Minun ja Satun kirjan kansi sekä promomateriaalit kuvattiin eilen. Kun kirjaprojektin parissa puurtaa kaksi naista muiden töidensä ohessa ja tuhansien kilometrien päässä toisistaan, tällaiset konkreettiset etapit ovat hyviä tsemppareita. Kirja tosiaan valmistuu!

Toisaalta tässä vaiheessa kävi mielessä, olisiko nyt viimeinen mahdollisuus paljastaa, että tästä ei kyllä tule yhtään mitään. Jokaisella kirjailijalla kai on tämä vaihe, kun tuntuu, että kirja ei valmistu. Jos kirjoittamani materiaali ei olisi digitaalisena, luultavasti repisin paperiliuskat teatraalisesti ja kiroaisin paskuuttani. Tunnen oloni huijariksi, joka deadlinen lähestyessä lähettää kustantamoon sori-viestin ja karkaa saamiensa apurahojen turvin ulkomaille.

Mutta kyllä se sieltä tulee, pakko sen on.

Kuluneiden kuukausien aikana olen huomannut, miten ajankohtainen ja tarpeellinen Satun ja minun kirjani onkaan. Työn tekeminen on enemmän murroksessa kuin koskaan omana elinaikanani, ja niin isot yritykset, duunarit kuin itsensä työllistäjätkin hakevat uudenlaisia tapoja tehdä töitä. Yhä harvempi pitää työtä enää vain työnä. Silti monet ovat hukassa sen kanssa, miten itselleen voi tehdä hyvän duunin. Sellaisen, joka tekee tekijänsä onnelliseksi ja jolla myös saa kasaani itselleen mieleisen ja riittävän palkkapussin. Siihen meidän kirjamme antaa vastauksia, vertaistukea, kokemuksia ja mutusteltavaa.

Satu huomasi kirjan kansikuvauksissa, että koko kuvaustilanne oli hyvä otos uudenlaisesta työnteosta. Meitä oli paikalla monenlaista tekijää ja mahdollistajaa, joista jokaisen me Satun kanssa olimme järjestäneet paikalle. Budjetit oli varmistettu rahasalkun päällä istuvalta kustantamolta, mutta muuten me kasasimme ympärillemme juuri meille hyvät osaajat. Ja siihen luotettiin. Kustannuspäällikkömme Joni käväisi kuvauksissa aamulla (kiitos Joni kuvausten jälkeen yllärinä odottaneista jätskeistä!) WSOY:n kuvatoimittaja Lauran kanssa, mutta muuten teimme duunit kuten meistä parhaalta tuntui.

Kuvaajana meillä oli ihana ja superlahjakas Janita Autio, jonka kanssa tutustuttiin Galleria Esplanadin kuvauksissa. Olin fanittanut hänen duuniaan jo aikaisemmin Instagrammissa, mutta tuskin olisin pyytänyt häntä kuvaajaksi ilman yhdessä vietettyä päivää ja jaettua sushilautasta. Hyville tyypeille riittää aina töitä. WSOY:llä tykästyttiin Janitan intensiivisiin ihmiskuvauksiin, joten duunia saattaa olla tiedossa enemmänkin. Että sekin vielä: hyvät tyypit kannattaa aina esitellä toisille hyville tyypeille.

Mun ja Satun meikit suti ja hiukset kampasi Leena Kouhia, jota minulle suositteli meikkaaja, jota taas suositteli Riia, johon tutustuin ensimmäisen kerran vuosia sitten, kun haastattelin häntä kirjoittaessani kauneusjuttua Olivia-lehteen. Sittemmin ollaan oltu Riian kanssa duunin merkeissä tekemisissä bloggaajakollegoina ja lisäksi olen istunut hänen meikattavanaan työkeikalla. On jännää, miten monien ihmisten kanssa tiet kohtaavat erilaisissa työkuvioissa.

Leena taas oli minulle uusi tuttavuus, mikä on melkein ihme – niin monessa hän on ollut mukana. Maskeeraajan työn lisäksi hän tekee töitä muun muassa toimittajana ja tiedottajana. Lisäksi hän on visualisti ja digitaalista kulttuuria sekä maisemantutkimusta opiskellut filosofian maisteri. Hän on lähtenyt opiskelemaan uutta alaa aikuisiällä ja saanut myös kokea, että työllistyminen ei aina ole helppoa. Leena tekee töitä myös muotoilijana ja hänellä on oma keramiikkamerkki Raaka Rå. Upea, sydämellinen ja inspiroiva nainen, kerta kaikkiaan! Suosittelen lukemaan hänen tekstinsä Työstä on lupa nauttia, joka valottaa työelämää sekä unelmaduuneja viisikymppisen näkökulmasta.

Vaatteet me saatiin kuvauslainaan eettisiä arvoja noudattavasta Nudgesta, jossa myydään muun muassa vaatteita ja asusteita. Valikoimassa on paljon suomalaista, mutta myös arvoiltaan Nudgen seulan läpäiseviä ulkomaisia merkkejä. Mä olen ilolla seurannut Nudgen taivalta, sillä tällainen kauppa on itselleni sydäntä lähellä, mutta varmasti hankala saada kannattavaksi liiketoiminnaksi. Nudgen kanssa mä olenkin aikaisemmin tehnyt blogiyhteistyötä. Kuvauksissa mulla oli päällä suomalaisen tekstiiliteollisuuden ylijäämämateriaalista valmistettu Poola Katarynan Sweetheart -toppi, Emma ja Malena -merkin Linda-hame sekä kaupan viimeinen kappale Nurmen farkkurotsia.

Kuvauspaikaksi valikoitui Pikku Roballa sijaitseva M.O.W eli Mothership of Work, joka on luovien yritysten ja tekijöiden coworking hub. Mä seurasin MOWin valmistumista mielenkiinnolla, kun entinen pomoni oli mukana sen perustajajoukoissa. MOWiin konkretisoituu uudenlainen työn tekeminen. Sieltä voi vuokrata työpöytää vain yhdeksi päiväksi tai parkkeerata yrityksensä emoalukseen kokopäiväisesti. Tarjolla on jäsenyydestä riippuen kaikkea kirjastosta popcorneihin, it-tuesta lainafillareihin ja postinjakelusta saunaan. Kertakaikkisen mahtava konsepti siis, ja juuri meidän kirjamme kuvauksiin sopiva tunnelma ja miljöö! Blogiduuneista tuttu Iina työskentelee MOWin tiloissa ja auttoi mua oikeiden yhteyshenkilöiden löytämisessä ja kuvaustilan vuokraamisessa – kiitos Iina!

Videokuvaa päivästä oli tallentamassa Arttu, joka me Satun kanssa palkattiin omasta pussistamme kuvaajaksi. Videon näette myöhemmin! Arttu on Janitan tapaan nuori, mutta niin superlahjakas että tällaista kolmekymppistä ihan hengästyttää. Ja kun Arttu on vielä niin symppis ja muut huomioonottava, hän tulee varmasti saavuttamaan työssään isoja juttuja. Arttu tekee videoiden lisäksi blogiaan, ja me tutustuttiinkin syksyllä Suomen Blogimedian kautta. Hiljan hän aloitti duunit myös viestintätoimisto Mellakka Helsingissä. Arttu uskaltaa unelmoida, ja unelmat ovat vieneet eteenpäin.

Näin ne hommat etenee; unelmilla, tuskanhiellä, hyvillä kohtaamisilla, suunnittelulla, kokeillen, kovalla duunilla, toisia auttaen, suunnanvaihdoksilla ja onnellisilla sattumilla.

Ja kyllä se kirjan sisältökin sieltä vielä tulee valmiiksi, nyt kun on graafikon duunia vailla valmiit komeat kannetkin.

Suurin osa kuvista: Laura Arvela / WSOY

Jaa