Sitä nuo kaksi ihanuutta ihan pian ovat kumpainenkin, päiväkodin lapsia. Esikoinen palaa päiväkotiin ja tuttuun ryhmään lähes neljän kuukauden kesäloman jälkeen, ja kuopuksella on edessä päiväkodin aloitus.

Meillä kävi ihan mieletön onni, kun saatiin kuopus samaan päiväkotiin kuin esikoinenkin. Tai noh, sisaruspaikan ollessa kyseessä, lottopotin  mahdollisuudet ovat paremmat, mutta onnellinen sitä silti saa olla. Lisäisi aika paljon aamujen kireysasteikkoa, jos lapset pitäisi viedä eri päiväkoteihin. Sen lisäksi päiväkodin toimintatavat, henkilökunta ja tilat ovat tuttuja, mikä helpottaa meidän vanhempien sopeutumista. Voin nimittäin kertoa, että saan olla myös onnellinen siitä, että ei koskaan enää tarvitse olla se esikoistaan päivähoitoon laittava ummikko.

Jos äidillä ja isällään tulee olemaan tällä kertaa vähän helpompi aloitus kuin silloin kolme vuotta sitten, sitä se on varmasti myös kuopukselle. Hänellekin päiväkoti on siskon kautta tuttu paikka, jossa on kaikkea ihanaa ja jännää leikkiä ja lelua, mutta johon ei koskaan ole aikaisemmin saanut jäädä. Ei vaikka on itkenyt maailman epäreiluutta, kun äiti on napannut kainaloonsa kesken parhaiden leikkien. Nyt myös pystymme aloittamaan päivähoidon elokuun loppupuolella, kun esikoisen ajoilta tutut alkusekoilut ovat toivottavasti tasaantuneet ja päivien tahti löytynyt.

On tässä silti vähän mollisävyiset fiilikset. Esikoisen päiväkodin aloituksen aikana olin varma, että meidän vanhempien työkuvioiden onnistumisen lisäksi lapsi itse tarvitsi päiväkotia. Kun kuopuksen päivähoitohakemus laitettiin sisään viime vuoden lopulla, kirjoitin siitä, miten epävarma olo on. Ja sama pieni inhottava epävarmuus on edelleen jossain selkäytimessä jomottamassa. Temperamenttinsa kanssa eri radoilla kiitävä kuopus olisi vieläkin ihan tyytyväinen siihen, mitä meillä kotona on tarjota. En koe, että hän tarvitsee päiväkotia.

Tätä jomotusta on pitänyt yllä se, että kaikella todennäköisyydellä lapset tulevat olemaan päiväkodissa vain syksyn ja palasen alkutalvea ennen reissuamme maailmalle. On aika monta iltaa tullut mietittyä, onko se järkevää. Mies kuitenkin tahtoo ymmärrettävästi palata toviksi töihin ennen uutta hoitovapaapätkää, että pysyy työkuvioissa mukana ja saa taas vähän uutta perspektiiviä koti-isyyteen. Siksi mietin hetken, jospa minä sitten taas olisin päivisin kotiäiti ja tekisin työni yöaikaan. Eihän siihen väsymykseen viimeksikään kuin melkein kuollut. Ystävät onneksi pysäyttivät nämä pohdiskeluni ennen kuin sain lauseen loppuun ja sanoivat, että nyt nainen järki käteen. Vaikka lapsi ei välttämättä tarvitse päiväkotia vielä, minä ja perhe kokonaisuutena tarvitsemme.

Ja sitä paitsi, hakemuksen jättämisen jälkeen puolessa vuodessa on tapahtunut paljon kehitystä. Vaikka juuri tämä himpun verran vajaa kaksivuotias ei vielä päiväkotia tarvitsisi, tulee se silti antamaan hänelle paljon. Hänelle isosisko on idoli, mutta hän selvästi nauttii myös ikäistensä kanssa leikkimisestä. Juuri nyt myös itsenäistytään rytinällä, ja lapsi tuntuu kaipaavan turvallisia kokemuksia siitä, että pärjää myös ilman äitiä ja isiä. Olen myös iloinen, että päiväkodissa voidaan mennä leikeissä ja tekemisissä pikkuisen ryhmän iän mukaan. Välillä harmittaa nuorimmaisen puolesta, että leikit määräytyvät niin paljon perheen vanhemman lapsen mukaan.

Päiväkodin aloitusta tulee varmasti helpottamaan myös ne pari ikään tullutta lisäkuukautta, joita kuopus on ehtinyt kartuttaa isosiskonsa päiväkodin aloitukseen verrattuna. Vaikka puhe ei vielä pulppuakaan, hänen kanssaan voi jutella päivän kulusta. Hän osaa vastata kysymyksiin kyllä tai ei, ja hänelle voi paremmin pohjustaa kertoen päivän tapahtumia. Tuntuu hyvältä, että voin kysyä lapselta ”oliko kiva päivä”, ja olettaa, että siihen saa edes jonkinlaista vastausta.

Esikoinen odottaa innoissaan, että saa näyttää pikkuveljelle kaikki päiväkodin jutut ja tutut. Jokaisella pienellä pojalla pitäisi kyllä olla oma huolehtiva ja hassu isosisko, jonka kanssa yhdessä tutustua maailmaan! On ollut jännä huomata, miten esikoinen ei ole aikaisempien vuosien tapaan niin hurjasti kaipaillut päiväkotiin pitkän kesäloman aikana. Hiljan sen tajusin: nyt niillä on toisensa. Veljestä on jo kasvanut niin iso, että he voivat ihan oikeasti leikkiä yhdessä ja tehdä pöljyyksiä tiiminä meidän vanhempien selän takana. Nyt oman ikäiset kaverit ovat kuitenkin alkaneet elokuun aikana palata päiväkotiin, ja samalla on noussut esikoisen into päästä myös jo takaisin päiväkotiarkeen.

Tiedän varmasti kaksi asiaa: sen, että tulen parkumaan päiväkodin nurkan takana, mutta kokemuksesta myös sen, että kaikki menee lopulta hyvin ja pian meillä on paremmin toimiva arki kuin uskalsimme toivoakaan.

Jaa: