Tämä postausaihio on roikkunut kalenterissa vuoden ajan. En ole uskaltanut kirjoittaa sitä, sillä siitä olisi tullut liian raadollinen ja liian vereslihalla oleva. Olisin huolestuttanut turhaan ihmisiä. Tai en tiedä, luultavasti aihetta huoleen olikin. Tilanteen ollessa päällä asioita ei näe selkeästi, vaan sitä yrittää vain selviytyä. Räpistellä, rimpuilla ja säilyttää järkensä ja minuutensa rippeet.

Jos ei lasketa miehen ihanaa ja täydellistä vanhempainvapaa-aikaa viime kesänä, mennyt puolitoistavuotinen on ollut elämäni kuluttavin. Miten voikaan olla niin onnellinen kahdesta maailman rakkaimmasta lapsesta ja samalla olla niin väsynyt, että tuntuu, ettei minusta irtoa enää mitään. Saan niin paljon ja annan kaikkeni.

Se että kaksi lasta menee siinä missä yksikin, on suurinta paskapuhetta ikinä. Eivät ne todellakaan mene. En ikinä voisi olla kolmen lapsen äiti, vaikka tahtoisinkin. Nämä kaksi vievät kaiken, mitä mulla on annettavana. Kuluneen puolentoista vuoden aikana olen joutunut laskemaan kaikkia vanhemmuuteen asettamiani rimoja alemmas. Todella alas. Olen ollut niin hirvittävä äiti, että yksilapsisessa perheessä en olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Olen huutanut, raivonnut ja itkenyt vihan kirvellessä silmiä.

Olen lukinnut itseni vessaan saadakseni hengittää, vaikka lapset ovat itkeneet hätääntyneenä ulkopuolella. Mutta parempi se kuin ne hirvittävät mustaliejuiset ajatukset, jotka välillä kiemurtelivat mieleen. Teki mieli repiä ja löydä. Mistä helvetistä sellainen punaisena polttava viha ja epätoivo voi tulla? Välillä pelkäsin ihan tosissani, että mitä jos oikeasti heitän lapset parvekkeelta alas. Epätoivoisena tarrauduin kuulemaani ajatukseen siitä, että kamalia ajatuksiaan ei toteuta niin kauan kuin niistä pystyy puhumaan. Ja minähän puhuin miehen huolesta myttyrälle. Ystävien kanssa jutellessa sain lohtua siitä, että muutkin ovat löytäneet äitiyden myötä sisältään hirviön, jota eivät olisi koskaan voineet kuvitella itsessään asuvan.

Me kyllä osattiin varautua siihen, että toisen lapsen syntymä laittaa pakan sekaisin. Pohdittiinhan me pitkään, onko meistä ylipäätään kahden lapsen vanhemmiksi. Kyetäänkö me tähän, kun sukulaisten tuomaa tukiverkkoakaan ei juuri ole? Olimme myös varautuneet siihen, että myös toinen vauva on haastava ja suuritarpeinen. Mutta silti en olisi ikinä voinut kuvitella, miten äärirajoille kokonaisuus minut veisi.

Toinen lapsi osoittautuikin lungiksi ja vatsavaivattomaksi tapaukseksi, joka nukkui päiväunensa tyytyväisenä vaunuissa, pötkötteli välillä mielellään lattialla ja joka ei koko ajan itkenyt raastavaa selittämätöntä itkua. Toinen vauvavuosi tuntui jopa eheyttävältä. Nelihenkiseksi perheeksi hioutuminen oli kuitenkin rankempaa kuin olin osannut etukäteen ajatella. Paremmin emme olisi siihen voineet varautua, se piti vain elää läpi. Pahiten voimavaroja alkoivat nakertaa päivisin huonosti syövä vauva sekä yöt, jolloin ei juuri nukuttu. Esikoisen muutamat päiväkotipäivät tasasivat tilannetta hieman, kun vauva malttoi hiljaisuudessa syödä myös päivällä, mutta silti univelka alkoi kasvaa hallitsemattomaksi.

Vaikka pidän itseäni positiivisena tyyppinä, joka näkee arjen pienissä asioissa kauneutta ja ihanuutta, arki oli välillä vain paskaa ja suorittamista. Tuntui kamalalta huomata, että etenkin iltoja kolmistaan lasten kanssa suorastaan vihasin. Ne tuntuivat olevan pelkkää itkua, liukuhihnasaippuointia, marinaa ja lattioille heiteltyjä iltapaloja. Kun sain lapset nukkumaan, olin kuin tyhjiin imetty mehutetra. Ja sitten alkoi yömyöhään kestävä duunipäivä.

Töiden yhdistäminen kotiäitiyteen on kaksipiippuinen juttu. Samalla kun se on aiheuttanut lisää väsymystä, se on pitänyt mut järjissäni. On ollut tärkeää pitää työminä hengissä ja saada toteuttaa itseään, mutta välillä olisi ollut vielä hitosti tärkeämpää yrittää nukkua. Koska saan onnekseni tehdä tätä blogiakin työkseni, olen saanut työni kautta myös merkityksellisen paikan hahmotella ajatuksiani äitiydestä ja koettaa synkkinäkin hetkinä löytää auringonpilkahduksia arjesta. Blogi on myös halpa ja tehokas terapeutti ja te lukijat siellä tärkeä virtuaalinen vertaistukiverkostoni.

Nyt kun katson aikaa taaksepäin, en ihan tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Mies teki viime syksystä alkaen lyhennettyä työviikkoa, mutta ehkä kaikista tärkeintä olisi ollut saada hänet kotiin illoiksi ja viikonlopuiksi. Toisaalta juuri pitkät työvuorot, ja ilta- sekä viikonlopputyöt mahdollistivat mun työnteon myös toimistoaikaan. Töitä mä vähensin, kun loppuvuodesta jätin toimittajaduunit setistä kokonaan pois. Ehkä esikoisen päiväkotipäiviä olisi voinut lisätä. Ehkä olisi pitänyt pyytää enemmän apua. Ehkä olisi pitänyt lähteä vielä enemmän kodista ulos, sillä silloin kaikki sujui aina paremmin. Ehkä. En tiedä.

Sen kuitenkin tiedän, että yhdelle lapselle olisin paljon parempi äiti. On mielenkiintoista, miten kaikki sujuu niin leppoisasti, jos olen liikkeellä vain toisen lapsen kanssa. On aikaa keskittyä vain häneen. Olen väsyneenäkin sellainen äiti kuin aina ennen kuvittelin olevani; ymmärtäväinen ja rakastava hassuttelija, jolla on aikaa kuunnella, keskustella ja ottaa syliin. En siksi ihan ymmärrä, miten kahdesta lapsesta voi tulla kaaos. Tuntuu, että tilanne ei ole koskaan hallinnassani, mikä sotii valtavasti persoonani mukavuusaluetta vastaan. Mitään ei ehdi tehdä loppuun, syliin ei mahdu, lapset tappelevat ja koko ajan joku kitisee tai itkee. Musta ei riitä kahdelle niin paljon kuin toivoisin riittävän.

Olen myös kelaillut, olisiko isompi ikäero voinut auttaa. Tai pienempi. Mutta ei, tämä on paras yhdistelmä. Lapset ovat alkaneet löytää sisaruuden ihanuuden, vaikka saavatkin yhä riidan aikaan jokaisesta legosta ja palikasta. Ja nyt kun meillä melkein nukutaan yöt, on eloon alkanut tulla ihan erilaiset sävyt. Miehen hoitovapaa on parasta, mitä tähän väliin olisi voinut tapahtua. Mä alan vähitellen toipua ja löytää taas takaisin siksi ihmiseksi ja äidiksi, joka luulin ennen notkahdusta olevani.

Aikamoiselle matkalle omaan sisimpäänsä nuo ihanat, rakkaat ja maailman tärkeimmät lapset voivat äitinsä viedä.

Jaa