Bali on hindulainen saari, jonka ei oikeastaan pitäisi tässä muodossaan olla olemassa. Se on oma uskonnollinen valtakuntansa keskellä jättimäistä Indonesian saaristoa, joka pitää sisällään maailman runsasväkisimmän muslimivaltion.

Balilainen hindulaisuus on siksi ihan omanlaisensa, ja se eroaa hyvin pitkälti Intian hindulaisuudesta. Esimerkiksi lapsiavioliittoja ei ole, ja järjestetyt avioliitot ovat äärimmäisen harvinaisia. Oikeastaan balilaista hindulaisuutta ja intialaista hindulaisuutta yhdistää selkeimmin vain usko karmaan ja jälleensyntymiseen sekä seremonioiden näyttävyys. Varsinaista Intiasta tuttua kastijärjestelmää Balilla ei ole, mutta jokainen balilainen kyllä tietää klaaninsa, ja yhteisö sekä perhe ovatkin balilaiselle äärimmäisen tärkeitä. Ilman perhettä balilainen ei ole mitään.

Hindulaisuus kyllä tuli Balille juurikin Intiasta, Jaavan kautta. Jaavalla vallitsi 300-luvulla mahtava hindudynastia, jonka kuitenkin 1500-luvulla rusensi raaka islamistinen kapina. Pakoon pääsi vain hinduylimystön jäseniä – pappeja, kuninkaallisen suvun jäseniä ja heidän käsityöläisensä – jotka rantautuivat Balille. Paikalliset eivät siis liioittelekaan paljon, kun sanovat jokaisen heistä olevan kuninkaallisten, pappien tai taiteilijoiden jälkeläisiä.

Hindulaisuus sekoittui balilaisiin paikallisuskontoihin , -uskomuksiin ja -tapoihin, joista ajansaatossa sekoittui nykyinen balilainen hindulaisuus. Näkyvimpänä uskonnollisena palasena balilaista arkea ja juhlaa rytmittävät erilaiset seremoniat. Ne noudattavat kolmen eri kalenterin järjestelmää, joista tuskin ottaa selvää kukaan muu kuin papit ja kylän pyhät miehet, joita on esimerkiksi minunkin tapaamani parantaja.

Seremonioita on erilaisia jokaiselle päivälle, viikolle ja kuukaudelle. Päivä alkaa seremonialla ja loppuu seremoniaan. Joitakin juhlia vietetään kerran sadassa vuodessa, toisia kerran tuhannessa. Jokaisella kylällä on omat seremoniansa ja temppeleiden juhlapäivänsä. Juhlapäivänsä on kaikille jumalolennoille ja demonille, joita vain kuvitella saattaa; kirjojen jumalille, riisien jumalille ja meren pohjassa asuville demoneille. Olemme saaneet todistaa myös kulkuneuvojen juhlapäivää, jolloin kaikki saaren skootterit ja autot oli kuorrutettu yltäkylläisesti koristeilla, kukkasilla ja suitsukkeilla.

Onkin selvää, että uskonnollisten seremonioiden merkitys näkyy Balilla jokaisen arjessa, ja omien huomioideni mukaan sitä syvemmin, mitä kauemmaksi turistikeskittymistä, Kutasta, Seminyakista, Ganccusta ja Sanurista kulkee. Mutta kepeälle aurinkolomalle saapunut turistikaan ei voi välttyä hindulaisilta rituaaleilta. Sen hän oppii viimeistään siinä vaiheessa, kun astuu vahingossa kauppojen, ravintoloiden, kotien tai temppeleiden edustoille aseteltujen uhrilahjojen, canang sarien, päälle.

En tiedä prameammista balilaisista hotelleista, mutta meidän jokaisessa majapaikassa balilainen hindulaisuus on näkynyt vahvasti. Esimerkiksi Ubudin villamme puutarhan yhteydessä oli oma pieni temppeli. Temppelin lisäksi portin pielessä oli pieni uhrilahja-alttari ja heti sisäänkäynnillä meitä tervehtii jumalpatsas. Myös uima-allasta vartioi jumalpatsas.

Kuten niin monen talon, Ubudin villamme räystäät oli koristeltu hakaristein, mikä on hivenen ristiriitaisia ajatuksia herättävää kaltaiselleni länsimaalaiselle. Hakaristi eli swastika on kuitenkin ikivanha onnen vertauskuva, jota on käytetty monissa kulttuureissa. Hinduille se merkitsee hyvää ja äärettömän pyhää, ja se on myös yksi rakkautta ja elämää ylläpitävän Vishnun symboleista. Hakaristi symboloi auringonsäteitä, joita ilman ei olisi elämää.

Talonmiehemme vaimo teki joka päivä uudet uhrilahjat jumalille, jotka sitten aseteltiin alttareille, uima-altaan reunalle, talon eteen ja talon kulmille. Myös katolla vesitankin vieressä oli oma paikkansa lahjalle. Uhrilahjojen tekeminen kuuluu naisille. Kuulemma niitä jotkut miehetkin tekevät, mutta se on vielä harvinaisempaa kuin ruokaa laittava mies. Naiset pyörittävät tätä saarta.

Luin Elizabeth Gilbertin kirjasta Eat, Pray and Love arvion siitä, että balilainen nainen viettää valveillaoloajastaan keskimäärin kolmanneksen joko seremonioiden valmisteluihin, niihin osallistumiseen tai niiden jälkien siivoamiseen. En yhtään epäile arvion paikkansapitävyyttä. Parhaiten sitä pääsi todistamaan juurikin Ubudissa, jossa asuimme samassa pihapiirissä talonmiehemme perheen kanssa.

Yleensä olimme paikalla villallamme iltaisin juuri ennen pimeän tuloa, kun talonmiehemme vaimo kulki pihapiirissä iso kori olkapäällään ja nosti alttareille ja jumalpatsaiden eteen tekemänsä lahjat: banaaninlehdistä taivutellussa korissa on erilaisia kukkia ja yleensä jotain syötävääkin, kuten keksejä. Hän ripotteli lahjan päälle vettä kukka sormiensa välissä ja sytytti uhrilahjan viereen palamaan suitsuketikkuja.

Tätä samaa näkee myös ravintoloissa ja kaupoissa, joista lähes jokaisella on oma pieni temppelinsä tai alttarinsa. Myös kotien ja kauppojen sisäänkäynneille asetetaan omat pienet banaaninlehtikorilahjat. Välillä koreissa näkyy myös soijakastiketta, riisiä, kokista, sokeria, vettä ja jopa käärittyjä sätkiä – eihän sitä koskaan tiedä, mitä jumalat ja demonit sillä hetkellä ovat vailla.

Seuraavana päivänä seremoniat alkavat alusta. Banaaninlehtikoreja taivutellaan, puista napsitaan kukkasia ja jumapatsaille pujotellaan tuoreista kukista valmistettuja kukkanauhoja kaulaan. Kaiken yllä leijuu suitsukkeiden tuoksu, kunnes on taas aika sytyttää uudet suisukkeet.

Jaa