai haukkottelemaan armottomasti jo iltapäivällä. Ehdin päivittää rikkoutuneen tietokoneen tilalle tilaamani koneen ja vaihtaa eteisen talvivaatteet kevääseen. Vedin tropiikin paahtamiin jalkoihini villasukat ja avasin makuuhuoneen ikkunan hetkeksi selälleen kylmään kevääseen ennen yöunille menemistä. Bali alkoi muutamassa päivässä tuntua kaukaiselta.

Luulin jo, että selvisin ihan kotiinpalushokkia. Mutta se hiipikin kehoon vasta arjen myötä, pääsiäisen jälkeen. Kuluneet päivät ovat olleet tunteiden ääripäitä, sydämen tykityslaukkaa ilosta paniikkiin ja surusta onneen. Mutta se onkin jo toinen tarina se.

Jaa: