Nyt lapset nukkuvat futonillamme sikin sokin, ja minä istun koneeni kanssa vieressä. Sänkyjen lisäksi mitään muita kalusteita kodissamme ei enää ole. Koti tuntuu riisutulta, jo meistä etääntyneeltä. Ja silti näiden seinien sisällä minä olen kasvanut ja samalla taantunut ihmisenä enemmän kuin olisin voinut koskaan kuvitella kantaessani silloin yli viisi vuotta sitten sisään muuttolaatikot ja sisälläni kasvavan vauvan.

Tänään on kannettu 60 laatikollista perhe-elämää uuteen osoitteeseen. Tajusimme, että se on vain 10 laatikkoa enemmän kuin edellisessä muutossa, kun meitä oli vielä kaksi. Ja silti lähes jokaiseen laatikkoon hivuttautui merkkejä siitä, että nykyään meitä on neljä. Palikoilla, pienillä paidoilla, pehmoleluilla ja hörselöisillä hiuspinneillä täyttää muuttolaatikoista hyvin tyhjät kolot.

Sama tuntuu käyneen elämässä ylipäätään. Ei olekaan erillisiä onttoja laatikoita vain minulle, vaan tämä sakki kuuluu niistä jokaiseen. Välillä pursuaa pahasti reunojen yli ja laatikkokasa meinaa kaatua, mutta uudelleenjärjestelyllä siitäkin selviää.