Olen joogannut kuluneen viikon ajan joka aamu. Kello 7.25 olen avannut villamme oven joogamatto kainalossa, sipsutellut paljain varpain kuluneita rappusia alas, hypähtänyt muutaman askeleen aamuauringon lämmittämillä kiviaskelmilla ja kiivennyt viereiset rappuset ylös. Matka ohjattuun joogaan kestää kotiovelta 15 sekuntia.

Tämä on sellaista luksusta, josta en olisi valmis luopumaan. En edes haaveile, että Suomessa joku muu vaihtaisi lakanamme ja silittäisi pesulaan viemämme pyykit. En kaipaa Suomen arkeeni pihan uima-allasta tai tuoretta kookospähkinävettä, vaikka niistä täällä Balilla nautinkin suunnattomasti. Mutta tiedän jo nyt, miten kipeästi tulen kaipaamaan tällaista lempeää tapaa aloittaa aamut myös kotona Herttoniemessä.

Levitän mattoni lattialle ja imen itseeni edessä aukeavaa maisemaa. Merestä uuteen päivään nouseva aurinko kutittelee hellästi vielä hieman unenpöpperöistä kehoani ja tuuli heiluttelee hiljalleen joogasalin ylös rullattuja bambuverhoja. Suomessa pääsisin livahtamaan salille vasta parin tunnin kuluttua heräämisestä. Sitten olisi jo kiire istua koneen ääreen. Ja sitä paitsi: ulkona kylmyys ja pimeys olisivat ihan liikaa suurimman osan vuodesta, eikä tekisi mieli lähteä.

En ikinä saisi Suomessa itseäni joogaan, salille tai urheilemaan aamulla ennen kuin olen edes syönyt aamupalaa. Yritin kyllä monta vuotta elää vastoin sisäistä liikuntarytmiäni, ja kävin jumpissa ja uimassa aamuisin, kuten hyvinvointilehdet opastivat. Mutta sen sijaan, että olisin saanut siitä artikkelien lupaamaa voimaa ja pirteyttä uuteen päivään, olin koko päivän rättiväsynyt. Meni ihan liian kauan tajuta, että minun tapani urheilla on iltaisin, sillä kunnon hikitreeni on varmin tapa saada unenpäästä kiinni.

Nyt olen kuitenkin saanut kiinni aamuliikunnan autuudesta. Mutta sen kokemuksen mahdollistamia puitteita – kehon ympäröivää lämpöä, ihmismäisessä rytmissä kulkevaa aurinkoa ja viereisessä talossa sijaitsevaa ohjattua joogaa – en vain voi tuoda Suomeen. Ja sitä paitsi, en ole koskaan osallistunut näin kokonaisvaltaisille joogatunneille. Minusta tuntuu, että vasta nyt alan saada edes aavistuksen siitä, mitä jooga oikeasti on.

Otin joogan vakituiseen treeniohjelmaani puolitoista vuotta sitten, keskellä pahinta uupumusta, kun töitä oli niin paljon, että kroppa romahti. Olin kyllä käynyt satunnaisesti joogassa aikaisemminkin, mutta ne tunnit tuntuivat turhauttavilta, kun koko ajan odottelin, milloin alkaa kunnolla tapahtua. Lopputunnin rentoutukset olivat tuskaa, tuntui kun purkautumaton energia olisi sätinyt minussa salamoina. Mutta kropan romahtaessa jopa kaltaiseni jästipään oli myönnettävä, että kehoni ei enää kestänyt piiskausta hikirääkkijumpissa. Se oli jo muutenkin väsymyksestä sairas.

Vaihdoin jumppasalini bodypumpit ja boducombatit saman jumppasalin joogaan ja pilatekseen. Kehoni kiitti huokaisten tunneista, joilla jumittuneita lihaksia venyteltiin ja liikkeet tehtiin räiskimisen sijaan jäntevinä ja hitaasti. Silti jotain tuntui puuttuvan. Sitten alkoi parantuminen uupumuksesta, ja kaiken järjen vastaisesti sali unohtui ensimmäistä kertaa elämässäni sen kaiken alle: elämän itsensä, päälle jälkijunassa syöksähtäneen väsymyksen, kirjaprojektin, asuntokauppojen ja remontin. Kropalle siitä ei tietenkään seurannut mitään hyvää.

Nyt Balilla tajuan, mikä vakijumppasalini joogatunneista puuttuu. Niillä tunneilla jooga ei ole kokonaisvaltaista, niillä ei oteta huomioon joogaa elämäntapana. Jooga kun ei ole vain urheilusuoritus, vaan tapa elää. Olen pari kertaa ollut täällä Balilla joogatunnilla yksin, ja opettaja on tahtonut tunnin jälkeen opettaa minulle erilaisia hengitysharjoituksia. Kuulemma kehostani näkee, miten se kaipaa stressinhallintaa. Ja minä kun luulin alkavani olla tasapainossa!

Kuten opettajani sanoo, joogassa kaikki alkaa hengityksestä, sillä vain sen kautta on mahdollista saada yhteys kehoon ja mieleen. Tämä kaikki on sellaista, joka olisi saanut ahdistusnapin pohjaan vielä pari vuotta sitten. Ei olisi vähempää voinut kiinnostaa mikään hengittelyyn keskittyminen, sehän on ihan ajanhukkaa! Nyt otan kiitollisena vastaan kaiken opin, ja huomaan, että sähikäiset eivät juokse pitkin selkänahkaa, vaikka istunkin vain paikallani ja keskityn sisään ja ulos kulkevaan ilmaan.

Täällä joogatunteihini on kuulunut myös mantroja ja meditaatiota. Ne kudotaan osaksi tunteja, sinne ja tänne. Jos olisin päätynyt muutama vuosi sitten sellaiselle joogatunnille Suomessa, olisin varmasti saanut hihhuliallergiaa ja pysynyt sen jälkeen visusti erossa joogasta. Nyt olen tuntunut juuri oikealta mumista kurkunpää kohisten oooooooom ja tuntea, miten ääneni aikaansaama värinä yhdistää minut universumin värinöiden kanssa. Miten se tuntuukin paljon härömmältä näin suomeksi kirjoitettuna kuin opettajan englanniksi sanomana.

Häröä tai ei, tämä kaikki kuitenkin resonoi voimakkaasti kehoni ja mieleni kanssa. Kiittelen mantroin äitimaata, ja aurinkotervehdyksiä tehdessäni en joudukaan moikkailemaan loisteputkin valaistua jumppasalin seinää, vaan meren kimaltamaan saavaa aamuaurinkoa. Hikipisaroita tipahtelee joogamatolle luoden siihen hikilammikon. Tunnen lihasteni tekemän työn, mutta ei hakattuna olona kuten ennen, vaan olemassaolona. Olen viikossa oppinut uusia asanoita, ja opettaja on oikonut jalkojani, lantiotani, varpaitani, sormiani, päätäni, rintakehääni ja takamustani asanoissa, jotka luulin osaavani. Ja tämä kaikki on ”vain” hotellimme joogasalilla, jonka opettaja työskentelee myös hotellimme ravintolan keittiössä.

Opettaja kertookin joogan kuuluvan balilaisuuteen. Se kulkee lähes kaikkien mukana, edes pieninä hippusina. Kun minä yritän taivutella länsimaisia pökkelökinttujani lootusasentoon, hän hymyilee lohduttavasti ja sanoo, että heille tuo kaikki on luontevaa: eihän heillä juuri ole käytössä tuoleja, vaan istuessaan he istuvat maassa. Kroppa pysyy notkeana kuin joogassa kanssani käyvän viisivuotiaan tyttäreni, kun sen ei anna rapistua ja kalkkiutua. Onneksi harjoittelulla kroppansa voi saada taas hallintaansa: joustavaksi, voimakkaaksi, venyväksi ja hyvinvoivaksi.

Sen todisti kanssani joogaamassa ollut reippaasti yli viisikymppinen saksalaisnainen. Hän kertoi jooganneensa parikymmentä vuotta. Lempeän hatha-joogan lisäksi hän antaa keholleen huoltoa rankemmissa joogaharjoitteissa. Hän sai elinvoimaa ja notkeutta säteilevän kroppansa sellaisille ruseteille, että en voinut kuin ihailla ja toivoa, että olisin edes hitusen samassa kunnossa sitten joskus parinkymmenen vuoden päästä.

Alan yhä varmemmin harkita vaihtoehtoa, jossa vaihtaisin Suomessa jumppasalikorttini jonkun joogakoulun jäsenyyteen. Niihin ei pujahdeta kotoamme 15 sekunnissa, kuten täällä Balilla, tai edes kymmenessä minuutissa, kun lähisalilleni Herttoniemessä. Mutta josko sellaisen silti saisi mahtumaan arkeen. Jos kerran on todettu, että voin liikkua myös aamuisin ilman loppupäivän aivojumitusta, ehkä voisin käydä joogassa kesken työpäivän.

Kutkuttava oppimisenilo ei päästä otteestaan. Tahdon ymmärtää paremmin, mistä joogasta on kyse, ja opetella löytämään rautakankikroppani ytimestä sen vetreämmän ja yhä paremmin voivan minän.

Jaa