Käytiin lasten ja heidän mumminsa kanssa rilluttelemassa Tallinnassa. Saatiin mun äiti meille kylään muutamaksi yöksi, kun pyysin häntä kaveriksi teatteriin katsomaan musikaalia äitiydestä ja arjesta. Samaan syssyyn päätettiin lähteä päiväksi Tallinnaan. Niinpä teatteri-illan jälkeisenä aamuna herättiin vähän ennen kuutta, saatiin kuin saatiinkin koko reissuseurue ovesta ulos seitsemältä ja metron sekä ratikan kautta laivaan.

Laivan puuroaamiaista syödessä mielen valtaa aina Tallinna-fiilis, joka on ihan omanlaisensa. Se ei ole sellainen lomakutkutus kuin pidemmälle reissulle lähtiessä, mutta silti se on kaukana perusarjen kaurapuurohetkestä. Tuntuu kuin olisi kaikilta muilta maailman ihmisiltä salaa lomalla.

Tallinnaan pääsee Helsingistä piipahtamaan vain päiväksi, ja joka kerta tuntuu yhtä utopistiselta, että voi käydä ulkomaanmatkoilla heräämällä omasta sängystä ja nukahtamalla illalla taas pää omalla tyynyllä. Budjettikaan ei vaadi säästötilin räjäytystä, ja tällä kertaa laivaliput Tallinnaan ja takaisin koko reissuseurueeltamme maksoivat 18 euroa. Se on vähemmän kuin maksoimme äitini kanssa teatteri-illan bussilipuista Espooseen.

Tallinnassa oli kurja sää. En ole osunut sinne kuin harvoin kauniina päivänä, ja lähes aina kaupungin hurmaavaan rosoisuuteen sekoittuu joko sadetta, räntää, loskaa tai Siperiasta asti puhaltavaa tuulta. En oikein edes osaa ajatella Tallinnaa ilman tuiverruksesta punaisia poskia tai sateenvarjoon rummuttavaa sadetta. Se kuuluu kaupungin tunnelmaan, jossa on paljon tuttua, mutta samalla jännittäviä vivahteita idästä sekä kaikuja menneisyydestä.

Käytimme seitsemän tunnin ajan kaupungilla hyväksi havaitulla tavalla ja suuntasimme suurimmaksi osaksi päivästä Kalamaja-kaupunginosaan ja sen Telliskivi-kadulle. Jos reissutärpit sieltä kiinnostavat, kannattaa lukaista tämä Lähiömutsin postaus. Muut tarinani Virosta löytyvät täältä.

Viime matkasta on vierähtänyt tovi, ja alueella rakennettiin ja remontoitiin. Ratikkakiskot Kalamajaan olivat poikki, minkä tajusimme vasta sen jälkeen, kun olimme ensin odottaneet turhaan pysäkillä. Aseman tori, Balti Jaama turg, oli saarrettuna keskelle rakennustyömaata, ja kauppapaikka vaikutti vähän unohtuneelta. Parissa kojussa räystäänreunaan kiinnitetyt yöpaidat heiluvat tuulessa, mutta myyjiä ei näkynyt missään. Etikkakurkkumummo näytti pieneltä istuessaan yksin tyhjien myyntipöytien keskellä. Hänellä oli tarjolla kurkkuja, villasukkia, hilloa ja hunajaa, mutta me tunnuimme olevan ainoat asiakkaat.

Ymmärrän, että kehitys kehittyy, mutta toivottavasti tuollaiset aseman torin kaltaiset palaset vanhaa Eestiä ymmärretään säilyttää edes jossain määrin. En varmasti ole ainut turisti – paikallisista puhumattakaan – joka arvostaa vanhoja kauppapaikkoja enemmän kuin tilalle rakennettavia lasikuutioita.

Mutta eipä vaivuta synkkyyteen, hurmaavuutta Tallinnassa oli jäljellä kahmalokapalla. Siellä huomaa joka kerta huokailevansa hämmästyneenä samoja asioita. Miten halvalla voikaan saada niin hyvää ruokaa, ja että miten hassuja virolaiset ovat, kun tuntuvat laittavan joka ruokaan vähän tilliä. Virolaisten puikoilla villa saa niin kauniita muotoja, että on pakko pysähtyä silittelemään lämpimiä neuleita ja pipoja. Kahvin saa isosta kupista ja santsimuki on itsestäänselvyys.

Vielä ennen kotimatkaa kävimme luuhailemassa vanhan kaupungin kaduilla. Vanhat talot ovat samaan aikaan söpön krumeluureja ja mahtipontisen arvovaltaisia. Talojen pastellisävyistä voisi suoraan napata värikartan oman kodin sisustukseen. Ja ne kukkakioskit! En ole kertaakaan kokeillut, saisiko niistä kimpun kauneutta kulkeutumaan hengissä lahden toiselle puolelle asti, mutta vien tuliaisia mykiöissäni. Kuljen kioskien ohi niin hitaasti kuin kehtaan ja kahmin silmilläni kauneutta mukaani.

Laivan saapuessa illalla Helsingin satamaan tuntuu hassulta, että vasta aamusellahan me siitä samasta paikasta lähdettiin. Ihan kuin aika olisi pysäytetty siksi aikaa, kun kävimme lomavarkaissa Tallinnassa.

Jaa: