Takana on yksi viikko miehen hoitovapaata ja mun täyspäiväistä toimistopirkkoilua. Viikko on ollut ihana ja vähän kamalakin. 

Paluu toimistoelämään ja päiväaikaan työskentelyyn on tuntunut luontevalta. Nautin siitä, että voin kirjoittaa ajatukseni loppuun saakka. Voin sopia tapaamisia ilman armotonta kalenterin uudelleenjärjestämistä ja mukana kulkevia miniassareita. Teen to do -listoja ja hykertelen, kun saan vedettyä välillä jotain tehtäviä ylikin.

Mutta sitten samalla olen ihan pyörryksissä, miten ihmeessä olen oikein ehtinyt tehdä tämän kaiken ennen? Aikaisemmin en seurannut työtunteja, vaan tein pätkän siellä ja rykäyksen tuolla. Nyt yritän sovittaa kaiken kahdeksan tunnin aikahaarukkaan, viitenä päivänä viikossa. Eikä muuten mahdu. Viime viikon onnistuminen oli 50 prosenttinen. Tein toisen päivän viikonlopusta töitä. Kuudesta päivästä kolmena tein töitä vielä lasten mentyä nukkumaan.

Vielä en kuitenkaan paina paniikkinappia. Siitäkään huolimatta, että esimerkiksi sitä erästä kirjaprojektia en ole ehtinyt vielä miettiä juurikaan. Luotan siihen, että tämä on vain alkusähellystä. Miehen vanhempainvapaastakin muistan kuukauden menneen siihen, että piti hakea uusia rutiineita. Myös rästihommia on kertynyt valtavasti, ja nyt tietenkin tahtoisin hoitaa kaikkea pientäkin prokkista, joihin ei kertakaikkisesti ole ollut aikaisemmin aikaa. Jos kuukauden päästä edelleen näyttää siltä, että lounaan syöminen unohtuu kiireessä ja tavarani ovat sikin sokin työpöydällä haaveilemani zen-tilan sijaan, täytyy alkaa miettiä korjausliikkeitä.

Säntäilystä huolimatta olen saanut herkutella sillä, kun on ihan ikioma työpäivä käytettäväksi töihin. Nyt vasta tajuan, miten paljon mieltäni on päivisin kaihertanut, jos olen tiennyt illalla odottavista deadlineista. Nyt olen voinut iltaisin paremmin vapauttaa ne osat ajatuksista perheelleni. Perjantaina huomasin ilokseni tuntevani jotain, jonka muistan jostain kaukaisesta menneisyydestä: perjantaikuplinnan. Viikonloppu, vihdoin sillä on taas omanlaisensa merkitys!

Noh, nyt tein sunnuntain töitä, mutta vapaa lauantai oli ihana. Ei mitään pakollista, ei kiirettä mihinkään. Vaikka muuten en haikaile tavanomaisen työtavan saati kellokorttielämän perään, perheen yhteisiä vapaalauantaita olen kaipaillut miehen vanhempainvapaan ajalta. Olo on kevyt sujahtaessa siihen kollektiiviseen lauantaikuplaan, kun on aikaa leipoa sämpylöitä, kyläillä kavereiden luona ja ainut merkintä kalenterissa on taloyhtiön saunavuoro. Se eheyttää kiireisenkin sielun.

Tuollaisina aion lauantait pitääkin. Mutta työpäivien aikatauluttamisessa uudet rutiinit hakevat vielä paikkaansa. Tähän mennessä olen ottanut aamun rauhassa perheen kanssa, koska se on mahdollista. Vaikka edelleen kaihoten mietin aikaisin alkavia aamuja, en vielä ole valmis hiipimään aamulla ennen lasten heräämistä töihin. Ihan jo siksikin, että tahdon imettää kuopuksen aamulla. Hän imee minusta ravintoa sekä syliä ja minä hänestä läheisyyttä, jota on päivän aikana valtava ikävä.

Sillä kyllä, lapsia on ollut ihan kamala ikävä. Välillä ikävä tuntuu siltä kuin joku sohisi sähkövatkaimella vuoroin sydämen ja vuoroin vatsan kohdalla. Välillä ikävä vain velloo kaiken taustalla alakulona. Se on sikäli hassua, että olenhan minä tähänkin mennessä viettänyt pari kertaa viikossa pitkiä työpäivä poissa kotoa. Illat tuntuvat liian lyhyiltä ottaa se kaikki läheisyysvaje takaisin. Tahtoisin vain halata, rutistaa ja pussata. Tältäkö miehestäkin on tuntunut? Kaikenlaisen oman ajan kaipuu on hävinnyt viikossa, sillä saanhan puuhailla itsekseni mieleisiä juttuja kokonaisten työpäivien edestä. En tahdo ottaa iltoihin mitään ylimääräistä menoa, jos en sitten saa ottaa perhettäni niihin mukaan. En tarvitse loppuiltoihinkaan enää sitä hengähdystä ihan vain itseni kanssa, vaan olen voinut nukkua vuosien univelkaa pois.

Pinnani lasten kanssa on myös selkeästi pidentynyt. Onhan se ihan loogistakin, että kun ei ole katsellut jo koko päivää ruuan heittelyä ruokapöydässä, asiaa jaksaa työstää muutakin kuin huutamalla iltapala-aikaan. Kuluneet kuukaudet ovat kuitenkin repineet hermot niin riekaleiksi, että niiden korjailu ehjäksi vie vielä pitkän tovin. Parempaan ollaan silti menossa, selvästi. En nykyään ole päivien jälkeen niin kaikkeni antanut kuin ennen, mistä lie se sitten johtuukaan. Vaihtelu virkistää?

Mies on ottanut paikkansa kotona tapansa mukaan lungisti ja rennoin ottein. Tällä kertaa mullekaan ei ole tullut mitään kummallista tarvetta pyristellä kodinhoidon, lastenhoidon ja työnteon välillä, kuten miehen vanhempainvapaan aikaan. En ole ehtinyt juurikaan osallistua siivoukseen tai laittaa ruokaa, mutta nyt en ole kokenut siitä huonoa omatuntoa. Hymyilytti, kun yhtenä aamuna kysyin mieheltä, mitkä kengät puen lapsille jalkaan. Mutta kun enhän minä tiennyt tarkkaan, mitä heillä oli aikomuksena päivän aikana tehdä, kumpprihommia vai nahkakenkätepastelua.

Hienosäätöä siis vielä piisaa, mutta kaiken kaikkiaan nautin tästä uudesta elämäntilanteesta. Vaikka olen mielestäni ihan hyvä äiti ja perhe on mulle kaikki kaikessa, on kotiäitiys ollut aina vähän epämukavuusalueella olemista. Se on ihanaa ja ainutlaatuista aikaa, mutta ihan helvetin kuluttavaa myös. Nyt miehen hoitovapaan ajan saan ottaa parhaat palat kaikesta. Saan työn, lapset, miehen ja yhteistä kiireetöntä perheaikaa. Kotona on ruuat valmiina ja pyykit pestyinä. Miehen hoitovapaa mahdollistaa mulle arkena rusinoiden napsimisen pullasta ­ – ja viikonloppuna syön sitten vielä sen pullankin.

Kuvat satunnaisia Instagram-julkaisuja kuluneelta viikolta.

Jaa