Tammikuun viides päivä lähdimme, tänään palasimme. Ulkona satoi räntää, ja meillä ei ollut edes takkeja mukana. Otimme pölmistyneinä ja väsyneen onnellisina kuvan Helsinki-Vantaan lentokentällä, kuten kolme kuukautta ja yhdeksän päivää aikaisemminkin, lähtiessämme Balille. Kuvien välissä on vain muutama kuukausi ja samalla ikuisuus.

Kotimatka kesti Balin majapaikkamme ovelta omalle kotiovelle 25 tuntia ja muutamat minuutit päälle. Pitkillä lennoilla päätyy aina jonkinlaiseen aikakapseliin, jossa on samaan aikaan eilinen ja huominen, päivä ja yö. Viivyttelin nukahtamista, että saisin kurottua aikaeroa kiinni.

Nukahdin Suomen iltakahdeksalta katkonaiseen uneen vain herätäkseni kaksi tuntia myöhemmin Balin aamukahdeksaan. Sen jälkeen en enää saanut kuin pikkusormella hipaisten kiinni unenpäästä. Vatsa kurni äänekkäästi tehdäkseen selväksi, että nyt kuuluisi saada aamupalaa tai ainakin jättimäinen kuppi kahvia.

Kun sitten jossain vaiheessa rulettina pyörivää vuorokatta tupsahtaa Kööpenhaminaan ja pari tuntia myöhemmin Helsinkiin, ei voi mitenkään olla varma päivästä, kellonajasta tai edes siitä, onko hereillä vai siinä valveunihorrostilassa, johon lentokoneessa vaipuu vastamelukuulokkeet korvissa ja unimaski silmillä.

Ehkä se on tämä rähmäinen univajepöhnä ja pehmeä aikaerokänni, joka on harhauttanut kotiinpaluupaniikkia ja eksyttänyt sen jonnekin matkalle. Juuri nyt en ikävöi minnekään. On ihanaa olla kotona.