Miten mä nautinkaan siitä näystä. Siinä edessäni hehkui onnellisena sitä sisarussuhdetta, jota viime talven pimeinä hetkinä epäilin olevaksi. Kahden lapsen kanssa tunsin olevani välillä loputtoman, riitaisan ja väkivaltaisen jääkiekkomatsin väsynyt erotuomari. Koska talvi oli muutenkin raskas, se aamusta iltaan jatkuva tappelu, kiusaaminen ja huuto saivat välillä epätoivoiseksi. Miksi ne eivät tajua, minkä ihanuuden me olemme heille suoneet?
Se että uskaltauduimme toivomaan toista lasta, oli kaiken muun ohessa paljon omien sisaruskokemuksiemme ohjailemaa. Miehellä on neljä sisarusta, minulla kolme. Olisin ihan eri ihminen, jos en olisi saanut kasvaa pesueemme esikoisena. Nuorimmaisiin sisaruksiini mulla on ikäeroa niin paljon, että ennen täysikäisyyttäni ehdin vaihtaa kunnioitettavan määrän vaippoja. Nuorin siskoni kulki vauvana mukana mopolta haisevassa kaveriporukassani ja oppi laulamaan Apulannan tahtiin anna mulle piiskaa. Veli taas syntyi mun asuessa jo omillani, ja hän yökyläili luonani liian iso reppu selässä ja nalle kainalossa. Heihin rakkauteni on aina ollut isosiskomaisen huolehtivaa.
Vanhin pikkusiskoni on mua kolme vuotta nuorempi. Hänen kanssaan olimme se rämäpäinen kaksikko, paita ja peppu. Harvassa ovat ne lapsuusmuistot, joihin ei liity siskoni. Kesäisin hypimme paljain varpain mansikkamaan sadetuslatteiden väleissä ja talvisin riippusillalta alas lumikonoksiin. Hän oli se rakas ja ärsyttävä pikkusisko, joka oli siinä, vaikka välillä olisi muuta toivonutkin. Hän polki pienellä pyörällään perässä uimaan, vaikka minä yritin kavereiden kanssa fillaroida niin lujaa kuin pääsimme ja eksyttää hänet matkalla. Minä työnsin hänet nokkosojaan, ja meikkikokeiluissani ripsentaivuttimen kanssa hänen toisen silmänsä ripset irtosivat. Sidoin hänet tuoliin kiinni, lättäsin purkan kiukuspäissäni hänen päähänsä ja kiipesin puuhun niin korkealle, että hän ei päässyt perässä. Mutta silti hän pysyi siinä, onneksi. Typerä, ihana, rasittava ja rakas siskoni.
Sellaisen sisarussuhteen minä toivoin voivani antaa esikoiselle ja sitä myötä myös kuopukselle. Tyypin siihen vierelle kulkemaan toivottavasti loppuiäksi, kasvattamaan, jakamaan lapsuusmuistot, tappelemaan samoista leluista ja supisemaan iltaisin salaisuuksia imuriputken toisesta päästä toiseen päähän. Vaikka aistin lasten välissä olevan tiiviin yhteyden, viime talvena tuli kuitenkin toistuvasti päiviä, kun mietin, ettei tästä tule yhtään mitään. Synkimpinä hetkinä mietin, että olenko minä vähän kuin koiranomistaja, joka on ottanut koiralle kaveriksi toisen koiran. Ja sitten ne koirat eivät tule kuukausienkaan totuttelun jälkeen toimeen keskenään, vaan kaikki laumassa voivat huonosti.
Ja nyt he leikkivät siinä. Hakevat lisää tyynyjä ja tekevät kuperkeikkoja. Tai isosisko näyttää, miten kuperkeikkoja tehdään ja pikkuveli taputtaa käsiään innoissaan yhteen ja pulputtaa yksivuotiaan puhettaan. Jokainen leikkien lomasta kuuluva ilokujerrus paikkaa niitä huolen, väsymyksen ja riittämättömyyden tunteen aiheuttamia reikiä sisälläni. Tarvittiin vain aikaa. Tarvittiin vauvan kasvamista. Lapset ovat erilaisia, ja joillakin menee kauemmin aikaa luopua ainoan lapsen valtikastaan. Joku kipuilee sitä vahvemmin, joku tarvitsee siihen paljon enemmän tukea ja huomiota vanhemmiltaan. Joku lapsi ottaa mukisten kakkospaikkansa, toinen pitää jo vauvana puoliaan muristen.
Nyt niitä hetkiä on koko ajan useammin, kun noilla kahdella on ihan omat juttunsa ja sellainen side välillään, johon edes minä en ylety. Molemmat pitävät yhä tiukemmin huolta toisistaan, rakastavat ja riitelevät. Halaavat ja karjuvat. Ja hekin ovat selvästi ylpeitä siitä, että ovat he, tehotiimi, erottamaton parivaljakko, sisko ja veli.
Voi saisipa meidänkin esikoinen vielä joku päivä siskon tai veljen. Sekundäärisessä lapsettomuudessa ikävöi eniten sisarusta ainokaiselleen. Onnittelut erotuomarivaiheen hetkellisestä erätauosta 🙂
Hei, jaksaisitko avata tätä lausetta vähän enemmän. ”Kahden lapsen kanssa tunsin olevani välillä loputtoman, riitaisan ja väkivaltaisen jääkiekkomatsin väsynyt erotuomari” Eli käytännössä mitä se teidän perheessä tarkoitti ja miten pääsitte siitä yli? Koska minusta tuntuu juuri nyt juuri tuolta ja mietin päivittäin mikä on mennyt mönkään, mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja olenko pilannut sisarussuhteen lopullisesti jo tässä vaiheessa. 🙁 Lapset nyt 8 kk ja esikoinen kohta 4 v. Varsinkin esikoisen väkivaltaisuus pelottaa tällä hetkellä ehkä eniten.
<3 Niin samoja fiiliksiä :) Tullaan noin puoli vuotta perässä ja voin samaistua melkein jokaiseen lapsiaiheiseen postaukseen! Lasten luonteita ja nukkumistapoja myöten...
sisarusten välisten leikkien seuraaminen on mahtavaa!
Minä voisin sanoa sanasen tähän väliin: meillä oli esikoinen tasan 2v kun vauva tuli taloon. Ensimmäiset kuukaudet meni niin, että noin kerran tunnissa sai komentaa isoveljeä ihan tosissaan, kun tuli raivoisasti lyömään vauvaa, yritti seistä sen päällä tms. Sekunniksikaan ei voinut päästää kumpaakaan silmistään.
Muistan kun kirjoitin tästä samasta ahdingosta blogiini, niin joku äiti kommentoi että ”meidän esikoinen yritti käytännössä tappaa vauvaa koko ensimmäisen vuoden. Mutta nyt alkaa jo helpottaa.” Ja niin karmivalta kuin tuo kuulostaakin niin siinä tilanteessa se ihan tosissaan lohdutti! Lapsen väkivaltaisuus on kuitenkin niin primitiivistä, että vaikka se onkin ahdistavaa ja pelottavaa, niin silti uskon että lähes aina siihen voi oikeanlaisilla keinoilla vaikuttaa. Ja kuten Lähiömutsikin kirjoitti, toisilla lapsilla vaan kestää kauemmin luopua ainokaisuudestaan.
Meidän kuopus on nyt 1v2kk ja noin kuukauden verran ollaan elelty ilman suurempia välikohtauksia. Toki joskus vieläkin jos esikoinen on väsynyt tai harmissaan niin saattaa huitaista ohimennen pikkuveljeä – mutta poissa ovat ne ajat kun jokainen kohtaaminen meidän pienessä kaksiossa sisälsi muksautuksen.
Meillä on auttanut pitkäjänteinen komentaminen, selittäminen miksei saa satuttaa ja sellainen ”ryhmäyttämispuhe”. Siis sellainen että korostetaan että kaikki me kuulutaan samaan perheeseen ja ollaan toistemme puolella. Ja epätoivoisimpina hetkinä olen retuuttanut esikoista omaan sänkyyn rauhoittumaan ja kiukusta kihisten nostanut lempilelut ylähyllylle niin että varmasti itkettää ja harmittaa.. Mutta jossain vaiheessa vaan paloi ihan totaalisesti käpy kun 10 kuukautta oli saanut samoista asioista sanoa.
Hirmuisesti tsemppiä! <3 Aika auttaa.
Niinhän se varmasti on, että sekundäärisessä lapsettomuudessa ei kaipaa vain lasta, vaan myös sisarusta. Toivottavasti teidänkin perhe saa vielä kokea ihanan kamalan sisarussuhteen <3
Meidän kokema väkivaltaisuus on pientä, mitä olen kuullut kanssavanhemmilta. Mutta silti se sai siinä kaikessa muussa hässäkässä valtavat mittasuhteet. Että tuntui juuri siltä, että miten olen voinut kasvattaa lapsestani tällaisen, mitä ollaan tehty väärin ja miten selvitään joskus teini-iässä, kun nytkin on tällaista. Ja sitten just se, että tästä sisarussuhteesta ei tule koskaan mitään. Että olisin niin hyvä äiti ja oltaisiin niin hyvä perhe erikseen molemmille lapsille, mutta yhdessä mikään ei toimi.
Mutta onneksi oli niitä valonpilkahduksia, paljonkin, mä tarvitsin niitä. Mikä sitten muuten helpotti? Muiden kertomukset siitä, miten se helpottaa. Oman äidin muistelut siitä, miten kamalan mustasukkainen itse olin pikkusiskon synnyttyä. Me ollaan myös raskausajasta lähtien Riinan tapaan ryhmäytetty jengiä. Puhuttu meidän perheestä, tiimistä ja siitä, miten jokainen meistä on tärkeä ja miten perheeseen voi aina luottaa. Musta tosin tuntuu, että tehtiin sitä vähän liikaakin, muttta siitä on oma postauksensa ajatuksissa tuonne muutaman viikon päähän.
Ja se mikä auttoi ja auttaa edelleen lähes aina: ulos lähteminen. Kunhan vaan saa koko köörin ulos, heti helpottaa. Välillä tuntuu, että sitä pukemisrumbaa ei jaksa, mutta aina se on sen arvoista.
Paljon paljon jaksamista, rakkautta ja pitkää pinnaa sinne!
Mun esikoinen oli aika leppoisasti ekan vuoden, mut sitten kun pikkusisko lähti liikkeelle ja tuhoamaan leikkejä, niin on tässä erotuomarinakin saanut olla 🙂 Monissa tuttavaperheissäni on alkanut helpottaa juurikin siinä kohtaa, kun kuopus on noussut jaloilleen. Sisaruussuhteessa on varmasti muutenkin monta kipuilun paikkaa esikoiselle (miksei kuopuksellekin omalla tavallaan), jossa ne roolit täytyy joka kerran muodostaa uusiksi. Ensin olet liikkumattoman, itkevän pötkön sisarus. Sitten tulee ryömivä/konttaava täystuho. Sitten kävelevä ”leikkikaveri”, joka ei vielä osaakaan leikkiä. Sitten hetken päästä väännetään kättä ihan tosissaan samoista leluista ja toisaalta leikitään jo melko mukavastikin yhdessä. Mielenkiintoisia nämä sisaruusasiat. Mustasukkaisuus tai kiukku ei siis rajoitu vain siihen hetkeen, kun vauva tulee taloon. Se on siellä aina vaan, mutta muuttaa vain ajan kuluessa vähän muotoaan.
Kiva kuulla, että samaistumispintaa löytyy. Vastakaikua tarvitsee vanhemmudessa 🙂
Vauvavuoden selättäminen taitaa olla se eka virstanpylväs, jota kohden suunnistaa sisarusten kanssa. Nyt voin jo nähdä, miten mahtavat leikit lapsilla tulee olemaan muutaman vuoden päästä, kun pieninkin pärjää enemmän ilman apua vaikka leikkipuistossa 🙂
Niin totta, monta kipuilun paikkaa löytyy! Tunnistan noista jokaisen, ja nyt ollaan siinä vikassa ”leikitään melko mukavastikin yhdessä”. Saas nähdä, mitä seuraavaksi 😀
Ah, kiitos tästä ja kaikille kommentoijille myös. Itsekin tuntuu, että aika syvissä vesissä uitu ihan samojen ajatusten ja tilanteiden kanssa. Toki tyypeillämme, kohta 1-vuotias ja kohta 3-vuotias, on ollut alusta lähtien myös niitä ihania hetkiä mutta juurikin lasten primitiiviset reagointitavat aiheuttavat itselle niitä olen epäonnistunut vanhempana ja lapsestani tulee koulukiusaaja tai sarjamurhaaja -ajatuksia. 😀 Se, kun mitkään omat keinot ei tuntuneet riittävän takomaan järkeä isosiskon päähän, tuntui uuvuttavalta. Mutta samoin huomasin asioiden helpottavan heti, kun oman ulko-oven avasi. Myös ajatuksesi siitä, että olisi hyvä vanhempi molemmille mutta ei samaan aikaan tuntuu tutulta. Täälläkin alkanut tilanne helpottamaan, vaikka päivittäin taitaa pikkuveljen pää edelleen kolista. Että jättisuuri kiitos tästä vertaistukipläjäyksestä, kyllä osui ja upposi. 🙂
Ihana teksti ja kivoja kommentteja myös! Mutta onko kenelläkään muulla vauva se mustasukkainen osapuoli? Meidän 4-vuotias on kiltti ja rauhallinen, kun taas vauva hermostuu heti jos otan vanhemman lapsen syliin ja alkaa kirkua ja töniä tätä pois! :O
Tuli muuten mieleen se joku sun vanha postaus, jossa kirjoitit jostain kirjasta, jota voi lukea esikoiselle kakkosen raskausaikana. Ja pohdit just sitä, että kirja sisälsi ajatuksia, jota ei ole esikoisen päässä tmv. Vaan että hän suhtautuu hyvin tulevaan lapseen? Mikä se kirja oli? Meille syntyy 2. marraskuussa reilun neljän vuoden ikäerolla ja vaikka nyt esikoinen on innoissaan, luulen, että mustasukkaisuus saapuu joka tapauksessa.
Tämä on varmaan se postaus, jota mietit. Tosin en muista, mikä tuo kirja oli.
Voi kyllä, itsensä on tosiaan tuntenut voimattomaksi ja riittämättömäksi. Eipä noista tunteista tässä vanhemmuushommassa koskaan kai eroon pääse, mutta onneksi nyt tunnutaan elävän erätaukoa. Ja kun uloskin on niin helppo lähteä, kiitos kesän 🙂
Voisin kuvitella, että jos lapsemme olisivat syntyneet toisinpäin, kuopus esikoisena ja esikoinen kuopuksena, tuollaisia tilanteita olisi tullut. Toki nytkin nuorimmainen välillä tahtoisi äidin tai isän kokonaan itselleen ja näyttää sen kaikilla osaamillaan keinoilla, mutta ne nahinat saa yleensä selvitettyä nopeasti.