Reissuamme sponsoroi muun muassa Icelandair ja Reykjavik Sailors

Islantiin matkatessa valaita ei voi ohittaa. Niin olennaisesti ne kuuluvat islantilaiseen kulttuuriin. Ovathan nuo jäämaassa asuvat viikingit tarujen mukaan kasvaneet kaksimetrisiksi hujopeiksi juurikin popsimalla valaanlihaa – ja sittemmin osa pienen saaren asukkaista on tahtonut jääräpäinä jatkaa maan valaanpyyntiohjelmaa, vaikka suurin osa muusta maailmasta olisi laittamassa harppuunat museoesineiksi.

Me kävimme Islannin-matkamme aikana tutustumassa noihin ikiaikaisiin otuksiin sekä merellä että näyttelyssä.

Reykjavikissa toimii useita valaan katselu -retkiä järjestäviä firmoja, ja meille muutaman tunnin retken merellä tarjosi Reykjavik Sailors. Aamun ensimmäisellä lähdöllä ei ollut turistikauden ulkopuolella ruuhkaa, vaan laivamme lähti kyntämään merta kyydissään miehistön ja meidän lisäksemme vain yksi muu turistiporukka.

Aurinko sai hiljalleen keinuvat aallot välkehtimään, ja kun istui kannella ohjaamon luomassa tuulensuojassa, ei ihan heti olisi uskonut seilaavansa meressä ihan jäätikön reunamilla. Jos sää olisi ollut se tavanomaisempi islantilainen, laivasta olisi voinut lainata pilkkihaalareita. Matka avomerelle vei reilun tunnin, minkä jälkeen asetuttiin kytikselle.

Laivalla työskentelevän oppaan jännitys tarttui meihinkin, kun tuijotimme merelle toivoen näkevämme jonkun sen kätkemistä jättiläisistä. Laivan moottori oli sammutettu ja kaikki (paitsi meidän lapsemme) olivat kuin yhteisestä sopimuksesta hipihiljaa. Ja sitten näkyi ensimmäinen pärskäisy, kun jättimäinen valas nousi pintaan ottamana happea. Mielikuvitusta se kuitenkin vaati, sillä merten kaunokainen oli kovin kaukana laivasta.

Sen jälkeen näimme useita erilaisia valaita – kuulemma enemmän kuin yleensä tapana on – mutta jokainen niistä oli kaukana. Välillä näkyi vain pintaan nouseva musta selkä, välillä ehdin nähdä valtavan pyrstön ennen sen molskahdusta veteen valaan sukeltaessa. Viereen tuli myös toisen valassafarifirman alus, ja laivat pöristelivät kilpaa horisontissa näkyneiden valaiden perässä. Tuli vähän inhottava fiilis siitä.

Olen varmasti naiivi, mutta itse olisin mieluummin antanut laivojen koneiden vaieta ja odottanut valaiden tulevan meidän luoksemme. Tuskin valaita olisi kiinnostanut tulla pousailemaan turistipaatin luokse, mutta tuskin niiden sielunelämän kanssa yksiin menee tuollainen perässä ajelu moottorit pauhatenkaan. Eniten koin yhteyttä valaisiin laivan kelluessa hiljaa maininkien vietävänä ja kun vain tiesin, että siellä jossain ympärilläni ja alapuolellani ne valtavat eläimet ovat.

Seuraavana päivänä lähdettiin katsomaan näyttelyyn, minkälaisia ne meidän näkemämme merten jättiläiset ovat ihan koko komeudessaan. Reykjavikissa majaansa pitää Euroopan suurin valasnäyttely, Whales of Iceland, jossa on esillä 23 oikeankokoista ja hämmästyttävän oikeannäköistä valasmallia. Jokainen esillä oleva malli elelee (tai on elellyt) Islannin vesissä.

Isossa satamahallissa on mystinen tunnelma, jota ovat luomassa merellinen välkehdintä sekä valaiden ääntelyä toistava äänimaailma. Kyllä siinä tunsi ihminen itsensä pieneksi, kun seisoskeli 32 metrisen ja luonnossa 190 tonnia painavan sinivalaan vieressä. Katsottiin minidokkareita valaista, kuunneltiin kuulokkeista valaiden laulua ja mietittiin minkä kokoinen on valaan lautasellinen pikkukaloja tai planktoneita.

Sekä valassafari että valasmuseo olivat opettavaisia ja mukavia kokemuksia, jotka myös toivat jotain pientä ymmärrystä lisää Islanin  kulttuuria ja maapallon monimuotoisuutta kohtaan. Jos aikaa Islannissa vieraillessa on vähän, en kuitenkaan lähtisi näitä kohteita suosittelemaan. Mutta jos aikaa on fiilistellä vaikka yli viikko, kuten meillä, mikä ettei. Ja jos valitsee vain toisen, me ulkoilmaihmisinä peukutamme laivareissua. Suolaiset pärskeet ja pieni meren syvyyksien aikaansaama jännitys voittaa aina lopulta sisätilat.

Jaa: