Uudenlainen arki on jo ilmestynyt seinäkalenteriimme, johon rakennamme viikko kerrallaan parin seuraavan viikon menopalapelin. Mies siirtyy ensi viikolla koti-isyydestä töihin, esikoinen palaa päiväkotiin ja minä otan taas pääasiallisen vastuun vauvasta – ja alan tehdä enemmän töitä kuin nyt kuluneen kesän aikana. Vatsassa muljahtelee sekä onni kuluneesta leppoisasta kesästä, pieni innokas odotus tulevasta syksystä ja samalla jännitys siitä, miten kaikki tulee menemään.

Me jouduimme esikoisen aikaan miehen kanssa käydä puolen vuoden oppikoulun siitä, miten perheellisenä työarkea ei voi pyörittää kuten ennen. Tai voisi, sen me todistimme, mutta onkin täysin eri asia, onko siinä järkeä ja haluammeko niin tehdä. Ei ole ja emme, sen opimme kerrasta.

Esikoisen siirtyessä päiväkotielämään kaksi vuotta sitten, mä aloin tehdä täyspäiväisesti töitä telkkarituotannon parissa. Samalla jatkoin jo hoitovapaan aikana tekemiäni freelancer-toimittajatöitä sekä kuvausjärjestelyjä. Lisäksi oli tämä blogi, johon jo silloin sain onnekseni laittaa aika paljon aikaani. Mies teki täyspäiväisesti kolmivuorotyötään. Järjestimme työmme niin, että vanhempiensa duunimäärästä huolimatta esikoinen pärjäsi kahdella–kolmella päiväkotipäivällä viikossa. Vaihdoimme miehen kanssa kotivastuuta läpsystä, emmekä ehtineet viettää aikaa perheenä juuri lainkaan.

Ruuhkavuodet rysähtivät päälle täydellä painollaan. Nukuin viiden tunnin unia, väsymys tuntui fyysiseltä sairaudelta ja pidin elimistön käynnissä kahvilla. En ehtinyt tai jaksanut nähdä kavereita. Tuntui, että en pystynyt antamaan mihinkään täyttä panostustani ja täyttä läsnäoloani, en kotona, en töissä. Ajatukset kirvelivät ja to do -listat tunkivat uniin. Aloin saada rytmihäiriöitä.

Tajusin, että vaikka kuinka rakastaa kaikkea, mitä saa tehdä, ei se estä väsymystä. Silloinkin voi kulua niin loppuun, että tarvitaan pari viikkoa pysähtymistä vain siihen, että hengitys alkaa tasaantua. Siksi nyt jännittää. En tahdo päätyä taas tilanteeseen, jossa pää tuntuu tahmealta ja kirvelevältä liejulta. En tahdo olla kävelevä suohirviö, joka hermoromahtelee aikataulusekametelisopassa. Tämä isikesä on saanut ymmärtämään yhä selkeämmin, miten tärkeää meille kaikille onkaan saada viettää paljon aikaa yhdessä, perheenä.

Olemme miehen kanssa tietoisesti ja tiedostamatta työstäneet kuukausien ajan asiaa ja yrittäneet hahmottaa, miten saada kahden työssäkäyvän aikuisen ja kahden pienen lapsen arki toimimaan kivasti. Ensin niin että vauva on kotihoidossa ja sitten ensi syksystä lähtien päiväkodissa. Itse olen joutunut kamppailemaan myös riittämättömyyden tunteen kanssa, joka varmasti alkaa piinata taas isikesän loputtua. Arjessa aika ei vain riitä kaikkeen, mihin tahtoisi.

Kävin kesän aikana hakemassa arkipalapelin hallintaan apua ammattilaiselta, kun yhteistyön merkeissä pääsin tapaamaan psykoterapeutti Anniina Kermania. Hän työskentelee Psykoterapiakeskus Vastaamossa, josta saa apua sekä työkaluja isompien ongelmien ja kriisien selvittämisen lisäksi ihan vaikka tällaiseen lapsiperheen äidin panikointiin uuden edellä. Vastaanottoajan voi varata näppärästi netistä vaikka vain yhdeksi kerraksi. Mä kävin juttelemassa Anniinan kanssa kaksi kertaa.

Anniina kertoi, että yleensä ruuhkavuosien aikaan vanhemmilla on kahdenlaisia ongelmia. Yleisimmin työ koetaan kuormittavaksi. Toisessa ääripäässä taas kotielämän kuluttavuutta paetaan töihin. Tiedättehän, jäädään katsomaan vielä yksi kissavideo työpäivän päätteeksi konttorikoneelta, kun tahdotaan pitkittää kotiin lähtemistä.

Itselläni kyse ei ole kummastakaan. Työ antaa mulle valtavasti, sillä saan toteuttaa siinä itseäni ja haaveitani. Toki kivoinkin duuni on välillä ihan vaan puurtamista, mutta selkä hiessä vääntäminen on toisinaan palkitsevaa sekin. Kotielämän kuluttavuudesta mulla on kokemusta esikoisen vauvavuoden ajalta, mutta tämä kuluva vauvavuosi on onneksi päästänyt helpommalla. Yhteinen aika perheen kanssa on valtava voimavara ja koen äitiyden olevan pääsääntöisesti parasta ikinä.

Mistä sitten kiikastaa? No siitä ajasta ja sen puutteesta. Siitä painavasta riittämättömyydentunteesta, kun tahtoisi samaan aikaan viettää vain päättymättömiä retkipäiviä perheen kanssa ja samalla toteuttaa kaikki maailman tarjoamat haasteet ja unelmat – tai kunnon ruuhkavuosimyllyssä pyöriessään ihan vaikka vaan käydä ilman paniikkijuoksua ruokakaupassa ja imuroida kodin nurkat silloin tällöin.

Suurimman ahaa-elämyksen tapaamiset psykoterapeutin kanssa toivat, kun Anniina pyysi mua palaamaan ajatuksissani noihin kahden vuoden takaisiin ruuhkavuosiväsymyksen hetkiin. Hän antoi käteen kynän ja kehotti kirjoittamaan taululle asiat, jotka tuovat elämään iloa sekä voimaa ja ne, jotka ovat kuluttavia. Hyviä puolia kertyi sen kummemmin miettimättä kymmeniä. Perhe, parisuhde, retket, työ, ystävät, matkat, blogi, käsityöt, liikunta ja niin edelleen. Toiselle puolelle tuli yllätyksekseni oikeastaan vain kaksi selkeää asiaa. Ajanpuute ja väsymys.

Mulla on siis tavallaan positiivinen ongelma, kun on liian paljon kivaa tekemistä. Niin paljon, että kiireisimmässä arjessa siitä aiheutuu ajanpuutetta ja väsymystä. Anniina sanoikin, että mun ei pitäisi lähteä negaatioiden kautta miettimään, mitä en ainakaan tulevalta syksyltä tahdo. Vaan sitä, mikä on riittävästi.

Sitä onkin ollut hyvä pohtia nyt isikesän aikana, kun roolien vaihdosta johtuneiden kipuilujen jälkeen tilanne tasaantui ja takana on leppoisin ja hienoin kesä ehkä koskaan. Ollaan trendien jälkijunassa jopa vallan downshiftattu, omalla tavallamme. Ja onhan tätä kaikkea pohdittu jo siitä lähtien, kun ylipäätään mietimme, onko meillä resusseja toivoa toista vauvaa tulevaksi.

Nyt toivomme olevamme valmiita ensi viikolla alkavaan uuteen arkeen. Näillä eväin siitä toivottavasti tulee toimivaa ja kaikille kivaa aikaa:

– Miehen lyhennetty työaika. Mies alkaa tehdä typistettyä listaa heti ensimmäisestä työpäivästään lähtien. Asia, joka olisi pitänyt tajuta tehdä jo esikoisen hoitovapaan aikana. Näin mä voin kerran tai pari kertaa viikossa tehdä ihan kokonaisen työpäivän verran keskeytyksettä töitä. Tämä vähentää tarvetta naputtaa konetta öisin, kun pitäisi nukkua. Yritämme tällä järjestelyllä mahdollistaa myös sen, että meillä olisi yksi kokonainen perheen yhteinen vapaapäivä viikossa, jolloin mun koneella istuminen pyritään pitämään minimissä.

– Työmäärän kohtuullistaminen. Olen jo sanonut tarjotuille töille ei. Ja kyllä, se oli ihan hemmetin vaikeaa. Eikä vähiten siksi, että epävakaisella media-alalla töistä kieltäytyminen tuntuu kuin napsisi itseltään sormia irti. Nyt on vain uskottava siihen, että hyvän tekijän luo palataan uudestaan, vaikka tämä välillä kieltäytyisikin töistä. Nyt teen töitä sen verran, että talous pysyy mukavana, ura rullaa leppoisasti eteenpäin, perheelle jää tarpeeksi aikaa ja oma mieli kulkee balanssissa arkiviikosta toiseen.

– Vapaana toimittajana työskentely. Kun miehen työ on aikaan ja paikkaan sidottua, on tässä vaiheessa elämää hyvä pitää oma duunini ihan omissa näpeissäni – koska se on mahdollista. Perheellisenä on suuri helpotus, että minulla on vapaat työajat ja voin tehdä duunia missä tahansa. Itsekuria se vaatii sekä sen suhteen että tekee töitä ja että on tekemättä töitä, mutta luo samalla vapautta säätää aikatauluja miehen töihin ja perheen muihin menoihin sopiviksi.

– Ymmärrys siitä, että unelmat odottavat. Vaikka haluaisin palavasti koostaa lapsiperheen ruokakirjan, opiskella valokuvausta, kirjoittaa kirjan äitiydestä, perustaa nettikaupan blogin oheen, suunnitella sarjan lapsiperheille sopivia appseja ja ryhtyä satukirjailijaksi – noin muun muassa – ei kaikkea tarvitse tehdä hetinyt. Mä ehdin kyllä. Tämän ymmärtäminen ja hyväksyminen on ollut vaikeaa, mutta huojentavaa.

– Päiväkoti auttaa. Fiksummat ja saman kokeneet kaverit ehdottivat mulle varovaisesti jo silloin pari vuotta sitten, olisiko järkevää lisätä esikoisen päiväkotipäiviä niistä kahdesta–kolmesta neljään. Että ehtisi vaikka nukkua tai jopa viettää perheenä yhdessä aikaa. Tämä asia piti kuitenkin oppia kantapään kautta sekin. Kun kuopus sitten joskus aloittaa päiväkodin, ymmärrän, että vähät päiväkotipäivät eivät ole lapsien onnellisuuden ja hyvän vanhemmuuden mittari. Tärkeämpää on se, että lapsilla on mukava ja turvallinen päiväkoti ja töiltään kunnon yöunia nukkuvat vanhemmat ja sitä kautta aidosti läsnäolevaa perheaikaa.

Nyt kun vauva on vielä kotona ja esikoinen palaa taas päiväkotiin noin kolmena päivänä viikossa, naputan kuopuksen uniajat tarkasti konetta. Olen luvannut itselleni silloin sulkevani kodin sotkut ympäriltäni, sillä pyykit voi viikata ja tiskit hoitaa sitten yhdessä lastenkin kanssa. Onneksi vauva on myös kelpo palaveriavec, joten voin hoitaa tapaamiset ja juoksevat menot kaupungilla yhdessä hänen kanssaan esikoisen päiväkotipäivinä ja näin voidaan rauhoittaa muut päivät paremmin perheelle.

– Avun pyytäminen. Koska meillä ei ole mahdollista saada esimeriksi isovanhemmilta hoitoapua, ollaan sitkuteltu miehen kanssa lähes sataprosenttisesti kahdestaan – päiväkodin auttamana ja siskon muutamista hoitokerroista kiitollisina. Se sitkuttelu ja pärjääminen ei ole ylpeilyn aihe. Järkevää ja hienoa on se, että osaa pyytää apua. Nyt me yritämme oppia siihen.

Ollaankin jo muutaman saman kylän mutsin kanssa mietitty hoitorinkiä, jossa jokainen perhe vuorollaan tai sovitusti hoitaisi toisen tai muiden perheiden muppeloita. Myös vakituista lastenhoitajaa on mietitty.

Onko muilla ollut tänä syksynä edessä uudenlainen arki? Miten on lähtenyt rullaamaan? Minkälaisilla kikoilla teillä pidetään arki toimivana ja kivana?

Jaa: