Voi ihana metsä. Vietimme juhannuksen metsässä perheen ja ystäväperheen kanssa. Viime vuoden telttaretkistä seurueen vanhimmat lapset ovat kasvaneet juuri sen verran, että pystyimme nyt vaeltaa metsäpolkuja pitkin vielä vähän kauemmaksi teistä ja bussipysäkeistä. Yli neljän kilometrin taivallus meni melkein ilman marinoita, ja ihan syystä saimme heitellä yläfemmoja perille päästyämme.

(Eilen takaisin kävellessä helle vähensi voimia koko sakilta, ja lapset olivat kai jakaneet vuorot, että koko matkalle riitti jonkun itkua tai kitinää. Mutta onneksi emme vielä tienneet siitä riemukkaasta ja hikisestä taipaleesta tässä vaiheessa.)

Matka ensimmäiseen leiripaikkaamme vei pari tuntia, mutta minä olin perillä jo siinä vaiheessa, kun hypättiin Vihdintiellä ulos bussista. Autoja kulki vain poispäin Helsingistä, ja puiden takana kimmelsi järvi. Kuljimme tovin maantienreunaa ennen metsätielle ja siitä ensimmäiselle polulle kääntymistä. Esikoinen pomppi iloisena vieterinä ja hoki onnessaan metsämetsämetsämetsä. Mä osasin samaistua täysin.

Olen ollut niin metsävajareissa, että imin metsää itseeni. Se kaikki kauneus yhtäkkiä annostelulta oli halkaista sielun onnesta ja kiitollisuudesta.

Rinkka keinahteli selässä askeleideni tahdissa, eikä tarvinnut keskittyä elämään siinä hetkessä. Kaikki aistit olivat ilman käskemistäkin virittyneet vain siihen hetkeen. Maan pehmeyteen vaelluskengän alla, männyn kaarnan karkeuteen sormenpäissä ja mustikanvarpujen rahinaan housunlahjetta vasten. Vaikka oli hiljaista, äänimaisema laajeni. Tuuli tipautteli puun latvoista pisaroita ja peilityynen järven keskellä molskahti kala. Metsän humina on kaunista, parantavaa.

Esikoisen vaelluskengät saatu Merrelliltä, miehen rinkka Haglöfsiltä.