Kävimme tänään äänestämässä ennakkoon kuntavalleissa täällä Balilla. Vähäiselle on jäänyt kampanjoinnin seuraaminen tänä vuonna, mutta parin illan nettitonkimisen jälkeen se oma ehdokas varmistui. Lampsimme siis varvassandaaleissamme Sanurin ennakkoäänestyspaikalle, joka on Jakartan lisäksi ainut paikka, jossa Indonesiassa oleilevat suomalaiset voivat käyttää äänioikeuttaan kuntavaaleissa.

Viime eduskuntavaalien tuloksessa on ollut se hyvä puoli, että nyt viimeistään jokainen on varmasti huomannut, että äänestämisellä on merkitystä. Niin hyvään kuin huonoon suuntaan, riippuen kai katsojasta, kun kerran kovin oikeistolaiselta vaaliennusteet nytkin näyttävät. Omalla näkökentälläni ollaan menty huonoon suuntaan. (Täällä poliittisia ajatuksiani parin vuoden takaa eduskuntavaalien aikaan.)

Ehdin seurata politiikkaa ihan liian vähän omaan kiinnostuksen määrääni ja ihan yleissivistykseenkin nähden. Mutta viime vuosien myllerryksiltä ei ole voinut välttyä. Ne ovat tulleet silmille vaikka olisi vain vilkaissut Hesarin otsikot. Tasa-arvon heikentäminen ja eriarvoisuuden lisääminen ollut hurjaa ja surullista katsottavaa ja kuultavaa. En valitettavasti osaa antaa keinoja, miten asiat sitten pitää hoitaa. Mutta siksi annan ääneni kaikissa vaaleissa jollekin itseäni paljon fiksummalle, joka jakaa arvomaailmani.

Nykyhallituksen toimien myötä kunnallispolitiikan merkitys on tullut konkreettisemmaksi. Esimerkiksi Helsingin valtuustossa päätettiin, että kaikilla helsinkiläisillä lapsilla säilyy oikeus varhaiskasvatukseen vanhempien taustoista huolimatta, vaikka oikeistolainen hallitus päätti subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisesta.

Vaikka itselleni monella muullakin asialla on tietenkin väliä omaa ehdokasta valitessani, varhaiskasvatus ja koulutus sekä niiden laatu ja tasa-arvoisuus olivat erityisesti mielessä vajaan viikon takaisen kohtaamisen ansiosta.

Me vietimme hindujen uudenvuodenpäivää, Hiljaisuuden päivää, Nusa Lembonganilla bungalowissamme, jonka naapurissa samaista päivää vietti sveitsiläinen kasvatustieteiden opiskelija. Se meille tosin selvisi Hiljaisuuden päivän jälkeen, sillä juhlapäivän hän vietti monien paikallisten tapaan puhumatta. Vasta seuraavana päivänä hän tuli juttelemaan meille selvästi kiinnostuneena taustoistamme .

Hän kyseli mielenkiinnolla, mistä olemme kotoisin. Kielemme kuulemma oli niin kaunista ja mielenkiintoista kuunneltavaa, että hän oli kihissyt halusta kysyä siitä jo Hiljaisuuden päivänä. Kuullessaan meidän olevan suomalaisia, huomasin, miten hänen silmissään välkähti innostus. Hän kertoi opiskelevansa opettajaksi ja tietävänsä, että Suomessa on maailman paras koulutus. Hän myös lisäsi, että tahtoisi päästä joskus Suomeen tutustumaan etenkin sen päiväkoteihin.

Viimeisenä hän vielä valeli hunajaa vanhemmuutemme päälle sanomalla, että olikin miettinyt, voisimmeko olla maailman parhaan koulutuksen Suomesta. Me miehen kanssa kun olimme kuulemma lastemme kanssa niin avoimia. Se oli yllättävä ja tietenkin myös itsetuntoa kohottava huomio ihan ventovieraalta ihmiseltä. Etenkin kun toinen bungalowinaapurimme oli kiinalainen perhe, jossa mukulat istuivat aamupalapöydässäkin selät suorana sellaisessa kurissa ja nuhteessa, että oma pöytäseurueeni tuntui sen rinnalla barbaarijoukkiolta.

Mutta kasvatustieteilijä Sveitsistä oli sitä mieltä, että Suomessa varhaiskasvatus ja koulutus on niin upeaa, että sen vaikutukset voi huomata jopa satunnaisen perheen yhdessäolosta bungalowin pihassa ja uima-altaalla.

Niin tai näin, mutta tulipa taas saatua toisenlaista näkökulmaa asioihin täällä pallon toisella puolella. En ehtinyt kertoa sukellusreissulle kiiruhtavalle sveitsiläiselle, että Pisa-tuloksissa Suomi on tullut tasaisesti alemmas ja että jotkut suomalaisista nuorista eivät osaa kunnolla lukea päättäessään peruskoulun. Mutta tajusin, että jos se minun äänestäni on kiinni, maailman parhaasta koulutuksesta ja ympäri maailmaa kiinnostusta herättävästä varhaiskasvatuksesta on pidettävä paremmin huolta.

Tänään kävin siis antamassa ääneni paremman, eloisamman, vehreämmän ja kaikista asukkaistaan välittävän Helsingin puolesta. Raapustin numeron äänestyslipukkeeseen Suomen, Ruotsin ja Norjan kunniakonsulaatin jättimäisen mahonkipöydän ääressä ja sain siihen leiman. Kuulemma meitä ennen oli käynyt äänensä antamassa viisi suomalaista. Neljä eilen ja yksi tänään. Sujautin äänestyslipukkeeni kirjekuoreen, joka sujautettiin vielä erilliseen kirjekuoreen osoitteen kera. Sen jälkeen kirjekuori tipautettiin vaaliuurnana toimivaan pahvilaatikkoon.

Vielä tänään illalla minun ja muiden Sanurissa äänestäneiden suomalaisten äänet matkaavat lentokoneella konsulaatin työntekijän mukana käsimatkatavaroissa Jakartaan, josta ne huomenna matkaavat lentäen Jakartan konsulaatin työntekijän käsimatkatavaroissa Suomeen.

Vaalikahvit kaadoimme mukeihimme konsulaatin terassille katetusta kahvipannusta. Kahvin kanssa nautimme pari käärepaperiin sujautettua palasta Fazerin sinistä. Tietenkin.

Jaa: