Yövyimme pari yötä pienessä viidakkokylässä vuoristossa, karttaan merkkaamattoman tien varrella. Eräs teistä lukijoista vinkkasi sähköpostilla siellä sijaitsevasta majapaikasta, joka toden totta oli kaikkein kehujen arvoinen. Iso kiitos vinkistä! Palaan tuohon bungalowiimme myöhemmin, mutta nyt postikortteja vesiputouksilta, jotka sijaitsivat viidakon keskelle piilotetun majapaikkamme mailla.

Ehdimme nimittäin jo harmitella, ettemme koskaan Ubudin aikoina päässeet käymään kyläkeskittymän laitamien suosituilla vesiputouksilla. Aina kun suunnittelimme retkeä vesiputouksille, alkoi sataa kaatamalla. No ei harmita enää. Muiden matkaajien täyttämien vesiputousten sijaan saimme vesiputouksen vain meille. Se oli luonnon tarjoama luksuskokemus, joka ei ihan heti unohdu.

Vesiputoukselle laskeuduttiin kapoisia kivirappusia pitkin. Luonto koitti parhaansa mukaan peittää polun kurkottelemalla oksiaan polun ylitse. Askelmien väleistä tunki pieniä taimia yrittäen saada osansa oksiston läpi siivilöityvästä valosta. Mitä alemmas laskeuduimme, sitä syvemmän vihreäksi valo ja ympäristö muuttui. Paahde ei enää ulottunut kivirappusille, joissa alkoi askel askelmalta kasvaa enemmän sammalta.

Joidenkin puiden oksilla roikkui hedelmiä. Ehkä ne olivat mangoja, ehkä avokadoja, mutta todennäköisesti sellaisia päiväntasaajan herkkuja, joita emme ole vielä maistaneet. Käärmeennahkahedelmä sentään tunnistettiin, ne kasvoivat ryppäinä puiden onkaloissa. Osa oli tipahtanut maahan ja haljennut. Halkeama paljasti, mistä hedelmä on saanut nimensä: sen kuori näyttää ihan nahkansa luoneen käärmeen nahalta ja hedelmä itsessään kuin nyljetyn käärmeen lihalta. Nappasimme muutaman kypsän hedelmän, pyörittelimme lehden avulla niitä suojaavat kaktusmaiset piikit pois ja jaoimme hedelmän, josta irtoaa lohkoja kuin jättimäisestä valkosipulista kynsiä.

Vesiputouksen kuuli jo kauan ennen kuin sen näki. Vedenpauhu tuntui hyppivän rehevän metsän oksissa, emmekä olisi osanneet pelkän äänen perusteella suunnistaa perille. Rappuset kuitenkin johdattelivat ihan kohinan alkulähteille asti. Kastoimme varpaat varovasti veteen ja kiljahdimme. Kylmää! Vuoriston lähteestä pulppuava raikas vesi tuntui kuin jäävedeltä auringon lämmittämien lahdelmien jälkeen.

Vesiputous muodostui kolmesta tasanteesta. Jokaisella tasanteella oli kuin oma pieni altaansa, jossa huljuttaa pikkupatikoinnista hikeentynyttä kroppaansa. Tasanteilta vesi jatkoi matkaansa viidakon keskellä mutkittelevaan pieneen jokeen. Tasanteiden välille kallioon oli nakuteltu vähän askelmien tapaisia, jotta ei ihan Indiana Jonesina tarvinnut seikkailla. Koska me olimme ainoat ihmiset lähimain, uimme nakuina. Kaivoimme uikkarit esiin vasta samaan aikaan kuin kameran.

Keskipäivän aurinko paistoi suoraan ylhäältä. Silti notkelman pohjalla oli hämärää. Kun nosti katseensa kohti taivasta, näkyi vain ympärille tiukkaan halaukseen kietoutuva viidakko. Kylmään veteenkin alkoi tottua; säikähdyksestä pystyyn nousseet ihokarvat alkoivat leppyä. Mies ja lapset hassuttelivat, roiskottivat vettä ja sukeltelivat. Minä keskityin nauttimaan ja koitin painaa mieleeni kaikki aistimukseni. Raikkaan veden hyväilyn iholla, tumman vihreän hämärän keskellä päivää, sieraimissa kostealta tuntuvan ilman ja veden kohinan.

Kun olimme uimisen jälkeen kiivenneet rappuset ylös, oli nahkea hiki hiipinyt takaisin iholle. Teki mieli pulahtaa taas raikkaaseen vesiputoukseen. Ja mikäs siinä, mikään ei estänyt tekemästä niin.

Jaa