Yksi kesähaaveeni kävi heinäkuussa toteen, kun matkasimme perheenä yhdeksi yöksi Tammisaareen. Tuo viikonloppu oli sateinen ja kolea. Saapuessamme pienen kaupungin rautatieasemalle lauantai-iltapäivänä, joka putiikki tuntui sulkevan ovensa, ihmiset vetäytyivät suljetuille sisäpihoilleen ja koko kaupunki hiljeni loppureissumme ajaksi. Seurasikin vähän kuin sellainen lapsiperhemallinen retriitti, vuorokausi ilman mitään varsinaista tekemistä.

Ehdimme kuitenkin käydä suoraan junasta matkalaukkua perässä kiskoen ihan rautatieaseman nurkilla olevassa Missionsboden-kirpputorilla (Rautatienkatu 15). Rakastan pikkukaupunkien kirpputoreja, sillä niissä tuntuu kuin olisi päässyt tutkimaan herttaisen ja tyylikkään vanhan rouvan vaatekomeroa, posliiniastiakokoelmaa ja korulipasta. Missionboden valloitti myös mukavalla henkilökunnallaan.

Ihan Missionsboden vieressä toimivan hyväntekeväisyysjärjestön tiloissa myytiin vanhoja huonekaluja, ja jäin huokailemaan täyspuisen tarjoiluvaunun, upean vanhan liinavaatekaapin ja Artekin tuolien perään. Voi kun olisivat mahtuneet matkalaukkuun! Seuraavalle Tammisaaren-reissuille kirppareista jäi koluttavaksi vanhoissa piharakennuksissa majaansa pitävä Ekenes Second Hand shop (Kuningattarenkatu 4–6) sekä lastenvaatteisiin erikoistunut Frida Second Hand (Kustaa Vaasan katu 12–14).

Nyt kuitenkin keskitimme toimintamme kaupungin rannassa olevan Leijonapuiston ympärille – sen saman leikkipuiston, joka sai esikoisen Raaseporin-reissun aikana spontaanisti ilokiljahtelemaan. Välillä käytiin täyttämässä vatsaa Pub Niskassa (Rantapuistikko, makasiinit) mehevillä pizzoilla, joita fiinimmin ahvenanmaalaisiksi peltileviksikin kutsutaan.

Ja kun sade tuntui vain yltyvän, tepasteltiin kumisaappaissamme Raatihuoneentorin laidalla olevaan Lilla Köketiin. Se on hassunkurinen ja kotoisa pieni kahvila, josta me tilasimme suut makeiksi ja vielä kahvia ja kaakaota kyytipojaksi. Lapset pemistivät kahvilan lelukopan ylösalaisin ja me miehen kanssa otimme kisaa legendaarisessa kuulalabyrinttipelissä. Päätettiin, että ei lähdetä, ennen kuin jompikumpi vetää sen läpi. Mies hioi hetken sorminäppäryyttään ja vetäisi kuulan radan jokaisen 36 reiän ohitse ja maaliin. Hyvä, sillä minä pääsin parhaimmillaan kuulani kanssa röörille numero kolme.

Iltapala käytiin hakemassa mukaan Aquwagu Sushista (Kustaa Vaasan katu 3–5). Mahdoimme olla näky, kun pamahdimme ravintolaan kokovartalosadevaatteissamme, kainaloita myöten märässä hiekassa ja hiukset rapaista vettä valuen. Ravintolan asiakaspalvelu oli nuivaa – liekö leikkipuistolookilla siihen syynsä – eikä sushikaan ei ollut mitenkään erityistä.

Yöpaikkamme sen sijaan oli erityinen! Halusimme ehdottomasti yöpyä Tammisaaren entiseen pappilaan perustetussa Bed & Breakfast -paikassa. Siellä on lapsiperheelle sopiva Paakarintupa, joka on erillinen hirsirakennus pappilan pihassa. Tuvassa riittikin lapsille tilaa vetää räsymattoja rullalle, sillä tupakeittiö pesutiloineen oli kokonaisuudessaan isompi kuin meidän kotimme.

Parasta Paakarintuvassa oli oma puulämmitteinen sauna. Sen löylyt olivat niin upeat, että mies sanoikin pelkän saunan olevan jo yöpymishinnan väärtti. Kun lapset olivat menneet nukkumaan, me pääsimme miehen kanssa vielä ihan rauhassa lauteille kuuntelemaan kiukaan paukahtelua. Kahdestaan, ilman aikatauluja! Seisoessamme lainasaunatossuissamme entisen pappilan pihassa ihot saunanlämpöä höyryten, olo oli epätodellinen ja onnellinen.

Seuraavan päivän aloitimme aamupalalla motelli Marinessa (Kammantekijänkatu 3–6), sillä keittiöllisen Paakurintuvan hintaan ei kuulu aamupalaa, vaikka Bed & Breakfast -nimitys niin antaakin ymmärtää. Se oli oikeastaan onnenpotku, sillä muuten emme olisi päässet kokemaan 70-lukulaista elämysseikkailua. Motelli Marine on toiminut vuodesta 1966, ja jo ulkopuoli saa mielikuvituksen liikkeelle. Se näyttää samalta kuin lapsuuden jenkkileffojen motellit! Sisäpuolella näyttää suomalaisemmalta, mutta aika tuntuu pysähtyneen motellin perustamisvuoteen. Piti hetken pälyillä ympärilleen, ettei vain olisi pelmahtanut Aki Kaurismäen leffan kuvauksiin.

Sen lisäksi, että motelli tarjosi miljööllään kulttuurielämyksen, sen aamupala oli hinta-laatusuhteeltaan varmasti pitäjän paras. Lapset söivät ilmaiseksi ja me aikuiset maksoimme viisi euroa naamalta. Mitään luomulähiruokavilliyrttihärpäkkeitä ei tietenkään ollut tarjolla, mutta sellainen 70-lukulainen perusaamupala kyllä. Sen mitä maku ei tuonut, tunnelma paikkasi. Vain kahvi oli niin pahaa, että edes kerma ja sokeri eivät auttaneet.

Toisena Tammisaari-päivänämme pärjäsi onneksi pelkkien sateenvarjojen turvin, joten lähdimme kiertämään satumaista vanhaa kaupunkia. Puutalokortteleiden pieniä kujia kulkiessa löytää aina itsensä haaveilemasta taiteilijaelämästä ja useamman perheen muodostamasta yhteisöstä. Vain hiukset takuille melskaava ja suoraan hameen alle puhiseva merituuli piti haaveet kiinni todellisuudessa. Lämmittelemään ja kahveille piipahdimme kesäkahvila Cafe Gamla Staniin (Saunakatu 5–10), jossa kotitekoiset leipomukset pystyi nauttimaan tunnelmallisella sisäpihalla omenapuiden katveessa.

Ennen junan lähtöä kävimme syömässä vielä lounaan Kaupunginhotellin yhteydessä olevassa La Vida -ravintolassa (Pohjoinen rantakatu 1). Ystävällinen, leppoisa ja silti ammattimaisen asiallinen asiakaspalvelu sai paikan kasvishampurilaiset maistumaan varmasti paremmalta kuin ne olivatkaan. Hyvä asiakaspalvelu on kuin ravintolakokemuksen suola – ilman sitä jotain oleellista jää puuttumaan ja maku jää valjuksi. Myös täällä sai osakseen pienen kulttuurielämyksen, sillä niin sympaattinen paikka oli ketjuhotellien ja -ravintoloiden täyttämässä Suomessa.

Kotimatkalla Hangon-junassa tunnustelin oloani. Jäsenet tuntuivat kevyemmiltä ja mieli levänneeltä. Tuuli oli ahavoittanut huulet. Mietin, että voisin lukea päivän Hesarin, mutta päätinkin sen sijaan tuijotella ulos paikallisjunan ikkunasta pieni leikkipuistoremuamisesta väsynyt lapsi sylissäni. Retriitti lapsiperhemalliin oli tehnyt tehtävänsä!

Jaa: