Viisi vuotta sitten maailma pysähtyi. Minä matkasin ambulanssilla Kätilöopistolle, ja ensihoitajat sanoivat, että et sinä tällä reissulla vielä synnytä. Pieleen meni se ennustus. Laskettuun aikaan oli vielä puolitoista kuukautta, enkä oikein ehtinyt ymmärtää, mitä tapahtuu. Onneksi, sillä en myöskään ehtinyt olla huolissani ennenaikaisena syntyvän vauvan puolesta. Sukelsin synnytyskuplaan ja keskityin vain siihen hetkeen, esikoiseni syntymään.

Synnytys oli upea, hurja ja kaunis kokemus. Sain tuta omassa kehossani ne kaikki esiäitien alkukantaiset voimat. Olin kuin emosusi. Karjuin, mourusin ja tanssin lasta. Heijasin itsenäni supistusaalloilla. Oksensin, revin ja nauroin silmät kiiluen. Sain niin hyvän ja uskomattoman voimaannuttavan synnytyskokemuksen kuin vain niillä raskausviikoilla voi saada. Siitä on kiittäminen mahtavaa kätilöä. Toiveitani kuultiin ja naiseuteni voimiin luotettiin. Lapsi syntyi aamuyön pimeyteen minun kehostani, ei sairaalasta.

Vauvakin voi hyvin. Minua ehdittiin synnytyksen tiimellyksessä varoittaa siitä, että vauva ehkä jouduttaisiin viemään hoidettavaksi heti syntymänsä jälkeen. Mutta minä sain hänet rinnalleni, pienen jäntevän sisupussini. Hän on syntymästään asti ahnehtinut elämää nopeasti, kyltymättömänä. Ei edes malttanut odottaa, että olisi ihan valmis maailmaan.

Hengityksen rohinan takia vauva joutui lopulta kuitenkin tarkkailuun yhden vuorokauden ajaksi. Mitään hätää ei ollut, mutta parempi on hoitaa varmanpäälle. Vasta jälkikäteen olen tajunnut, miten iso trauma se oli. En ehtinyt käsittää synnyttäneeni vauvan, kun hänet jo vietiin minulta. En saanut olla hänen lähellään koko ajan, ja se sai susiemon sisälläni hätääntyneeksi ja tolaltaan. Sisääni vuosituhansia sitten koodattu äidinvietti sai eron vauvasta tuntumaan fyysisenä kipuna. En tarvinnut särkylääkkeitä, mutta tarvitsin lastani.

Toisinaan olen miettinyt, minkälaisen jäljen ero äidistä tai ylipäätään puute ihokontaktista jätti vauvaan. Miltä tuntuu syntyä turvallisesta, lämpimästä ja pehmeästä kohdusta maailmaan, jossa makaat kiinni erinäisissä piuhoissa kirkkaiden valojen alla ja vailla mitään tuttua. Haparoit kylmää ilmaa, mutta vastassa ei ole mitään. Miten peloissaan ja yksin vauva on ollut, kaikesta hyvästä ja tarpeellisesta hoidosta huolimatta.

En ole voinut olla pohtimatta, miten paljon tuo vauvan ensimmäisen elinvuorokauden kokemus on voinut vaikuttaa siihen, minkälaiseksi vauvavuosi muodostui. Vauva oli vaativa. Hän itki paljon, ja jos ei itkenyt, hän kitisi äänellä, joka porautui selkärankaani asti. Tuntui, että koko ajan oli jokin pielessä, mutta en vain tiennyt mikä.

Hän ei ollut tyytyväinen kuin ihokontaktissa minun tai miehen kanssa. Pinnasängyt ja vaunut jäivät pölyyntymään. Lattialle laskeminen sai vauvan parahtamaan hätääntyneeseen huutoon. Vain tutun ja turvallisen ihmisen sylissä oli hyvä olla. Uni ei tullut ilman läheisyyttä, ja kantoreput ja -liinat mahdollistivat normaalihkon elämän. Hän oli rinnalla monia tunteja päivässä, ja piti unissaankin kiinni imetysliivien naruista kuin varmistaen, että en jätä.

Siitä tammikuisesta myöhäisillasta ja leffamaiseen tyyliin olohuoneen lattialle loiskahtaneista lapsivesistä alkoi loppuelämän mittainen matka. Silloin yön aikana mustan Helsingin ylle satoi lumivaippa, ihan kuten nyt puoli vuosikymmentä myöhemminkin.

Kuljimme tänään kaupungilla, ja mietin niitä ihmisiä, joiden maailma on tänään pysähtynyt syntymäihmeen äärelle. Voivatko he kuvitella, että täällä minä ostan sukkahousuja alesta ja metsästän lapsille kesäkenkiä ulkomaanmatkaa varten? Itse en voinut silloin käsittää, että elämä sairaalan ulkopuolella jatkui. Oli vain se huone Kätilöopiston käytävän varrella, kaikki muu oli höttöistä usvaa ja toista todellisuutta.

Esikoisen syntymä sai ajan seisahtumaan. Oma henkilökohtainen kelloni vedettiin uudestaan ja siirrettiin uuteen aikaan sekä aikakauteen. Kuopuksen syntyessä maailma jatkui entisellään ja hän solahti osaksi sitä – lähdimme kotiinkin suoraan synnytyssalista. Kuopuksen synnytti nainen, joka oli jo äiti. Hän syntyi perheeseen, joka oli jo lapsiperhe. Esikoisen syntyessä maailma heitti kuperkeikkaa. Vaikka kuinka olin valmistautunut uuteen elämänvaiheeseen, oli kaikki opeteltava alusta, myös oma minuutensa.

Siksi esikoisen syntymä on aina vähän erityisempi. Silloin syntyy lapsen lisäksi myös äiti.

Jaa: