Niitä päiviä ei pääse pakoon, vaikka matkustaisit Australiaan. Välillä mieli vetelee matalalentoa, ja itse rimpuilee siinä voimatta tilanteelle oikeastaan mitään. Ei voi kun katsella, kun yläpuolella lipuu tummia surupilviä ja alapuolella ihan rehellinen vitutussuo. Sellaisia päiviä osui itselleni putkeen kaksi, toinen tiistaille ja toinen yllätyssektorina perään heti keskiviikolle.

Siihen kun iskee päälle vähän kuukautisärsytystä ja taattua hormonimyrskyä (tästäkin neljän kuukauden matkasta minä valun verta yli 20 päivää, hemmetti sentään!), ollaan aika tulenarassa tilanteessa. Perhe teki fiksusti ja lähti aamuisin kylille, kun minä yritin hotellilla saada suollettua koneelle jotain ajatuksiani. Välttelin sähköposteja ja tuijotin to do -listaa. Sanat olivat tahmeita, päässä murisi ja teki mieli heitellä tavaroita.

Kirjoitin postausta tyttöjen silpomisesta, ja ahdistus kasvoi kasvamistaan. Mitä muuta minä voin tehdä kuin kertoa tästä asiasta ja lahjoittaa rahaa? Tahdon tehdä jotain konkreettista, kädet saveen -työtä tämän eteen! Samalla kun oli voimaton olo, tuntui kuin olisin voinut kiukkuni voimin siirtää mantereita. Hotellihuoneen ilmastointilaite hönki niskaan kylmää, mutta kun sen laittoi pois päältä, tuli kahdessa minuutissa kuuma. Tuskanhiki luisteli pitkin selkää kuin kauluksesta sisään pujotettu jääpala.

Ihan samalla tavalla kuin sydänsuruissaan tahtoo jostain syystä katsoa romanttisia elokuvia tai kuunnella nyyhkybiisejä maksimoidakseen tunnemyräkässä kierimisen, minä kai halusin velloa maailmantuskassani vielä vähän lisää. Päädyin sen kummemmin ajattelematta avaamaan Youtuben.

Katsoin reportaasin Bangladeshin vaatetehtailta. Siis niiltä, joissa työntekijät tekevät töitä aamuseitsemästä iltakymmeneen puskeakseen länsimaisille markkinoille vaatteita, joita minunlaiseni hyvinpointiläskiperseet voivat ostaa kolmella eurolla tai kympillä neljä. Työntekijöissä oli lapsia. Oli äitejä, kuten minä. Oli tehdastulipaloja, joista työntekijät eivät päässeet pakenemaan, sillä heidät oli lukittu sisälle. Ja se tehdassortuminen, jossa kuoli yli tuhat ihmisiä. Nykypäivän orjuutta, jota meille myydään kauppakeskuksissa kauniisti stailattuna.

Ulkona eteläisen pallonpuoliskon aurinko paistoi paahtavana, ja minä istuin hotellissa räkää, verta ja kyyneleitä valuen. Perhe palasi matkoiltaan, ja minä selitin heille ulisten miten kamalia me ihmiset teemme ihmisyydelle. Pian parkumiseni alkoi muuttua nikotteluksi, itku orastavaksi päänsäryksi. Päätettiin siinä porukalla, että huomenna kukaan ei jää kykkimään tänne kuppaiseen hotellihuoneeseen, vaan lähdetään heti aamusta koko porukalla Fremantleen. Että kun näyttäisi etenkin tuo perheen naisihminen olevan pienen reissupäivän tarpeessa.

Ja voi että, miten kiva päivä meillä tänään oli! Kiitos teiltä saatujen vinkkien (miten hauskaa, että Lähiömutsin lukijoista niin moni on jopa asunnut Perthissä!), matkasimme bussilla 45 minuutin matkan Fremantleen. Se on kotoisan pikkuruinen satamakaupunki, joka kuuluu Perthin metropolialueeseen. Ihan täydellinen paikka raukeaan luuhailuun, jonka tarkoituksena on lähinnä juoda pari kuppia hyvää kahvia, syödä maittava lounas sekä illallinen ja nauttia aurinkoisen päivän sekä leppoisten ihmisten luomasta sunnuntai-illuusiosta.

Ihan kuin olisi putkahtanut meille suunniteltuun kaupunkiin, omiensa keskelle. Ravintoloista sai vegaanista ruokaa (ja vielä vehnätöntäkin!) ilman armotonta etsimistä, putiikeissa myytiin paikallisten artesaanien tuotteita luomusaippuoista pellavamekkoihin ja nahkalaukuista puuleluihin. Hipelöimme, nuuhkimme ja ihailimme. Oli kirjadivareita, rähjäisiä levykauppoja ja ekologisuuteen keskittyneitä kauppoja. Hymyileviä ihmisiä ja hämmentävän kiireetön ja samalla vilkas tunnelma. Kahvin sai vegemaidolla, ja kirpparilta löysin täydellisen kuluneet vuosikerta-Levikset.

Kun muu perhe jäi kieppumaan leikkipuistoon, minä kävin kiertämässä huokaillen vintagekauppoja. Tietenkin ne uuteen kotiin etsimäni täydelliset 50-luvun peilit, vedettävät pastelliset seinäkellot ja aavikolle ajatukset vievät villamatot tulevat vastaan täällä, maailman toisella puolella. Vähän kirpaisi, mutta ei se mitään. Nautin vain katselemisesta ja kiertelemisestä. Kyllä ne ehtivät tulla vastaan sitten, kun oikea aika on, Suomessakin.

Illalla löysimme tiemme puistoon, jossa parveili iloisia ihmisiä taaperosta mummoihin. Leikkipuistohärveleiden lisäksi siellä oli mukavat puitteet skeittaukseen, boulderointiin sekä parkouriin. Minä kaivoin esiin kirjan ja istuin sen kanssa nurmikolle nauttimaan illan lempeistä auringonsäteistä. Mies ja lapset kieppuivat sillä aikaa puiston telineissä selkänsä hikeen ja vatsansa naurusta helläksi.

Huh, sisäiset tuskapatoumat purettu vähän pienemmäksi. Ja menkkojakin jäljellä enää kaksi päivää (kunnes 28 päivän päästä mennään taas).

Jaa: