Esikoinen palasi tänään reilun kuukauden loman jälkeen päiväkotiin. Seuraavan pidemmän loman jälkeen kuopuskin todennäköisesti aloittaa päiväkodissa. Laitoimme muutama kuukausi sitten päivähoitohakemuksen sisään, ja hoidon aloitusajankohdaksi merkitsimme ensi syksyn. Ja mulla on olo, etten todellakaan anna meidän vauvaa minnekään hoitoon.

On jännä, miten erilaisilla fiiliksillä hakemusta nyt kirjoitettiin kolmen vuoden takaiseen verrattuna. Kun esikoinen aikoinaan aloitti päiväkodissa puolitoistavuotiaana, mulla oli vahva tunne, että tämä on hyväksi myös lapselle. Eikä ainoastaan siksi, että minä voisin taas nukkua yöni töiden tekemisen sijaan ja olisin näin jaksavampi ja iloisempi äiti (sekä ihminen noin ylipäätään), vaan siksi, että lapsi tuntui kaipaavan vahvasti kodin ulkopuolista tekemistä ja seuraa.

Jos en olisi aikoinaan kirjoittanut muistiin, en ehkä uskoisi enää itsekään, miten aikaisin esikoinen alkoi kaivata kavereita. Hänen ollessa yksitoistakuinen, mä olen hengaillut välillä ihan vauvan takia Stockan lastenhoitohuoneessa. Siellä kun oli muita vauvoja ja lapsia. Minityyppini oli noihin aikoihin juuri oppinut konttimaan, ja paineli menemään iloisena kuin villivarsa muiden lasten perässä. Välillä hän kävi sylissäni virnuilemassa ja kujertelemassa kuin kiittäen, että kiitos äiti, kun ymmärsit kaverikaipuuni. Ja mä pystyin vähän aikaa vain olla, siellä tahmaisella kokolattiamatolla istuen.

Noihin aikoihin emme juuri viettäneet aikaa kotona, sillä vaikka suuritarpeisesta vauvasta oli kasvamassa tomera taapero, kitinä ja tyytymättömyys oli läsnä arjessa lähes taukoamatta. Hän eli pääsääntöisesti kiinni ihossani, mutta silti samalla vain ihmisvilinä, tekeminen ja näkeminen sai lapsen tyytyväiseksi ja iloiseksi. Vaikka ollaan ihan aktiivinen ja menevä perhe, tuntui silti, että mulla ei vain kertakaikkisesti riittänyt energiaa tarjota niin paljoa tekemistä kuin lapsi kaipasi.

Kun sitten aloitin työt televisiotuotannossa, eikä kotona öisin työskentely enää tullut kyseeseen, oli huojentavaa laittaa päivähoitohakemus menemään. Hoidon aloitus oli kyllä kamalista kamalinta, mutta sen jälkeen päiväkotielo on soljunut mukavasti. Päiväkoti on olennainen osa toimivaa arkea ja tukeva palanen turvaverkkoa. Tänäänkin päiväkotiin ilohyppeli lapsi, joka oli ikävöinyt sekä päiväkotikavereitaan että hoitajia ja opea.

Kuopuksen kanssa mulla ei ole lainkaan sellainen fiilis, että lapsi vielä kaipaisi mitään muuta kuin tämän, mitä meillä on tarjota. Hän on sellainen lapsi, jonka kanssa voisi viettää höttöisiä kotipäiviä tekemättä oikein mitään – jos siis ei olisi toinen lapsi, joka kiipeilee moisesta seinille. Kuopukselle riittäisi, vaikka vain laskettaisiin toistemme varpaita päivät pitkät. Kunhan on syliä, halia, pusuja, maitoa ja hyvät päikkärit, kaikki on hyvin. Kyllähän hänkin menomeiningistä tykkää ja etenkin kavereista, mutta koen, että tämä meidän elomme tällaisenaan riittää vielä ihan hyvin.

Lisäksi kuopus on ollut mulle erinomaista duuniseuraa. Esikoisen päiväkotipäivinä me hoidetaan kaupungilla juoksevat asiat, otetaan kuvia, lounastetaan yhdessä ja käydään työtapaamisissa. Ei olisi tullut kuuloonkaan ottaa esikoista tämän ikäisenä mukaan palavereihin kuin hätätapauksessa. Ja kun saatiin toisella kierroksella kokea päiväunien päälle ymmärtävän lapsen autuus, mä voin naputtaa päivällä intensiivisesti konetta parin tunnin ajan niinä päivinä kun esikoinen on päiväkodissa.

Siksi kipuilen, onko tämä nyt ihan välttämätöntä. Vaikka tiedän, että mä en enää kovin kauaa jaksa töiden tekemistä pääasiassa öisin tai sitä, että töiden yhteensovittamisen takia meillä ei perheenä ole juurikaan yhteistä vapaa-aikaa. Fiilikseni tilanteesta saattaa muutenkin syksyyn mennessä muuttua. Onhan lapsikin silloin yli puolivuotta vanhempi kuin nyt, lähes parivuotias. Siinä vaiheessa päiväkodin tarjoaman hoidon lisäksi varhaiskasvatus alkaa nousta arvokkaaksi tueksi kotikasvatuksen rinnalle. Ja vähemmän hypersosiaalisillakin tyypeillä kaverit alkavat varmasti olla ihan eritavalla merkityksellisiä.

Mutta silti, ei meidän pieni vauva vielä voi hoitoon mennä – eihän hän ole ollut ilman äitiä tai isiä tähänastisessa elämässään kuin pari kertaa muutaman tunnin ajan! Onkin onni, että tässä on kaikenlaisia mahdollisia muuttujia tulossa tälle vuodelle. Syksyn suunnitelmat voivat mennä uusiksi vielä monella tapaa. Saan siihen asti pitää toiveikkaana yllä illuusiotani siitä, että kuopus on aina äidin ihana pienen pieni vauva.

Jaa: